Pingviiniriemua ja gorillojen katseita

En oikein tiedä, mitä mieltä olla eläintarhoista. Joo, osa on varmaan tarpeen katoavien lajien turvaamiseksi, siis geenipankkina; toisaalta onko syytä tekohengittää sellaista lajia, joka ei muuten säily tässä maailmassa? En osaa sanoa.

Osassa eläintarhoista ainakin osalla eläimistä on varmasti kurja elämä. Isojen petojen ahtaminen pieniin aitauksiin surettaa, samoin ne tapaukset, joissa villieläin on syönyt epälajityypillisesti pentunsa tai hyökännyt ennakoimattomasti hoitajansa kimppuun.

Toisaalta Miehen sanoin: "Ei kaikilla eläimillä ole luonnossakaan kiva elämä, ainakin noiden pingviinien elämä vaikutti sen elokuvan perusteella olevan ihan p**seestä." Jep, ne vain hautoo hyisessä viimassa, vaeltaa sadan asteen pakkasessa umpiväsyneinä, ja joka kolmas joutuu miekkavalaiden tai merileijonien ateriaksi jo ensiuinnillaan. Mutta onhan se sentään luonnollista..?

Entä valistuspuoli: huomaavatko länsimaiset lapset ja aikuisetkin arvostaa maapallon biodiversiteettia enemmän, kun saavat nähdä (häkki)tiikerin (ahdistuneen) katseen, kohdata (lasin läpi) gorillan (syyttävät) silmät? Onko siitä hyötyä, ettei tarvitse kasvattaa yksilön hiilijalanjälkeä ihan niin paljon ja lähteä savannille asti näkemään, miten isoja norsu ja kirahvi oikeasti ovat?

Pohdinnat sikseen. Kun kerran Teneriffan vetonaula, eläinpuisto Loro Parque, on tuossa 40 minuutin bussimatkan takana Puerto de la Cruzissa, totta kai mekin lievästä eettisyysskeptisyydestämme huolimatta kävimme siellä.

Päivä kului ilahduttavan sujuvasti ja kiukkukohtauksetta. Ehkä se vaikutti positiiviseen vaikutelmaan koko eläinpuistosta, heh, mene ja tiedä, vaikka ruoka ja virvokkeet olivat saaren yleiseen hintatasoon nähden ökyhintaisia (ja huonoja). Tosin molemmat pojat olisivat varmaan jääneet kolmeksi tunniksi katselemaan sisäänkäynnin viereen kaiverrettua karppilampea osaamatta vaatia sen kummempaa viihdykettä, siksi aikaa kun Mies vielä hautoi ärtymystään siitä, että vasta netistä yömyöhään ennakko-ostettujen lippujen vahvistussähköposteissa oli lukenut käsky printata liput etukäteen, ja lipunmyynnissä tosiaan varsin arkaaisesti vaadittiin tulosteita nähtäväksi. Onneksi muutaman minuutin inttämisen jälkeen asiakaspalvelija suostui asiakaspalveluhenkiseksi ja tarjoutui käymään tulostamassa edelleenlähettämämme e-liput meille, eli itseään varten.

No, puisto oli siisti, eikä mitään sen tyyppisiä laiminlyöntejä tietenkään näkynyt kuin romanialaisen pikkukaupunki Sighisoaran käärmenäyttelyssä, jossa sattumalta vuonna 2004 näimme ilmeisesti kuolleen alligaattorin akvaariossa, joka oli leveydeltään suppeampi kuin sen alligaattorin pituus. Pääpaino Loro Parquessa oli nimensä mukaan papukaijoissa, ja paria valkoista tiikeriä, yhtä mustaa pantteria, muutamaa tapiiria ja kahta muurahaiskarhua lukuun ottamatta mitään isoja maanisäkkäitä ei tainnut olla näytillä. Isoja kilpikonnia ja muutama krokotiili näkyi, flamingoparvi, muutama gorilla, pikkuapinoita.


