perjantai 14. heinäkuuta 2017

Viime viikon mökkiloma

Miestä kohtasi keväällä arpaonni työpaikan lomamökkiarvonnassa, joten pääsimme viettämään heinäkuun ekan viikon huippuedullisesti Perniössä mökillä, joka täytti kriittisimmät lapsiturvallisuus- ja mukavuusehtomme. Pihapiirissä ei esimerkiksi ollut kyynpesiä taikka aikuisellekin jyrkkiä kiviportaita johtamassa suoraan (piraijoja kuhisevaan, myrkyllisellä) vedellä täyttyneeseen louhokseen.

Tekolampi oli, mutta lapset oli helppo häätää sen matalaan kahlailupäähän ja kotoperäistä faunaa edustivat pienet sammakot, jotka aamuisin loikkivat tusinoittain ruohikolta lammelle. Kissoja hyöri ympäriinsä, mutta toinen niistä vältteli meitä ja toinen taas leikki kanssamme, eikä kumpikaan raapinut tai allergisoinut. 

"Uiminen" on meillä edelleen kahlaamista, veden roiskimista ja etupäässä vedellä läträämistä: leikkiveneiden uittelua ja kottikärryjen täyttämistä kastelukannulla ("Me tehdään raskasta työtä!"). Mökin omistaja asui lapsineen lammen toisella puolella, ja saimme lainata lasten hiekkalaatikkoa, leluja ja trampoliinia.

Lomamökki häämöttää vastarannalla.

Mökissä oli riittävästi tilaa sadepäiväsisäilyyn, sähkö ja vesi ja vieläpä pyykin- ja astianpesukoneet. Ming-dynastian aikaista arvoesineistöä ei ollut, mutta puisen labyrinttipelin onnistuimme ikävä kyllä hajottamaan. Suurin osa nukkumatilasta sijaitsi parvilla, joiden rappuset muodostivat jonkinasteisen vaaranpaikan yläpään porteista huolimatta, mutta kun tarpeeksi huusin ja uhkailin, pojat jättivät asiattoman rappuskikkailun pääosin väliin.

Tässä uimahousut oli ehditty pukea päälle lähinnä auringonpolttamien välttämiseksi reissun ekana oikeasti lämpimänä päivänä.

Aikavaras houkuttelemassa kissakaveria ulos kukkien alta.

Hernepellon poikki alamäkeen kun kuljettiin, löydettiin joki ja soutukelpoinen vene. Sitäkin päästiin testaamaan, kun saatiin lainaksi pelastusliivit lapsille.


Kävin läpi Sony xperiallani napsittuja kuvia mökkilomalta. Niitä on kymmeniä, mutta suurimmassa osassa vilisee pieniä nakupellejä. Kun akuutti tarve päästä uimaan iski (eli kun jossain näkyi vettä), vaatteet olivat jo käytännössä mytyssä maassa, eikä uimahousut ehtineet mukaan. Onneksi majapaikkamme tekolammella ei katsottu pahalla paljaspeppulapsia, ei edes viidentoista asteen tuulisäässä.

Unirosvo pihanurmea tutkimassa


Mökillä vietettyjen päivien lisäksi teimme pari päiväretkeä, yhden pittoreskiin ruukkikylä Mathildedaliin ja toisen Fiskarsiin.

Mathildedalissa pojat ihastuivat alpakoihin ja Aikavarkaan haaveilemaa kinkkupitsaa jouduttiin ravintolassa odottelemaan tukalan kauan. Onneksi pitsa oli hyvä. Samalla reissulla löysimme Teijon kansallispuistosta Matildanjärven rannalta hienon poukaman, joka oli ilmeisesti tuulisen sään ja 16 lämpöasteen vuoksi tyhjä muista uiskentelijoista. Poukamaan ei kuitenkaan tuuli mahtunut, ja aurinko lämmitti sekä rantavettä että ihoa. Järven rantoja ei kansallispuistosijainnin vuoksi saa rakentaa täyteen, joten maisemissa ei ollut valittamisen sijaa. Tulimme uudestaan Teijoon luontopolkukävelylle ja Matildanjärvi-pulahdukselle vielä kotimatkan varrella.

Matildanjärven rannalla





Fiskarsissa satoi ja paistoi oikukkaasti. Pojat pääsivät paikkakunnan upouuden leikkipuiston lisäksi museoon, joka oli ilmeinen hitti. Saivat leikkiä siellä esimerkiksi toimistonhoitajia, joilla oli kirjoituskone, kuitintekokone ja monta tärkeää rei'itintä käytössään.

