perjantai 29. maaliskuuta 2013

Evolutiivista itkua


Kun Aikavaras oli pariviikkoinen, pohdimme Miehen kanssa vaunulenkillä, ettei vauvojen itkussa ole evolutiivisesti järkeä. Vaikka vauva hakee itkulla huolenpitoa, luulisi että kivikautisten homo erectusten ja habilisten ja minkä lie arjessa itku olisi ollut syy hylätä poikanen. Selkä kaarella karjuva pikkuhabilis paljasti keskellä esi-neoliittista yötä sapelihammastiikereille ja luolakarhuille, mistä löytyy välipalaa.

Varmasti kampakeraamisen kauden äiti kärsi jatkuvista yöheräämisistä yhtä lailla kuin nykynainen, ja koska päivisin piti poimia pontevasti marjoja urosten metsästäessä, öisin valvottava jälkeläinen oli pelkkä riesa. Jätetään se tuonne kallionkoloon. Heitetään se susille.

Tulimmekin siihen tulokseen, että esi-isiemme vauvat eivät itkeneet.

Olen tainnut pari kertaa mainita hakasulkeissa, ihan vahingossa, Aikavarkaan yöhuutelut. Pahimmillaan viime viikkoina kaveri on nukkunut vain tunnin, puolentoista pätkissä. Huutelu ei ole varsinaista itkua, ja se hiljenee sekunnissa tutilla ja silityksellä. Kaveri tuskin on hereilläkään. Kääntyminen ja sittemmin konttausasentoon nouseminen aktivoivat pikku aivoja öisinkin.

”Miten yö meni?” Mies kysyy aamuisin. Hyvin? Huonosti? Nykyisin hyvä yö tarkoittaa, että olen saanut nukkua ainakin yhden kaksituntisen pätkän ja pari lyhyempää. Eli yhteensä vähintään neljä tuntia unta. Tällainen yö koittaa pari kertaa viikossa. Luksusta!

Ilmeisesti tämä on tavallista tässä vaiheessa, kun motorinen kehitys kiihtyy. Vaihe. Mikä ihana sana. Sehän tarkoittaa, että tämä kidutus on ohimenevää.

Netissä törmäsin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan julkaisemaan artikkeliin vauvojen unihäiriöistä ja siitä, miten niitä tulisi hoitaa tai kohdella. Muuta uutta tietoa siinä ei ollut, mutta yksi lause pomppasi vieteriukkona silmille. Sen mukaan vauvojen öisellä itkulla on ollut evolutiivisesti tärkeä tehtävä: jos poikanen on unohtunut matkasta leiriä siirrettäessä, emo saattaa kuulla itkun vielä matkan päähän ja palata noutamaan sydänkäpy mukaan. Vauvan on siis tärkeää tarkistaa vähän väliä, onko hänet hylätty.

Unohtunut? Vai ”unohtunut”?

Piti linkata tähän kyseinen artikkeli tueksi ja todisteeksi, etten runoile omiani univelkapäissäni. Sivu on poistettu (selaimen välimuisti löytää sen vielä google-haussa, tai jotain vastaavaa tietoteknistä jargonia, mutta linkki ei toimi). Ehkä jonkun yöhuutelijan äiti on ilmoittanut Hyksin väelle, ettei heidän teoriansa pidä vettä.

P.S. Tämä postaus on ajastettu. Olen toivottavasti parhaillani nauttimassa lomapäivistä Etelä-Espanjan tapaksentuoksuisissa tuulissa. Kaikella todennäköisyydellä kuuntelen kuitenkin jonkin verran evolutiivista yöhuutelua sielläkin.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Mies työleirillä


Mies on nyt 2,5 viikkoa lomalla töistä. Siis toimistotöistä ja työmatkailusta. Loma-aikaa odotellessa tehtävälistalle oli kertynyt hommia jo joulusta lähtien:

Mies: Jos sitten lomalla vaihtaisi ne joululahjaksi saadut kiuaskivet paikoilleen.
Minä: Ja uudet kirjahyllyt pitää hankkia, nuo teräväkulmaiset heppoisen keppoiset avohyllyt on kohta vaaralliset kun Aikavaras konttaa ja kiipeää.
Mies: Totta. Koitetaan metsästää jostain käytetyt, ettei tarvi viedä rahoja Ikeaan. Ja sitten mä olen paljon Aikavarkaan kanssa.
Minä: Sopii.
Mies: Ja haluisin tehdä kunnon suursiivouksen, samanlaisen kuin jouluna.

