perjantai 28. marraskuuta 2014

Nopea terveysversio avokadopastasta (ja piparinleipomista)



Siitä pari kolme vuotta sitten maineeseen nousseesta avokadopastasta ovat kuulleet varmaan ihan kaikki. Niin minäkin. Kuulosti ihan hyvältä, mutta koskaan en tullut kokeilleeksi.

Ennen kuin tiistaina, tavallaan. Maineikasta reseptiä enemmän mua tosin innoittivat ruoanlaittohaluttomuus, tarve saada ateria kokoon vähällä vaivalla sekä pussillinen samaan aikaan kypsyneitä avokadoja.

Jos nyt lähdetään siitä, että tarkistin sen reseptin vasta jälkikäteen. Muistelin, että siihen tulee pastan lisäksi avokadoja ja parmesaania ja öljyä. Varmaan jotain maustettakin – okei, mä laitan mustapippuria. No, jälkivilkaisu osoitti että originaalissa oli paria eri juustoa sekä paria yrttiä. Mähän en kuitenkaan maustamisesta ymmärrä, eikä mulla mitään tuoreyrttejä ole jääkaapissa varmuuden vuoksi. (Tahtoisin olla sellainen ihminen, joka tunnistaa ruoasta korianterin tai timjamin, mutta ei. Vaikea uskoa, että joku ihan oikeasti tunnistaa. Silloin tällöin myös haaveilen salaisesti kasvattavani yrttejä ikkunalaudalla. Mutta ei meillä ole ikkunalautoja.)

Koska en ole kunnon bloggaaja, en ottanut feikki-avokadopastasta annoskuvia. Korvauksena kuvitan postauksen eilisen piparinleipomistuokion muistoilla. Sateli vettä ja uloslähtö aiheutti massiivikonfliktin jo puoli tuntia ennen h-hetkeä. Päätin olla kiristelemättä hampaita ja stressaamatta ulkoilusta juuri sinä marraskuuiltapäivänä. Pakastimessa odotti taikinapaketti ja Unirosvo oli menossa 35 minuutin iltapäiväunilleen.

Selvä, asiaan. Toisin kuin maineikas resepti, minä en pihistellyt avokadojen määrässä. Enkä käyttänyt spagettia vaan Urtekramin 100-prosenttista täysjyväfusillipastaa. Keitin pastan, sekoitin joukkoon öljyä takertumisen estämiseksi, sitten lähdettiin ulos (joojoo, kammottava pastaetikettivirhe, tiedän, mutta iltapäiväulkoilun jälkeen ei ole aikaa tai jaksamista ruveta edes pastankeittoon). Kun oli kolme varttia lapioitu vettä ämpäriin jostain naapuruston lätäköstä, tultiin sisälle, laitettiin tihkunkastelemat hiekkaiset vermeet kuivumaan, rauhoiteltiin sisääntulohässäkän ärsyttämää Unirosvoa. Sitten muussasin avokadot, sekoitin joukkoon reippaasti öljyä ja parmesaania, maustoin pippurilla. Varmuuden vuoksi vielä sekaan lusikallinen vihreää pestoa. Mikrotin pastan (ja kokit kumartavat kunnioituksesta) ja kääntelin avokadomössön sinne joukkoon. Pinnalle vielä pari ripausta parmesaania.



Aikavaras valitsi sydänmuotin, mulle jäi se perinteisen muotoinen. Suuhunkin päätyi jokunen taikinakokkare. Huomaa K-mummilta saadut/vaaditut helmet, jotka kaulassaan Aikavaras nukkui päiväunensakin.

Helppo, terveellinen, vähän taidokkaammin maustettuna ihan ok:n sijaan herkullinenkin. Aikavaras söi mukisematta (toisaalta vähänkö raukka on joutunut tottumaan mun sinne-päin-laitettuihin, terveellistettyihin ja reseptittömiin ruokiin). Alkuperäisen avokadopastan luojat varmaan haastaisivat oikeuteen. 