Unirosvo soittelee Fiskarsin leikkipuistossa


Itse tein pikapoikkeuksen antiikkimarkkinoille ja ostin ei-antiikkiset HienoStellan harakkakorvakorut. Tuotemerkin takaa löytyy pariskunta, jonka mies maalaa kuvat ja nainen tekee kuvista esimerkiksi korvakoruja ja kalvosinnappeja. Kunnioitettavaa käsityötä!

Nopeasti sekin viikko hujahti.

Teijon kansallispuisto teki vaikutuksen. Erilaisia metsätyyppejä näkyi useita ja vastaantulijat olivat harvassa. Iso, hiljainen metsä vei semimeditatiiviseen tilaan - silloinkin, kun tarvoimme 200 metrin matkaa kilometrin verran väärään suuntaan ja pienet jalat alkoivat jo väsyä.

Tunnustaudun harhaiseksi kotimaan kartan tuntijaksi. Tiesin kyllä aiemmin, että Teijon kansallispuisto on olemassa, mutta olen ehkä kuvitellut sen sijaitsevan jossain, hmm, Pohjois-Karjalassa. Mene ja tiedä miksi. Taas ollaan viisaampia.

Jeturkasti, muinaisranta keskellä Teijon kansallispuiston metsäaluetta.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Lomalla jo kolmatta viikkoa

Nyt, kun kesälomaa - joka tuli tarpeeseen kaikille asianosaisille, oletettavasti myös mun työsähköpostilleni - on takana päivän yli kaksi viikkoa, on aika pohtia, josko taas kirjoittelisi ylös joitain ajatuksia ja anekdootteja näiltä ajoilta, jotta ne eivät pysyvästi unohdu. 

Kesäkuisen koleansään nuhailun ja suuren lomanalusstressailun saapui juhannus ja toi kesäloman mulle ja pojille; minulle viisi ja lapsille kuusi viikkoa. Kannoimme viimeisen hoitoviikon päätteeksi pyörillä kotiin hoitokassit, kumisaappaat, sadevaatteet, unikaveripehmot ja kuutiometrin verran askarteluja. Väsytti.

Kesäkuun ekana tiistaina järjestetään lähikentällä paikallismarkkinat. Tänä vuonna Aikavaras pääsi poniratsastamaan, Unirosvo sai vihreän metrilakun ja minä kannoin kotiin lempikukkani, oranssin daalian (oi näitä aikoja).


Juhannuksena lähinnä möllötimme. Lapset olivat jo parantuneet mutta olin itse vähän kipeä. Kävimme Seikkailupuistossa ja wolttasimme ruokaa. Anoppilan oli vuokrattu kylpytynnyri, josta poikia ei sen viikonlopun sunnuntai-iltana meinannut saada lainkaan kotiin jäämerituulesta huolimatta. 

Jalat vasten jalkoja


Loman eka viikko katosi jonnekin. Minne? Katsotaanpa. 

Maanantaina vein Aikavarkaan parturiin, kuten olin luvannut jo kauan aikaisemmin. Mun ikivanhoilla askartelusaksilla ei saa nyrhittyä riittävän siististi niin lyhyttä tukkaa kuin Aikavaras toivoi. Unirosvo tuli pitkin hampain mukaan ja vannotti, että hänen hiuksiaan ei leikata, koska "kiharat suojaa korvia". Ja jos olisi joskus pakko leikata, niin saksia pitelisi oma äiti omassa kodissa. Lupasin. Pisteet Aikavarkaalle reippaasta parturikäytöksestä ja parturille siitä, että ei ollut moksiskaan, vaikka pikkuveli alkoi jossain vaiheessa osoitella kaikkia laitteita ja purkkeja ja väittää niitä kovaäänisesti jättiläispippeleiksi ja sen jälkeen hyppi vapaassa tilassa ympyrää huutaen "peppu pippeli peppu peppu peppu pippeli!". Kun olin maksamassa Aikavarkaan kesätukkaa, Unirosvo veti vielä yllärin hihastaan ja heittäytyi lattialle itkemään, että haluaa saman tädin leikkaavan hänelle samalla hurisevalla koneella samanlaisen tukan kuin isoveljellä. Vapaa aika löytyi, ja kolmevuotiaskin sai kesätukan, josta hiekan saa ravisteltua kätevästi pois ja punkit on helpompi erottaa. 