Yritin muistuttaa, että Mies ehkä haluaisi myös löhötä katsomassa vaikka YouTubesta videoita, joissa Hitler kuulee ties mistä. (Edit: Niitä, jotka on hassuttelumielessä muokattu sen Hitler-leffan paasauskohtauksen päälle milloin minkäkin skandaalin huomioarvolla ratsastaen.) Ettei kannattaisi haalia liikaa tekemistä ja stressaantua.

Loma on alle puolivälissä. Miten menee?

Kirjahyllyt
Lainasimme Miehen vanhempien auton päiväksi ja saalistimme Nummessa sijaitsevalta huonekalukirppikseltä uudet kirjahyllyt. Tummaa puuta, lasiovet, lukittavat alakaapit. Tulevat tänään.

Syöttötuoli
Samalla reissulla löytyi Ekotorilta Aikavarkaalle syöttötuoli. Siinä on jonkun toisen aikavarkaan väriliitutöherryksiä, mutta eipähän tarvitse väriliituvaiheessa rajoittaa oman lapsen luovuutta sillä verukkeella, ettei se uutena hankittu hieno syöttötuoli mene sitten pilalle. Aikavarkaan tunkemista syöttötuoliin on harjoiteltu nyt pari päivää. Toistaiseksi selän takana on tyyny tukemassa.

Kampaaja
Sain vihdoin käytyä kampaajalla. Vuoden kestänyt tukankasvatusprojekti ei mennyt pilalle, mutta nyt hiukset ovat siinä kuosissa, että niitä kehtaa pitää aukikin. (Leikkasin itse käsipeilin ja askartelusaksien avulla niskatukan nips naps poikki Aikavarkaan ollessa kuukauden ikäinen. Tarkoituksena oli käydä siistimässä jälki vielä ennen ristiäisiä…köh köh. Eihän niistä ole kuin 4,5 kuukautta.) Samalla kaupunkireissulla hoitelin muita asioita. Sillä aikaa Mies hoiteli Aikavarasta, mikä olikin erityisen vaativaa. Kaveri nukkui koko poissaoloaikani, eli 2 tuntia tavallista pitempään. Reilua. 

Siivous
Teimme suppean suursiivouksen / laajennetun perussiivouksen.* Samalla järjestelimme olohuoneen ja makuuhuoneen uuteen uskoon, jotta uusille, aiempia leveämmille kirjahyllyille löytyi järkevästi tilaa.

*Mun perussiivous = pölyjen pyyhkiminen, imurointi, vessan siivous

Miehen perussiivous = Mies kerää omat pyykkinsä ja vie ne kylppäriin (en tiedä, mihin Mies kuvittelee villakoirien mystisesti katoavan kerran viikossa)

Mun suursiivous = mielellään ei koskaan, koska perussiisteyttä on ylläpidetty pitkin vuotta; kompromissina muutaman kerran vuodessa parkettien pyyhkiminen nihkeällä ja peilien puhdistus

Miehen suursiivous = kaikki mahdollinen alkaen siitä, että Mies lajittelee omia asiapapereitaan kaksi päivää

Kiuaskivet
Mies vaihtoi.

