Viime aikoina luettua: ”Kun kolmesta tulee neljä” ja ”Äitikortti”

Olen kausilukija kahdessakin mielessä. Nuorempana mulla oli aina vähintään yksi kirja kesken, yleensä kaksi tai kolme erityyppistä, ja yhden loputtua tartuin heti seuraavaan. Viime vuosina lukemiskaudet ovat vaihdelleet sellaisten ajanjaksojen kanssa, jolloin…no, en juurikaan lue (aiemmin siksi, että oma luova kirjoittamiskausi oli kesken ja uppouduin oman fiktion maailmaan, Aikavarkaan synnyttyä siksi että olin liian väsynyt ja kiireinen keskittymään kirjoihin). Toisekseen luen kausittain erityyppistä kirjallisuutta. Välillä innostaa suomalainen kirjallisuus, toisinaan vain jännärit kiinnostavat. Silloin tällöin intoudun lukemaan myös asiakirjallisuutta, tai ainakin populaaristi kirjoitettua sellaista.

Nyt meneillään on vanhemmuuskirjallisuuden kausi. Se ei ole pitkä eikä varmasti kestävä, mutta kaksi ja puoli opusta on suoritettu ja enää puolitoista on jäljellä.

***

Taina Laajasalo & Silja Salmi: Kun kolmesta tulee neljä - Opas toisen lapsen saaville perheille 

Saimme Miehen kanssa tämän teoksen joululahjaksi. Yllätyksekseni Mies lukaisi kirjan heti tammikuussa, multa taas kesti kauemmin uskaltaa tarttua siihen. (Siitä voikin päätellä, kumpaa tuleva elämänmuutos pelottaa enemmän. Miehen mielestä toisen lapsen tulo on luonnollinen elämänvaihe, joka voi olla hetken aikaa vähän työläs. Mun mielestä se on…no, teoriassa juuri noin, mutta käytännössä potentiaalinen katastrofi, jonka perimmäinen tarkoitus on osoittaa, ettei musta ole kahden lapsen äidiksi.)

Pelkäsin tästä kirjasta aiheutuvan mielipahaa ja paniikkia: että apua, kaikkea tuollaista on luvassa, tuollaiseen minun pitää pystyä, tuolla tavalla elämä menee pilalle, tuotakaan en tullut itse ajatelleeksi! (Olen tainnut ennenkin mainita, että mielelläni kyllä olisin optimisti ja positiivari.) Teos osoittautui kuitenkin varsin rauhoittavaksi kahdesta syystä: 

1. Teos tarjosi melko vähän kokonaan uutta tietoa tai entuudestaan vieraita ajatuksia aiheesta. Tästä tuli fiilis, että enhän mä ihan pihalla olekaan, kun tiesin tuon jo ennestään ja kun olen ajatellut just noin itsekin.

2. Teosta rytmittivät eri perheiden omakohtaiset, rehellisen oloiset kokemukset toisen lapsen syntymästä ja sen jälkeisestä ajasta, sen vaikutuksesta esikoiseen ja omaan elämään ja parisuhteeseen. Kokemukset ja näkemykset vaihtelivat riippuen mm. lasten ikäerosta ja temperamentista, mutta kaiken kaikkiaan niitä oli ihan kiva lukea. Mahdolliset vaikeudetkin menevät ohi. This, too, shall pass.

Kirjan konkreettinen anti mulle keskittyi keinoihin minimoida kriisi, jonka pyörteisiin vauvan syntymä heittää esikoisen:

• kun uusi vauva esitellään esikoiselle, vauvan on hyvä olla jossain muualla kuin äidin sylissä (jotta esikoiselle ei tule heti kättelyssä sellaista mielikuvaa, että äidillä on nyt tuo ja minä olen so last season)
• kun ihmisiä lappaa ihastelemaan uutta vauvaa, heitä pitää muistuttaa huomioimaan ensin esikoinen ja ehkä lahjoakin häntä vauvan ohella (jotta esikoiselle ei tule sellaista oloa, että kukaan ei enää ole kiinnostunut hänestä, kun talossa on uusi ihana vauva)
• äidin on vauvan syntymän jälkeen tärkeää ehtiä viettämään välillä aikaa kahdestaan esikoisen kanssa (jotta esikoinen saa edelleen tuntea olevansa äidille tärkeä, vaikka ainakin isyysloman aikana homma varmaan helposti menee siihen suuntaan, että äiti on kiinni vauvassa ja siksi isä hoitaa esikoista normaalia enemmän)

Tunteepahan näitä vinkkejä noudattaessa sitten tekevänsä edes jotain kouriintuntuvaa tilanteessa, jossa kaikki ovat uuden edessä. 

Lue ihmeessä, mikäli toisen lapsen saaminen pelottaa etkä halua lukea kehnosti muotoiltuja kokemuksia ja riidanhakuisia mielipiteitä aiheesta keskustelupalstoilta.

***
  

Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä 

Kun toimittaja Anu Silfverbergin esseekokoelma Äitikortti julkaistiin alkuvuodesta 2013, sen herättämä keskustelu blogeissa ja Facebookissa ei kannustanut mua lukupuuhiin. Sain syystä tai toisesta kuvan, että Äitikortti on syyllistävä, osoitteleva ja ärsyttävän kärkäs palopuhe äitien ajatusmaailmaa vastaan ja...hmm, heh, minkä puolesta? Jotain liian yhteiskunnallista ja liian poliittista ja aivan liian vaikeatajuista ajattelin kirjan sivuilta löytyvän.

