No miten se äitiys on mua muuttanut

Listaanpa, miten äitiys on muuttanut mua. Saan sitten asian käsiteltyä ennen Aikavarkaan synttäriä, ja voin merkkipäivänä pläjäyttää eetteriin sen kammoamani kliseepostauksen sijaan vain kuvan likilaskuisesta kakusta. Rumasta mutta rakkaudella (ja stressillä) leivotusta, ja varmaan kuitenkin aika maukkaasta.

Fyysisesti:

• Vatsanahkaa on enemmän
• Raskauden puolivälin jälkeen ulos pullahtanut napa ei koskaan palautunut sieväksi pieneksi kuopaksi
• Hämähäkkimäiset verisuoniverkot, jotka nousivat polvitaipeissa ja jalkapöydän sivuissa pintaan raskauden viimeisellä kolmanneksella jalkasärkyjen myötä, ovat yhä jäljellä
• Paino on tällä hetkellä pari kiloa miinuksella ennen raskautta -painoon verrattuna
• Rinnat ovat imetyksen ja ehkä painonlaskunkin jäljiltä vähän pienemmät

Aika vähän damagea, voisin sanoa. Ja joko olen vähän aiempaa armollisempi sääriäni kohtaan tai sitten ne ovat ihan oikeasti kivemman näköiset kuin ennen, ehkä siksi että syyskuusta asti olen saanut enemmän päivittäistä vahinkotreeniä poikasta kannellessa ja kärryjä rullaillessa. 

Henkisesti:

• Uskallan laulaa ääneen
• Tiedän mitkä on puolipotkuhousut

Öh. Enempää en keksinyt. En meinaan tunne olevani kärsivällisempi, seesteisempi, viisaampi, lempeämpi. Tai ylipäätään äidillinen.

Oivalsin hiljattain jotain.

Se alkoi tästä: Yhtenä yönä elokuun alussa heräsin puristavaan tunteeseen: en ole pakastanut riittävästi marjoja talven varalle. Just. Kiva tätä on vatvoa aamuyöllä sen sijaan että keräilisi voimia seuraavan päivän hiekkalaatikkosessioita varten. Aloin miettiä, mistä tällainen ihmeangsti johtuu.

Olin kuvitellut, etten vertailisi äitiyttäni muiden äitiyksiin tai muiden odotuksiin. Että tietäisin esimerkiksi olevani elämäntyyliltäni aika tavalla erilainen kuin oma äitini, ja siksi äitinäkin erilainen. Ja kuvittelin, että itse(kin) ajattelisin sen olevan täysin jees.

Mutta. Koko ajan tuntui, etten ole riittävästi jotain ja tee tarpeeksi jotain. Tajusin, että tyytymättömyys juontaa juurensa sisäänrakennetuista, tiedostamattomista odotuksista. Ilmeisesti jollain syvemmällä tasolla odotin muuttuvani lapsen syntymän myötä oman äitini kaltaiseksi superjaksajaksi (moi vaan äiti jos luet tän!), joka lasten nukkumaanmenon jälkeen valmistelee seuraavan päivän ruoat ja mankeloi sata lakanaa. Vaihtaa hyllypaperit neljästi vuodessa, pesee lattiat kahdesti viikossa, kuuraa matot omin käsin eikä pesetä niitä pesulassa, opettaa kuusikuiset vauvat potalle, poimii kolme ämpärillistä mustikoita ja perkaa ja pakastaa ne aamun hämyisinä tunteina, ei ikinä suutu, ei koskaan nuku (no tässä pääsin aika lähelle tahattomasti), ei ikinä tarvitse omaa aikaa. Ei haaveile kirjoittavansa romaanin hoitovapaan aikana. 

(Huom! Kyseessä ovat subjektiiviset, intuitiiviset ja vahvistamattomat oletukset, joiden totuusarvo voi olla nolla. Ehkä oma äitini karjui suljetun oven takana tyynyä vasten turhautunutta raivoa, itki iltaisin väsymyksestä, riiteli puolisonsa kanssa tiskaamisesta, jätti vauvavuoden aikana marjat pakastamatta, ja unelmoi tekevänsä jotain ihan muuta kuin hämmentävänsä puurokattilaa kuola-apinoiden roikkuessa yksi lahkeessa ja toinen kainalossa.)

Oliskos aika luopua väärään muottiin survovista odotuksista itseään kohtaan ja olla ihan sellainen kuin on?

Mä olen kuitenkin se, joka ei ole eläissään leiponut pullaa ja kulkee mieluummin ryppyisissä vaatteissa kuin silittää yhtään mitään. Se, joka kyllä pyrkii imuroimaan viikoittain, mutta mieluummin vasta kun imuriin ratisee oikein kunnolla kiviä ja jättivillakoirien katoamisen voi todistaa omin silmin. Se, joka kyllä tuskastuu ja ärsyyntyy kun asiat ei mene omien suunnitelmien mukaan, eli päivittäin. Se joka pelkää lapsen sairastumista - ei niinkään siksi, että silloin lapsella on kurja olo, vaan siksi että silloin pitää hoivata ja valvoa vielä enemmän. (Olen mä tietty myös paljon muuta, positiivisempiakin asioita.)

Eikä meidän pakastimeen edes mahdu kolmea ämpärillistä mustikoita. Ja se on varmaan ihan jees. Mies ainakin sanoi, että voihan niitä ostaa kaupastakin jos tarvii.