Ruoanlaitto
Mies on jo jonkin aikaa halunnut kokeilla jotain kauppakassi resepteineen kotiin -palvelua, on vissiin kyllästynyt mun mielikuvituksettomaan kokkailuun ja kyvyttömyyteen noudattaa ruokaohjeita. En ole halunnut sitoutua sellaiseen Miehen työ(matka)viikkoina, koska mun nähdäkseni se olisi useimmiten tarkoittanut sitä, että Aikavarkaan lisäksi olisin joutunut myös kokkaamaan kohtuuttoman vaikeita reseptejä raaka-aineista, joista en haluaisi laittaa ruokaa. Olen joidenkin ruoka-aineiden, tai oikeastaan vain lihojen, suhteen vähän nirso. Nyt Miehen loman suoman ruoanlaittovalmiuden kunniaksi kokeilimme tällaista palvelua, joten Mies on laittanut urakalla ruokaa. Valitettavasti reseptit eivät tehneet muhun vaikutusta. En juurikaan syö porsaanlihaa, ja nyt viidestä ruoasta neljä oli porsaanlihapohjaisia tai -maustettuja (kinkkua, pekonia, porsaankokolihaa). Hyvää tässä kokeilussa oli se, että mäkin huomasin ettei reseptien noudattaminen välttämättä ole mahdoton tehtävä.

Viikko Espanjassa
Kotihommat on hoidettu, ja huomenna lähtee kone viikoksi Espanjaan. Viikon varoitusajalla järjestetty reissu edellytti passin, matkarattaiden, aurinkolasien ja aurinkohatun hankkimista Aikavarkaalle sekä Mieheltä loma-asunnon ja vuokra-auton paikantamista ja muuta logistista suunnittelua. Mies on myös totuttanut Aikavarasta Manduca-kantoreppuun, jotta välilaskut ja koneenvaihdot sujuisivat näppärämmin. Meillä on ollut uutena hankittu kallis Manduca jo puoli vuotta, mutta en ole saanut tolkkua sen säädöistä, enkä ole saanut asetettua Aikavarasta siihen ilman järjetöntä protestia, joten koko juttu on aina vain jäänyt. Onneksi Mies otti kantorepusta vetovastuun, eikä Aikavaras ole kotioloissa nostanut vielä kummoistakaan äläkkää.

Iik, jännittää. Paljon.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Tarina suisidaalisesta Supervehkasta


Saimme Miehen sisaruksilta häälahjaksi viherkasvin lokakuussa 2005. Se oli polvenkorkuinen, eikä Miehen veli enää muistanut sen nimeä. Joku ounasteli, että kyseessä olisi jonkin sortin vehka.

Miehen veli kertoi, että hoito-ohjeita kysyttäessä kukkakaupan myyjä oli nauranut päin naamaa. ”Turha mun mitään ohjeita on sulle antaa. Se kuolee kuitenkin ekan talven aikana.” 

(Hienoa asiakaspalvelua. Olisi nyt edes runoillut jotain säännöllisestä mutta ei liian runsaasta kastelusta ja keväisestä multienvaihdosta, ja myynyt siinä lisätuotteina pari purkkia ruukkukasvilannoitetta.)

Supervehka ja illanviettoeleganssia maaliskuussa 2010

Nyt tiedämme, että se on supervehka. Nimensä kasvi on ansainnut, koska:

KASVOI HOIDOTTA
Se kasvoi kuin rikkaruoho
ensimmäisten kahden vuoden aikana, eikä myyjän ennustuksesta huolimatta kuollut. Emme lannoittaneet sitä koskaan vaan kastelimme kerran viikossa ja suihkutimme lehtiä sumutinpullolla silloin kun muistimme. Kasvin ruukku kävi nopeasti liian pieneksi. Emme saaneet aikaiseksi vaihtaa sitä. 

SELVISI MINIRUUKUSSA EKSPATRIAATTIVUOSIEN AJAN
Sitten muutimme ulkomaille. Kasvi jäi Anopin hoitoon. Hoidossa viettämänsä kahden vuoden aikana kasvi kasvoi kituliaasti, mutta ei kuollut, vaikkei Anoppikaan vaihtanut ruukkua.  

SELVIYTYI PAHOINPITELYSTÄ
Suomeen palattuamme hankimme siirsimme kasvin uuteen ruukkuun.
Siinä kahden viherkasvien hoitotaidottoman käsittelyssä kasvi kohtasi lievää väkivaltaa. ”Se varmaan kuolee pian, mutta ei voi mitään”, totesimme.