No, vauvavuosi univelan ja imetyshormonien sekoittamine päineen vierähti, ja muutenkin tajusin äitien ajatusmaailmoja olevan hyvin monenlaisia, enkä enää ottanut kaikkea henkilökohtaisesti. Ystävän suosituksesta tartuin hiljattain Äitikorttiin ja lukaisin sen yllättäin ihan mielelläni. Ei se ollutkaan niin kärkäs, tuomitseva ja palopuheinen kuin oli annettu ymmärtää – tai kuin olin antanut itseni ymmärtää. Päinvastoin, se on suhteellisen myötätuntoinen, pohdiskeleva ja täynnä itsensä likoon pistäviä muistoja ja paljastuksia, jotka kiinnostavat uteliasta, vertaistukea äitiyteensä hakevaa lukijaa. Osa kirjan luvuista suuntautuu enemmän lapsen saamisen ja hoitamisen yhteiskunnallisiin puoliin ja vaikutuksiin kuin muut. Osa taas on yllättävän kaunokirjallisia, erityisesti tunnelmakuvailut oman lapsen syntymää seuranneelta sekavalta, unenomaiselta ajanjaksolta jona vastasyntynyt on vielä enemmän eläin tai pelkkä olento kuin ihminen. 

Julkisessa keskustelussa Äitikortin julkaisemisen aikoihin ehkä eniten huomiota itse "äitikortin" (tapa, jolla toiset perustelevat näkemyksiään äitiydellään ts. käyttävät äitiyttä argumentin [riittämättömänä] perusteena yhteiskunnallisessa keskustelussa) lisäksi sai Silfverbergin varoitus äitiyden mustaan aukkoon putoamisesta. Tavallaan olen samaa mieltä, tavallaan taas mietin, että sinne Silfverbergin parjaamaan äitiyden mustaan aukkoon katoaminen olisi helpottanut vauvavuotta. Tästä Lähiömutsi kirjoitti vuosi sitten hyvin osuvasti ja paljon minua kiinnostavammin. Toisin kuin Lähiömutsi, mä vain en missään vaiheessa päässyt hurahtamistasolle, valitettavasti, mutta luulen, että hurahtaminen olisi vauvavuotena jopa ihan hyvä ja terveellinen asia, vaikka se tilapäisesti heittäisikin tuoreen äidin sinne mustan aukon syövereihin. Ei sitä saman tien uutta ihmistä ja sen hoitamisen kommervenkkejä ihmetellessä - sekä suurensuureen vastuuseen totutellessa - tarvitse olla täysin oma itsensä. Kunhan sieltä syvyyksistä pääsee takaisin ihmisten ilmoille, ettei ihan unohda elää myös omaa elämäänsä; kunhan jossain vaiheessa oppii puhumaan muustakin kuin kasvissoseista ja siitä, onko lapsen parempi istua rattaissa kasvot meno- vai tulosuuntaan.

Pakko sanoa, että tavallaan Silfverberg sortuu itse juuri siihen, mistä ns. äitikortin pelaajia syyttää. Yleistykseen: että minä koin sen näin ja meidän kohdallamme tämä meni näin, joten näin se on, eikä noin kuin te sanotte. Henkilökohtaisina kokemuksina ja pohdintoina Äitikortti on kiinnostava. Kokemus vanhemmaksi tulemisesta (vaikka siinä kenties jotain yleismaailmallistakin on) vaihtelee kuitenkin riippuen iästä, elämäntilanteesta, luonteesta, siitä oliko raskausaika helppo vai vaikea, siitä oliko raskaaksi tuleminen helppoa vai vaikeaa vai vahinko, ja lopulta myös lapsesta. Ehkä luin riveiltä ja niiden väleistäkin hieman liikaa, mutta tuntui kuin kirjoittaja olisi osassa esseitään vastoin omaa agendaansa sanonut, että äitiys on tällaista koska minun äitiys on tällaista, ja siksi on hyvä ajatella asioista juuri näin.    

Äidinmaidon muuntaminen poliittiseksi ruokalajiksi meni myös yli hilseen. Ei se musta ole varsinaisesti poliittinen päätös tai epätasa-arvoista vanhemmuutta, että äiti imettää vauvaa jos maitoa tulee. Se nyt vain menee niin. Koska jos maitoa tulee ja imetys onnistuu, niin se ei ole isä jolta sitä maitoa tulee. Saan vieläkin kylmiä väreitä kun muistelen rintapumppukokemuksiani (sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ei vain herunut ja pahimmillaan sain pumpusta palkeenkielihaavan nännin viereen, minkä jälkeen olikin ihanaa imettää puoli tuntia kerrallaan kivusta irvistäen). Enkä totta vie ala tokallakaan kierroksella seurustella tuntikausia rintapumpun kanssa vain siksi, että myös isä saisi ruokkia vastasyntynyttä, jotta vanhemmuudestamme tulisi tasa-arvoista. Imetysaika on kuitenkin lyhyt jakso, jos nyt ei taaperoimettäjäksi ryhdy, ja ruokkimisen lisäksi vauva tarvitsee muunkinlaista hoivaa, jonka myös isä pystyy tarjoamaan. Ja imetyskuukausien jälkeen se varsinainen lapsuus vasta alkaa.

Joka tapauksessa voin suositella Äitikorttia (ainakin aiheesta kiinnostuneille, ja ainakin naisille, ja ainakin vauvavuoden jälkeisen ajan lukemistoon), sen verran sujuvasti ja hetkittäin mukana nyökytellen luin sen kannesta kanteen.

***

Niistä kahdesta muusta lisää joskus toiste, ellei kausi vaihdu radikaalisti ja jätä luku-urakkaa kesken.