Akvaariopuoli oli näyttävä, eri valtamerien habitaatteja ja ekosysteemejä oli ilo ihailla. Eikä tämä aikuisilta maksullinen vierailu sentään kärjistynyt siihen, että lasten mielestä kiinnostavin eläin olisi ollut Isin käsivarsirupea nakertava kärpänen ja hauskin kokemus se, kun sai valita minkä makuisen jäätelön syö välipalaksi.

"Äiti toi gorilla katsoi sua äsken ystävällisesti!" ("Voi tuskin...syyttävästi pikemminkin!")

Päivän kohokohtia:

Unirosvo oli pingiineistä niin innoissaan, että moni muu turisti katsoi ilahtuneemmin Unirosvoa kuin pingviinejä. Pingviinimaan puitteet olivat hienot: liukuhihna kuljetti katsojia luolassa, josta oli akvaarion ikkunanäkymät pingiinien jäiseen, lumisateiseen maahan.

Mies on ottanut tavaksi pakata retkipäiville ja ravintolavisiittejäkin varten mukaan kirjan tai pari, koska Unirosvosta on kehkeytynyt innokas sadunkuuntelija, ja odottelut voivat muuten käydä pikkumiehen hermoille.

Aikavaras pelkäsi miekkavalasshow'n alussa (joo, menimme sinne, vaikka olen kuullut huhuja siitä pahamaineisesta eläintarhamiekkavalas-dokumentista...) sekä mahdollisia pärskeitä että ylipäätään miekkavalaita, mutta show'n alettua tahtoi koko ajan nähdä "vielä yhden esityksen". Mitä tapahtui meidän yltiörohkealle lapsellemme? Onko se tämä kolmen vuoden ikä, kun mielikuvitus alkaa kehittyä toden teolla, vai mikä? Näyttävän akvaariomaailman haitunnelissa poika jumitti myös, kun ei uskaltanut kävellä lasikattoon liimaantuneen rauskun alitse.

Delfinaariossa potemassa huonoa omatuntoa delfiinaarioiden ylläpitämisen tukemisesta

Minä puolestani löysin itseni intoilemasta muurahaiskarhusta: katsotaan sitä vielä kerran, katsotaanhan. Katso tuolla se menee! Katso, oletko koskaan nähnyt mitään noin outoa? Tajusin, että tätä otusta en ole ennen tainnut nähdä. Olisipa meillä tuollainen monitoimisiivouskone: häntä kuin lakaisuharja ja nokka pitkä rikkaimuri.

Entisen Kanaria-skeptikon tunnustuksia

Vuokrasimme auton viikoksi. Parina päivänä Mies kuljetti itsensä juoksukisoihin tai -treeneihin vuoristoon, sellaista meininkiä josta kotiudutaan polvet ruvella ja kämmenet märkivillä lihansyöjäpalkeenkielillä, tyytyväisenä ettei tarvinnut turvautua avaruuslakanaan ja pilliin, jolla viheltää apujoukkoja rotkon pohjalla kituen. Pari päivää auto lepäili entisen härkätaisteluateenan takana parkissa, kolmena päivänä tehtiin ekskursioita saaren eri kolkkiin.

Garachicon edustalla jylhä kivikkoranta

Garachicon kylä

Entisenä Kanaria-skeptikkona pitää heti myöntää olleeni väärässä, kun olen vuositolkulla tyrmännyt ajatuksen näistä saarista miellyttävänä lomakohteena. (Tosin tajusin tämän mielikuvani kohtalokkaasti vääräksi jo viime vuoden Gran Canarian ja tarkemmin sanoen Bahia Felizin -reissulla.) Hotellikeskittymät, punakoiden turistien parvet, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelemassa murteellista suomea jo sadan metrin päästä; rannalla ja altaalla kärventelyä, kehnoa pitsaa ja vaikutelma siitä, ettei koko matkalla näe muuta kuin muita turisteja ja turisteille rakennettuja paikkoja. Mutta kyse onkin vain siitä, mitä haluaa ja mihin päättää majoittua. Todellisuudessa ne paikat, jotka mun Kanaria-mielikuvani ovat muovanneet, ovat lopulta aika harvassa: pari lomakompleksihelvettiä per saari. 