Sitten odoteltiin jokunen minuutti. Näköjään niskatukka kaipaisi leikkuuta.

Joka tapauksessa kiva idea, että avokadosta saa kypsentämättömän höystön lämpimään ruokaan. Ja kun laittaa sitä avokadoa lautaselle reippaasti, ei tarvitse stressata salaatin pilkkomisesta sille aterialle, avokado kun on loistavan pehmeän rasvan lähteen lisäksi kunnon vitamiinipommi. 

Herättyään Unirosvo tuli vaatimaan osuuttaan Aikavarkaan haalimista kukkapannulapuista...

...ja vaikka Äitiä kaivattiin ensin sovittelijaksi ("Hei, eipäs oteta kädestä! Annatko Aikavaras sen takaisin Unirosvolle. Näitä on kolme, yhden niistä voit var-mas-ti antaa Unirosvolle. Ei, ne EI ole sinun omia vaan ne on Äidin, ja sinä vain lainaat. Noin, hienosti tehty, kiitos Aikavaras"), lopulta vauva sai kuin saikin ihanan kukkapannulapun rutisteltavakseen.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Poikkeustiloja



Kun aloin odottaa Aikavarasta, elämä muuttui poikkeustilaksi. Väliaikaisesti, koska raskaus on päättyvä tavalla tai toisella, vääjäämättä. No sitten se lapsi syntyi. Alkoi vauvavuosi, jonka yllättäin koin hieman stressaavana poikkeustilana. 



Kun vauvavuosi loppui, kului…hupsista vaan, neljä (4) päivää ennen kuin havaitsin olevani uudestaan raskaana. Poikkeustila! No sitten sekin lapsi syntyi. Alkoi uusi vauvavuosi ja kahden lapsen vanhempana toimimiseen totuttelu. Selkeä poikkeustila. 



Yhden vauvavuoden kokemuksella tämä puolivuotiaan hoitaminen nyt ei niin hirveän erikoista olisi, mutta kun se vähäunisuus, josta olen maininnut ehkä ohimennen ehkä kerran tai pari. Se, että kuukausikaupalla kituu omat yönsä lyhyissä pätkissä ja zombeilee päivät parituntisten yöunien ”voimalla” ja koittaa olla tarpeeksi laadukas äiti myös sille ekana syntyneelle vauvalle kaksivuotiaalle – no ilmiselvästi tämähän on poikkeustila!


 

Voiko elämä olla yhtä poikkeustilojen jatkumoa (näköjään, jos on tällainen herkkä, hankala ja hidas ihminen) – vai olisiko aika julistaa poikkeustilojen aikakausi päättyneeksi? Voisiko poikkeustila olla terminä tästä lähin varattu vaikkapa lomareissuja (ei näköpiirissä) tai kaikki-sairastavat-yhtä-aikaa-viikkoja (varmasti näköpiirissä) varten? Että tämä nyt elettävä aika on ihan sitä peruselämää. Hyvin erilaista vain kuin ennen lapsen ja toisenkin saamista.




lauantai 22. marraskuuta 2014

Pseudotieteellisiä havaintoja kaksivuotiaan puheesta



Se on niin nopeaa. Puheen kehitys. Juuri kun opin, että taaten tarkoittaa keltainen ja orrhi oranssi, se osaakin jo sanoa keetanen ja ojanssi. Maito oli vielä viikko sitten sitkeästi eito, viikko sitten kaikuikin keittiössä yhtäkkiä ”Saisinko isää maitoa kiitos”. Rusina on ollut sitkeästi iso kaaaauan (ja niistä on puhuttu paljon: ”Minä saan isoa! Ostetaanko paupasta isoa?”), kunnes äkkiä lapsi osasikin sanoa usina.  

Koska haluan kiivaasti muistaa nämä suloiset ja etäisesti kielitieteellisiä ajatuksia herättelevät yksityiskohdat mutta tiedän kyllä-mä-tämän-muistan-aina-aikeiden jäävän edistyksen ja pikkulapsisumun jalkoihin, päätin listata Aikavarkaan tälle hetkelle tyypillisiä tapoja sanoa sanoja (väärin). 