Parturin jälkeen iski kaatosade, ja lapset pääsivät "kierrättämään vettä" lätäköille (=lapioidaan vettä roska-auton sisään ja katsotaan, miten se valuu perästä ulos). "Olispa aina tällainen sää. Vau, tää se vasta on elämää", Aikavaras huokasi veden kierrättämisen ja roiskutteluhyppimisen lomassa.


Tiistaina oli Unirosvon kolmivuotishammaslääkärikäynti, keskiviikkona vierailimme mummilassa, torstaina Mies piti vapaapäivän jonka kulutimme Seikkailupuistossa ja keskiaikamarkkinoilla, perjantaina ajelimme naapuruskuntaan leikkimään ystäväperheen pihamaalla ja kurkkaamaan heidän viisiviikkoista vauvaansa. Lauantaina pakkasimme ja sunnuntaina matkasimme viime viikoksi vuokramökille, josta seuraava postaus kertonee, nyt kun olen taas päässyt kiinni kirjoitustunnelmiin. 

Sillä välin kuivattelemme vihdoin ja viimein kylpyyn päässeitä unikavereita takapihan auringossa ja kesätuulessa (viime kesänä se jäi tekemättä), palautamme läjän kirjoja kirjastoon (lainattu maaliskuussa, kaikki uusintakerrat jo käytetty) ja Aikavaras kyselee kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä, tykkääkö joku muukin vessasanoista yhtä paljon kuin hän.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Ensin muuta ja sitten nostalgiaa

Nyt, kun Mies on Atlantin takana ja pojat ovat kiukutelleet nuhassa muutaman päivän ja töissä maailman pitäisi valmistua ennen juhannusta ja univelka jyskyttää silmäkuoppia ja Unirosvo ei suostu enää käyttämään kalsareita koska flunssa sekoitti vatsan yhtenä päivänä ja Aikavarkaalle on noussut päivittäin nokkosihottumaa jonka kutinan jäljiltä tyyppi on kauttaaltaan ruvilla ja oma mieli on herkkänä sekä sairastelun että valvomisen että yleisen äitiyssyyllisyydentunnon että Aikavarkaan kanssa käydyn kuolemakeskustelun jäljiltä (ei ihan lähi- mutta melkein-piiristä kantautui suru-uutisia, joita ei voinut pimittääkään, kun luvassa oli leikkimistä sen lapsen kanssa, jonka perhe menetyksen koki), on varmaan oikein passeli hetki julkaista seuraavanlainen takauma:

Lapset istuvat sohvalla katsomassa Muumilaakson tarinoita. On viime kesä ja alkusyksy, Unirosvo on kaksi vuotta ja muutaman kuukauden vanha.

Aikavaras: "Unirosvo, nyt kun tulee se laulu, ei saa laulaa!"

Unirosvo: "Saa."

Aikavaras: "Ei saa! Mä haluan kuulla sen laulun ilman sun laulamista!"

Unirosvo: "Paapaappaa-mamamamaamamaaa-paapapapaapaaa..."

Aikavaras: "EI! EI SAA LAULAA!

Unirosvo: "...paapappaapapaa maamamamamaa!"

Aikavaras: [KOVAA ITKUA JA POTKIMISTA]

Unirosvo: [ALKAA ITKEÄ]

"Tässä mä olen iloisena", Aikavaras selostaa. "Tossa [vasemmassa yläkulmassa] on reikä katossa, siitä tippuu vesipisara ja niitä tippuu niin paljon että tossa [vasemmassa alareunassa] oikein loiskuu. Mulla on oranssi paita ja tavallista vaaleampi tukka."


Tätä tapahtui parin kuukauden ajan.

Aika kultaa muistot!


"Tässä on Isin kuva. Oho, hänestä tuli vähän pelottavan näköinen. Onneksi hän ei oikeasti ole."

Ote viime viikolta:

Lapset istuvat sohvalla katsomassa Muumilaakson tarinoita. Unirosvo on kolmea päivää vaille kolmevuotias.

Aikavaras: "Unirosvo, muistatko kun sä olit vasta kaksi ja aina kun me katsottiin Muumeja, mä sanoin että ei saa laulaa ja sä lauloit silti?"

Unirosvo: "Joo."

Aikavaras: "Se oli hauskaa!"

perjantai 26. toukokuuta 2017

Toinen on kolme

"Ei! Mää itte!" Unirosvo kivahtaa ja riisuu itse kengät, housut, takin ja lakin.

"Ei! Mää itte haluun laittaa kengät!" Unirosvo ähisee eteisen lattialla ja vääntää lenkkaria väärään jalkaan. "Onko oikea jalka?"