Tarkennettakoon: En välttämättä juokse aitoautenttisen perässä tai kaihoa originaaleja matkakokemuksia, vaan tahdon lomaltani sellaista tunnelmaa, jossa viihdyn kauemmin kuin kolme varttia (ja valitettavasti allaselämä ei ole mua varten). On vaikea pukea sanoiksi, miksi tunnen oloni kotoisammaksi Santa Cruzin kaduilla kuin suosituissa lomakohteissa, joissa sulaudun ulkoisesti pohjoiseurooppalaiseen turistiainekseen.

Eikä tämä siis tarkoita sitäkään, että tuntisin itseni muuksi kuin turkulaiseksi, jonka päänahka alkaa jakauksen kohdalta punoittaa auringossa. Jotain muuta vain.

Pojat Garachicosta löytyneellä ihanalla kivisellä epäuimarannalla

Garachicon Hello Kitty -leikkipaikalla

Pieneksi saareksi Teneriffa tarjoaa aikamoisen valikoiman erilaisia maisemia ja lämpötilojakin. Vuoristossa viereiset vuoret kasvattavat erinäköistä kasvillisuutta erivärisen kivikon päällä, yksi pörröisiä mäntyjä harmaasta kalliosta, toinen piikkipensaita punaisista lohkareista, kolmas ei juuri mitään mustanpuhuvasta laavakivestä. Rannassa on 22 astetta, kymmenen kilometriä sisämaahan ja jonkinverran ylemmäs lämpötila laskee tuntuvasti ja tuuli puhaltaa vuoristonviileänä. Asumatonta aluetta on ja muutaman talon vuoristo- ja kivikkorantakyliä piisaa. On kauniita maisemia ja mikä mulle on tärkeintä, myös tyhjiä paikkoja.

Toisaalta oli Playa de las Americasissakin ihan kivaa (sen yhden ruokailun ja uimarantavisiitin verran). Todettakoon, että saimme rantaravintolassa todella hyvää paellaa, jota lapsetkin pistelivät menemään loistavalla ruokahalulla. Aikavaras herkutteli erityisesti simpukoilla, Unirosvo mustekaloilla.

Unirosvo pohtimassa, mitä mieltä olla merestä. Se on kiva tuolla kaukana, ja toisaalta varvasmatalassa vedessä on kiva läiskytellä räpylöillään. Mutta kun aalto tulee ja kastelee nilkoista ylöspäin, se pelottaa. Ja kun aalto vetäytyy pois, se suututtaa.

Jotta nyt ei kateus iskisi kehenkään, kerron myös mikä on pielessä:

Niska on jumissa.

Unirosvo heräilee öisin liikaa (täälläkin).

Olemme (tälläkin reissulla) tiuskineet kyvyttömyydestäni tulkita pyörähtelevää e-karttaa (ja suunnistusstressin iskiessä muutakaan) liikkuvassa autossa. Mutkaisilla vuoristoteillä lapsuudesta tuttu matkapahoinvointi nosti päätään; etovat terveiset suoraan 80- ja 90-luvuilta! (Minua ei selvästi ole tarkoitettu liikkumaan yli kahdeksaakymppiä suoralla tai yli kymppiä kiharalla tiellä.)

Unirosvon autossaviihtyminen oli ekan puolen tunnin jälkeen vähän niin ja näin, ja väsyneenä Aikavaras yhtyy helposti huutokonserttiin; kunnon hermotrepivä kirkumiskaanon koettiin eräänä iltapäivänä matkalla Playa de las Americasista pienen Aricon kylän kautta takaisin Santa Cruziin.