NOUSI UUTEEN KUKOISTUKSEEN
Olimme väärässä. Kasvi ei kuollut, vaan aloitti renessanssikautensa. Ensimmäisen talven aikana se levisi metrin joka suuntaan.

ELI LÄPI MUUTTOAUTOPAINAJAISEN 
Asuimme keskustakämpässämme runsaan vuoden. Kun muutimme kaksi ja puoli vuotta sitten nykyiseen asuntoomme, kasvi oli kolmenistuttavaa sohvaa lukuun ottamatta ainoa tavara, joka ei mahtunut kerrostalon hissiin. Se piti runnoa ovesta ulos. Ja taivuttaa metrin verran latvasta, jotta se mahtui pakettiautoon. 

NOUSI TOISENA KUUKAUTENA KUOLLEISTA
”Se varmaan kuolee”, totesimme jälleen. Olimme väärässä. Kasvi vietti hiljaiseloa kuukauden verran, sitten varisteli muutaman lehden. Sen jälkeen alkoi uusi kukoistuskausi, joka on kestänyt tähän päivään asti. Ruukku on taas liian pieni. Muutaman ylirehottavan oksan jouduimme leikkaamaankin.

Supervehka helmikuussa 2013
Supervehka ilmiselvästi. Kuolematon.

Kunnes.

Olin pohtinut jo jonkin aikaa, miten käy kun Aikavaras oppii konttaamaan ja kiinnostuu kurkkimaan ruukkuun, maistelemaan multaa ja nojailemaan kasvin varteen tahmeilla, ehtiväisillä kätösillään. Tulin siihen tulokseen, että varmaan huonosti.

Supervehka on näemmä tajunnut saman. Kun Aikavaras oppi vasta kääntymään, kasvi alkoi jo ruskistaa oksiaan ja pudotella lehtiään. 

Nyt, kuuden kuukauden iässä, Aikavaras nousee konttausasentoon ja heiluu eestaas. Siitä on vielä jonkun matkaa vuorotahtiseen raajojenliikutteluun, mutta kuten urheilijoiden, huonekasvienkin on paras lopettaa huipulla. 

Supervehka maaliskuussa 2013

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kuin kaksi marjaa


”Voi miten söpö!” ihastelivat Miehen naispuoliset työkaverit, kun Mies näytti heille Aikavarkaan kuvia. ”Ei yhtään sun näköinen!”

Ei munkaan mielestä. Tosin mun mielestä Mieskin on silti söpö.

Äiti-vauvaharrastuksissa olen pannut merkille, miten moni vauva muistuttaa äitiään. Sain koemielessä palautettua verkkokalvoilleni kymmenen vauvatanssissa tiistai-iltapäivisin heiluvaa käyvää äiti-vauvaparia. Niistä seitsemässä yhdennäköisyys on mun silmissäni selkeä, jopa huvittava.

En näe Aikavarkaassa minkäänlaista yhdennäköisyyttä oman peilikuvani kanssa.

Ehkä me ollaan niin kuin ne kolme viimeistä äiti-vauva-paria, joiden en huomaa muistuttavan toisiaan. Ehkä Aikavarkaassa yhdistyvät mun ja Miehen parhaat piirteet (ja tuloksena on kiistämättä maailman kaunein vauva), eikä hän siksi muistuta erityisen paljon meistä kumpaakaan.

Tai ehkä Aikavaras on jo liian yksilö. Ei random-vauva vaan täysin omanlaisensa, ainutkertainen, vähän kummallinenkin. On vaikea nähdä ja vertailla objektiivisesti, kun kumpikin naama on niin tuttu.

Katsotaanpa uudestaan peiliin, minä ja Aikavaras.

Ollaan kuin kaksi marjaa. Nimittäin mansikka ja mustikka. Tai lakka ja puolukka. Tai karpalo ja vihreä karviainen. Tai.. no joo. Tajusitte varmaan.