"Mä pärjään kyllä itte!" Unirosvo ilmoittaa, vetää kalsarit (!!! ja minä kun vielä kaksi viikkoa sitten luulin, ettei se päivä koskaan koittaisi!) alas ja kapuaa jakkaran kanssa vessanpytylle. (Tosin tähän kotona vallitsevaan vaipattomuuteen liittyy vielä kaikenlaista, niin kuin koulutusta siihen, ettei helposti saatavilla olevaa pippeliä esitellä esimerkiksi Kauppasedälle, joka kantaa ruokaostoksia ulkoportaalle.)

Ja niin kuin tuossa viimeisten viikkojen suuressa kehityksessä ei olisi riittävästi, nyt jo kahtena iltana Unirosvo on mennyt riidatta nukkumaan itse omaan sänkyynsä. Ilman kainaloa, jossa muhia; ilman syliä, jossa kiehnätä; ilman ihoa, jota hipeltää ja kynsiä ja likistellä. Viime yönä se heräsi kahdelta painajaiseen vieraasta päiväkodista ja valvoi pienen sylissä rauhoittumisen jälkeen tunnin ajan jupisten marisevalla äänellä siitä, miksei saa enää nukkua vieressä, mutta tyytyi kumman rauhallisesti siihen, että olen siinä jonkun matkan päässä sohvalla, en kuitenkaan käsien ulottuvilla enää.

"Mä en olekaan mikään tavallinen rupikonna!" Unirosvo julisti aika ennalta-arvaamattomasti esitellessään mun Conversejani, "sillä mulla erikoisrupikonnalla on jalassa aikuisten ihmisten isoset kenkäset!"

Unirosvo täytti eilen kolme. Koska kiky ei vienyt lähipiiristämme työvapaata helatorstaita, järjestimme pienet juhlat päiväunien jälkeen. Ne päiväunet tulivatkin tarpeeseen: Aikuisille jäi aikaa toipua aamupäivän tolkuttomasta kiukuttelusta ennen vieraiden saapumista, lapset taas saivat nukkua ylenpalttisen väsymyksen ja juhlajännityksen pois. Aikavaras oli nukahtanut keskiviikkoiltana vasta yhdeltätoista ja herännyt aamulla kuuden pintaan, minkä vuoksi riitaa tuli aamun mittaan esimerkiksi siitä, ehdinkö, osaanko ja suostunko leipomaan kuusi eri kakkua ja nimenomaan kahdestaan hänen kanssaan. Etukäteen sovittu, sopivan matalaksi arvioitu ylityskohta aidasta (= leivotaan croissanteja, täytetään kulhot karkeilla ja kekseillä ja kaivetaan pakastimesta päivänsankarin fanittamaa Viennettaa kakunvirkaa tekemään) ei yllättäin kelvannutkaan väsymyspäiselle nelivuotiaalle.

No, virkistysunien jälkeen maailma oli valoisampi ja huudottomampi ja alkuperäinen suunnitelma vaikutti muistakin kuin minusta kelvolliselta. Aikavaras tykkäsi rullata croissanteja ja piilotti itse ideoimanaan bravuurina jokaisen rullan sisälle yhden rusinan.

Pihahommissa Isin ja Aikavarkaan kanssa


Juhlasääksi saatiin tuulinen pilvipouta, ja oleskelukuntoon kunnostettu takapiha tarjosi lapsille kelpo areenan juoksentelulle, vaikka aikuiset eivät tuulisessa +15 asteessa kauan viihtyneetkään. Oli ilmapalloja, ja päivänsankari sai ylleen toivomansa (ryppyisen) valkoisen kauluspaidan. Koivun juurelle kasvaneet kaksi punaista tulppaania pääsivät maljakkoon lastenpöydän koristeeksi, juuri niin kuin viime viikolla lupasin.

Kukaan ei liiemmin riidellyt, herkut eivät loppuneet kesken eikä niitä jäänyt liikaa, ja juhlien jälkeen laskusokerihumalaa lähdettiin potemaan ulos naapurintytön seuraan uuden potkulaudan ja saippuakuplapyssyn kanssa.

"Minä olen taas isonenkenkänen! Oisinpa avaruusolento. Jos oisin maitovalas. Oisin krokotiili. Oisin lintu. Oisin syvänmerensähköankerias kanssa. Sinivalaan suuhun mahtuu pieni bussi!"

Illalla iso kolmevuotias ilmoitti vihdoin hyväksyvänsä sen, että on lapsen lisäksi myös ihminen. Aikaisemmin se on suuttunut ja väittänyt olevansa pelkkä lapsi, ja pelkkä Unirosvo, ei todellakaan vielä ihminen. Entä millainen tämä 15-kiloinen, 95-senttinen ihminen on?