El Drago, kuuluisa vanha puu

Pyörittelin myös koko viime viikon silmiäni tuskastuneesti Miehelle, jonka mielestä 24 astetta on liian kylmä ja 26 liian kuuma, ja tälle viikolle luvatut muutama noin viidentoista asteen sateista päivää kaiketi pilaavat koko 9,5 viikon oleskelun täällä.

No, aamulla se sadealue saapui tänne, ja kyllähän sitä vettä tulee. Liikaa. Meillä kun ei ole sadevaatteita mukana, sen verran harvinaista kunnon sade täällä on. Lapset eivät kuitenkaan ole sitä mallia, jonka kanssa sisäpäivä sujuisi leppoisasti, ainakaan ilman hirveää lelu- ja puuhamäärää. Kun muovailuvahat kiinnostavat seitsemän minuutin ajan ja yksi kirja kestää kaksitoista minuuttia, on yksi kokonainen aamupäiväkin ilman leikkipuistoilua aika takkuinen. Toisaalta jos sinne menee kastelemaan kaikki vaatteensa, ei vaihtureita riitä loputtomiin ja tällä sademäärällä kengät ja takit kuivuvat hamaan ikuisuuteen asti.

Mutta ei se montaa päivää kauempaa kestä.

 

Marraskuu

Kelit haastavat. Pikaisen googlailun perusteella puoli äitimaailmaa tuntuu säästävän toppapukuja selkeille pakkasille. Naarmuuntuvat hiekassa, ne sanovat. Likastuvat turhaan. Jälleenmyyntiarvo laskee. Lapset hikoavat. Välikausihaalarilla mennään, alle tarpeen mukaan kerroksia, ne sanovat. 

Mutta kun celsiukset laskevat kolmeen ja tuulituntuma hyytää, minä kyllästyn hikoilemaan tuulikaapissa näperrellessäni kahdelle lapselle sisävaatteiden päälle villahaalareita ja välikausihaalareita ja kurahousuja, koska vanhat ja paljon pestyt välikausihaalarit eivät enää pidä vettä. Sitä paitsi kaikesta riekkumisesta huolimatta joku palelee aina jostain. Ja Aikavaras alkaa valittaa, miksi nyt puetaan villahaalari, haluan fleecehaalarin, miksi nyt laitetaan fleecehaalari, tahdon tahdon tahdon villapaidan. 

Vaihdan toppaan. Pukemisprosessi lyhenee kymmenellä minuutilla, hiki ei ehdi tulla pukijalle eikä tule lapsillekaan ulkoillessa. Pienet sormet ja varpaat on ulkoilun jälkeen lämpöiset. (Mun ei.) Hitot jälleenmyynti- tai käyttöarvosta, pidettäväksi nämä ostettiin.

Kelit haastavat myös muuten. Paitsi että väsyttää, väsyttää, väsyttää – eikä tilannetta auta Aikavarkaasta muhun ja musta Unirosvoon tarttunut yskä, joka nyt on herätellyt kuopusta viimeiset viisi yötä suunnilleen vartin välein – ei kuvista tule juuri mitään: 

Unirosvo on oppinut sanomaan tyhjä, orava, juna, tässä, siinä, täältä, pupu, ja monta muuta sanaa, ei ehkä täysin oikeilla äänteillä mutta tunnistettavasti. Kun sillä on ilmavaivoja, se kiertelee kämppää osoitellen vaippaansa ja ilmoittaen, että puuppa, taas. 

Se tahtoo kaikki samat edut kuin veljensä, haluaa osata samat temput ja piruetit ja sohvalta putoamiset.