Kuvituksena hämärässä puistossa juoksentelua. Toppapuvun heijastimet ainakin toimivat.


Ekaa kirjainta vastaava äänne putoaa edelleen helposti pois, ja ällää emme ole kuulleet vieläkään. Se korvaantuu milloin milläkin: talo oli vielä hetki sitten karo, nyt se on tajo. Lelu on nenu. Valo on amo. Ärrä sorahtaa vääräoppisesti kurkusta ja korvaa välillä l-äännettä (kala oli taannoin kara, nyt jo kaja), toisaalta taas korvaantuu usein itse jollain muulla äänteellä. Esimerkiksi sekä r-äänne että tupla-l korvaantuvat monesti mielenkiintoisesti hh-äänteellä: pöydälle on pöyähhi, nosturi on ottuhhi, puimuri on puimuhhi. Toisaalta isille on isijje, pulla on pujja tai puvva, kaivuri ei olekaan aivuhhi vaan kaaro, traktori ei ole akkohhi vaan kakko.

Diftongit tuottavat välillä vaikeuksia kaksivuotiaan kielelle: myös on niin hankala sana, että on parempi sanoa ömäs. Samaa logiikkaa seuraten mies on emes.

"Aikavaras piipii kortiinni" se sanoi vielä loppukesällä, kun ilmoitti kiipeävänsä korkealle. "Minä kiipeen korkeejje", se sanoo nyt.


Ja osa sanoista ääntyy yhä sitkeän takaperoisesti. Laatikko on aakotto. ”Äiti tuje heti katisin tänne!” Aikavaras komentaa, jos viivyn mielestään liian kauan viereisessä huoneessa. Kun Aikavaras kävelee, hän ävää, ja kun hän menee, hän emee. Varovasti on syystä tai toisesta katti. ”Aikavaras tujee tääjtä katti ajas!” (No ei tule, vaan pää edellä.)

Ratkaisin Unirosvo-nukkuu-iltapäiväulkoilun-aikana-vain-35minuuttia -ongelman hylkäämällä makuupussin ja toppaamalla vauvalle rutkasti päälle. Pikkuveli pääsee herättyään (tai vaihtoehtoisesti ennen nukahtamistaan) tuplarattaiden istumapaikalle seuraamaan maailmanmenoa. 2011-12-äitiyspakkauksen toppapuku on muuten älyttömän mallinen: harteista niin ahdas, ettei 70-senttinen puku aikoinaan mahtunut 4-kuiselle Aikavarkaalle lainkaan päälle, ja nytkin tekee Unirosvolle tiukkaa. Onneksi laatikossa odottaa ystävältä käytettynä hankittu, maassa rymyämistäkin kestävä puku kevättalveksi.


Tiskikoneessa on joko likasia tai puhtasia astioita. Mysli on tällä hetkellä yhni, jogurtti on itti, leppäkerttu eppä-ikko, pöksyt on pössyt. Punainen on kungen, mandariini (ja margariini) on markaniini. Kun sanon suihkun jälkeen, että nyt laitetaan rasvaa käsivarsiin, Aikavaras pyytää rasvaa ”jalkavarsiin kans, mahavarteen kans”. Kun ohjeistan miljoonannen kerran, ettei ovella saa leikkiä koska esimerkiksi voi sattua varpaisiin, Aikavaras jatkaa että ”voi tulla pipi polviisiin kans, voi tulla pipi sormiisiin kans”. Toki voi. 

Sen pituinen se tällä erää. Aikavaras on pulkkailemassa Miehen kanssa (tahtoo laskea ojaan niin kuin eilen uuden pulkan testiajelulla), ikkunan läpi näkyy eilen satanut (ja huomenna sulava) lumipeite, Unirosvo nukkuu hyvässä lykyssä vielä vartin takapihalla. Jospa sitä kaivaisi suklaata kyntteliköt yläkaapista.