Tahaton tauko, räpellystä ja päkäämistä

Vuodenvaihteen kunniaksi jälkikasvu nappasi vuoden nipin napin viimeisen räkiksenkin yskineen ja vinkuhengityksineen kaikkineen. Muutama sisäpäivä kiristi mukavasti kaikkien hermoja, mutta selvittiin lääkärikäynneittä, ja ylipäätään selvittiin. Mutta ei ollut oikein mitään sanottavaa mistään, ja päivät kuluivat kaikkien kiukutellessa. 

Ehdittiin sentään joululomalla viettää Miehen kanssa yhden sunnuntai-illan verran kahdenkeskistä aikaa ekaa kertaa Unirosvon syntymän jälkeen. Pari pöydällistä tapaksia Di Trevissä, pari lasillista australialaista shiraz'ta, pikavisiitti karkkikauppaan ja pari tuntia leffateatterin pehmeällä penkillä brittileffa Priden edessä, sitten bussilla kotiin päästämään Mummi ja Vaari lastenhoitovuorosta. Hyvin oli mennyt: Aikavaras oli käyttäytynyt ylimaallisen kiltisti ja rauhallisesti, Unirosvo huutanut koko ajan paitsi syödessään.

Keskiviikko toi paluun arkeen: Mies takaisin töihin, Aikavaras aamupäiviksi päiväkotiin syömään ja leikkimään. Miehen töihinpaluufiiliksistä en ole varma – vihjaili kyllä, että loma ei tuntunut ihan lomalta – mutta Aikavaras palasi päiväkotiin iloisena ja innoissaan. 

No pitäköön tuon anastamansa kaulimen. En mä ennen ensi joulua mitään kaulittavaa kuitenkaan leipoisi.

Unirosvo on saavuttanut sen vaiheen vauvavuodessaan, etten minä saa oikein mitään tehtyä vauvan kanssa. Siis se räpellys! Se vauhti! Tiskikoneen tyhjennys ei onnistu enää vauva käsivarrella, kun se kurottelee joka suuntaan, syöksähtelee ja huitoo ja tarttuu. Kun sen laittaa lattialle, se kiipeää koneeseen. Joten: vien sen mahdollisimman kauas eri huoneeseen, laitan kaksi lasia kaappiin ja kas, siinä se taas on kiipeämässä. Palautus kauas, takaisin tiskien pariin, yksi haarukka laatikkoon ja jaahas, kukas se siihen taas tuli. Samalla intensiteetillä Unirosvo säntää Aikavarkaan leikkien sekaan, ja sehän ei palapelintekorauhaa arvostavaa Aikavarasta miellytä. Lopputulos on tylsä: en pysty leikkimään Aikavarkaan kanssa, kun pitää teljetä Unirosvo rikkomasta veljen leikkejä; en pysty leikkimään Unirosvon kanssa, kun sitä kiinnostaisivat vain Aikavarkaan puuhailut ja Aikavaras kinuaa samalla leikkiseuraa.

Eroahdistuskin vaivaa. On tunteja ja päiviä, joina Unirosvo kitisee kitisemistään muualla kuin sylissä ja vetää hervottomat raivarit joutuessaan odottamaan omaa pukemis- tai riisumis- tai ateriointivuoroaan. Yönsä se tahtoo yhä nukkua sylissä kolmessatoista pätkässä. Ja lattialta saa yhä siivota puklulammikoita viisitoista kertaa päivässä. 

No tämä on tällainen vaihe tällaisine harmeineen. (Ja ilojakin kuitenkin on.) En jaksa ja osaa suhtautua tähän kovin vakavasti, koska yhden vauvavuoden kokemuksella tiedän vaiheiden vaihtuvan ripeästi. 

Sekalaista kuvituskuvaa

Aikavaras on nukkunut yönsä viime viikkoina tavallista pitemmän kaavan mukaan ja ollut uudestavuodesta asti kotona pääasiassa ilman vaippaa. Uhma tulee (hyöky)aaltoina, tekee välillä tilaa iloiselle neuvottelukyvylle, sitten palaa ja huuhtoo kaiken mukanaan. Siellä itkupotkuraivareiden alla kuitenkin muhii hellyydenkipeä, määrätietoinen ja luova hassuttelija. Luovuutta todistaa muun muassa viimeaikainen tapa säveltää ja sanoittaa omia lauluja. Suurin osa niistä kertoo Isistä, joka tamppaa olohuoneen matot (tapahtui tosielämässä) ja laittaa pihkaa jääkaappiin (ei tapahtunut tosielämässä). Niin ja lattialle pissaamisesta, kuinkas muutenkaan…sekä päkäämisestä.

Aikavarkaan sanavarastoon on nimittäin pesiytynyt mysteeri. Se alkoi loppusyksyllä, kun väsyhepulikohtauksen iskiessä Aikavaras kieriskeli sohvalla huutonauraen: ”Lisää päkää! Lisää päkää!” Lähempänä joulua Aikavaras ryhtyi puhumaan päkästä laajemmin: ”Tarvitaan lisää päkää. Missä on lisää päkää? Onko sinulla Isi lisää päkää? Minä etsin nyt lisää päkää. Tämä [lähes mikä vain, välillä tyhjä käsi] on minun päkä!” Nyt joulun jälkeen substantiivi päkä on saanut myös verbimuodon päkätä ja siitä johdetun muodon päkääminen. ”Minä menen tonne päkäämään! Kuka päkää? Saako mattoa päkätä?” 

Ja tässä yhtenä iltana aloin lauleskella Aikavarkaalle Metrolla mummolaan -laulua. Aikavaras keskeytti mut ja jatkoi itse loppuun: ”…iikupootaita methoon ja metholla päkäämään!”

Urbaani sanakirja tiesi kertoa, että päkä on lyhennys päiväkänneistä. Päkääminen puolestaan tarkoittaa – kuinkas muutenkaan – päiväkännien vetämistä. Ai ai, kyllä nykynuoriso sitten kehittyy varhain kohti huonompia polkuja. 

Onnellista alkanutta vuotta kaikille teille. Perjantaipäivää on jäljellä; vielä ehtii vaikka päkäämään.