Lapset painivat, tönivät, halailevat, käkättävät ja riitelevät. Minä elän tiskirätti kourassa käsi pyykkikoneen napin päällä ja toivon, etten niin usein haaveilisi erilaisesta elämänvaiheesta, isommasta henkisestä elintilasta, koska tämä on kuitenkin lopulta niin lyhyt vaihe, ja ainutlaatuinen, ja tärkeä.

Tapaus nimeltä pinkki pipo

Mikäs sen ankeampaa (okei – todellisuudessa todella monikin asia…) kuin 3-vuotiaan kanssa talvipipo-ostoksilla ollessa löytää itsestään laumasieluinen konservatiiviäiti, joka perustelee lapselleen, miksi pinkin pipon sijaan tämän kannattaisi mieluummin valita vaikka marraskuuhun loistavasti sointuva harmaa tai kaamokseen sulautuva sinimustaraidallinen.

Ei siksi, että mun mielestä pojan ei pitäisi pitää pinkkiä. Vaan siksi, että ajattelen että monen muun mielestä pojan ei kuulu pitää pinkkiä. Se on nykyisin niin loppuunkuluneen leimaantunut tyttöväri, ettei siinä värit-kuuluvat-kaikille-aivopesu paljon auta. Tavallaan nämä ei-ole-tyttöjen-ja-poikien-värejä-palopuheet ovat pelkkää hymistelyä, jota on helppo harrastaa aikuinen vastaan aikuinen -asetelmassa. Mutta entäs kun lapsi joutuu yksin kohtaamaan muiden lasten omaksumat stereotypiat? ”Ota mieluummin edes tämä supertylsä loskanharmaa” -taivuttelujeni taustalla ei siis muhinut ajatus, että mitäköhän naapurit ja kaupankassat meistä nyt ajattelevat jos Aikavaras tallustaa pinkissä pipossa, vaan tämä: mitä muut lapset sanovat hänelle, kun minä en ole kuulemassa. Aikavaras on päiväkotiryhmänsä nuorin, ja on ankea ajatus että isommat lapset sitten naureskelevat pihalle lähtiessä, että kato tolla on tyttöjen pipo. Lapselle voi helposti tulla nöyryytetty olo, jos hän on aidosti tykännyt jostain ja muut lyttäävät sen naurettavaksi.

Ajatusketju jatkui. Pinkki kypärämyssymallinen talvipipo maksoi parikymppiä ja sitä olisi tarkoitus käyttää tänä ja seuraavana talvena usein, ehkä päivittäin. Mitä jos jo tokana käyttöpäivänä Aikavaras keksii, ettei sittenkään haluakaan sitä koska se on pinkki, ja joko piposta tulee ulospukemisen kompastuskivi tai tarvitsee ostaa uusi parinkympin talvipipo. Raharaharaha!

Kesken kaiken huomasin, ettei pinkki pipo ollut edes ideaalin mallinen, vaan toinen, sellainen jossa on vihreitä tähtiä ja tupsut päälaella, vaikutti paremmalta. Se kelpasi myös Aikavarkaalle, joskin ”olisin mieluummin ottanut pinkin”.

Hyvityksenä hankittiin talvipipon lisäksi pinkki puuvillapipo, koska vanha sininen koirapipo kiristää jo otsaa. (”On ahdas! Tulee ripsille!”)

No, talvisään uhka vetäytyi; pinkki puuvillapipo pääsi päiväkotiin.

”Äiti L sanoi että miksi Aikavarkaalla on jonkun tytön pipo päässä!” Aikavaras kertoi jälkikäteen. ”Se väitti että tää ei ole mun pipo vaan jonkun tytön.”

”No mutta. Onhan se sun oma pipo, jonka sä itse valitsit. Mitä sä vastasit sille?”

”Että onpas se mun oma pipo ja se ostettiin mulle omaksi Pihma-kaupasta [Prisma]. Ja A [hoitaja] sanoi myös että onpas se Aikavarkaan oma eikä kenenkään tytön.”

Toistaiseksi ehkä loppuunkäsitelty? Väri kuin väri.