Se tykkää syödä iltapalaksi maustamatonta jogurttia ja hunajaa, paahtoleipää paahdettuna, cashew-pähkinöitä, Golden-omenaa ja maitoa. (Tämä setti on ollut viikkoja aika vakio, ellei jokin ole loppu, mistä voi seurata pieni kriisi. Yleensä sentään vain pieni.) Se tykkää lukea, rakentaa junarataa, kiusata Aikavarasta, olla sylissä, käydä metsässä, riehua Aikavarkaan kanssa, levätä kainalossa ja olla mukana kaikessa, missä haluaa olla mukana, eikä oikein missään muussa.

Veljen kanssa etsimässä leppäkerttuja.

Ja joskus jo noinkin: pienempi päättäväisesti edellä, isompi perässä.

Se tykkää eläimistä ja työkoneista ja Muumeista ja isoveljen pikkuleegoista ja parhaasta päiväkotikaveristaan M:sta, jonka kanssa se leikkii dinosauruksilla ja autoilla ja työmiesleikkejä (kuulemma suhde on perin sisarellinen; M:n äiti kertoi, että kun M sai eräänä viikonloppuna uuden auton, ensimmäinen kommentti oli: "Unirosvo ei saa tätä!").

Se itkee paljon, mutta osaa yleensä jo nimetä, mistä itku johtuu. Se huutaa että äiti on tyhmä, ja samassa syöksyy halaamaan ja antamaan "märkäisen suukon" ja sanoo että rakastaa maailman paljoiten. Se kiukuttelee paljon, mutta niin sen ikäisen kuuluukin.

Kun se on hyvällä tuulella, se on aurinko.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ensimmäiset kesäpäivät

Kun reilu viikko sitten päiväkodin kevätjuhlat menivät hyvin, koska lunta ei sittenkään satanut niin kauheasti ja toppapuvussa tarkeni just ja just siinä kahden asteen lämmössä katsomaan ne nalle- ja pupuesitykset, ja vielä alkuviikosta sai arpoa, pärjääkö sormikkailla vai tarvitaanko kintaat, tuntuu hassulta miten yhdessä vuorokaudessa viikonlopuksi saapunut lämpö puhalsi kesän pihapiiriin, ja vaikka se tuntuu hassulta, silti keho muistaa sen edellisiltä vuosilta, eikä se parin tunnin jälkeen enää tunnu vieraalta.

Tänään käytiin vilkaisemassa kemikaalikirkastettua Littoistenjärveä noin triljoonan muun turistin lailla. Olihan se kirkas, mutta sen verran vilpoinen, että uiminen kuittaantui peruskahlailulla. Unirosvon kädessä on Fredriksson eli puhallettu humanoidi, joka löytyi eilisen varastonraivauksen tuoksinassa mystisestä muovikassista, jonka olemassaolon olin unohtanut. Kumpi vain siskoistani ne kellukkeet ja Fredrikssonin joskus lahjoitti, kiitos kaunis! Fredrikssonista tuli hetkessä Unirosvon uusi bestis, jota piti viedä pitkille kahlailukävelyille pitkin rantaa. Lopulta Fredriksson villiintyi kuitenkin potkimaan vettä Aikavarasta ja myös tuntemattomia päin siinä määrin, että se piti vähän niin kuin takavarikoida.

Tuli vihdoin lauantaiaamu, jolloin Aikavaras ja Unirosvo saivat syödä aamupalan teltassa takapihalla. "Muistakaa sitten", vannotin perjantai-iltana useaan otteeseen, "että mä laitan sen teltan ulos vasta kun olen ensin juonut kahvia. Ja vasta kun mikron kellossa eka numero on kahdeksan." (Aikavaras osaa kertoa ajan mikron digitaalikellosta, vaikka ei sen ajan merkitystä hahmotakaan.) Ja kello 8.15 oli päivän eka kahvi mahassa ja teltanrakennus käynnissä.

Eilen aamulla ne nököttivät siellä kiltisti ja huikkasivat välillä: "Saisinko lisää leipää/omenaa/banaania/vesimelonia tänne telttaan, kiitos?" Iltapäivällä varjoon siirrettyyn telttaan kutsuttiin naapurintyttö muovailemaan.
Tänään telttaa eivät kiinnostaneet rauhalliset oleskelut, vaan kuten Fredriksson, teltta yltyi vähän villiksi. Tässä Unirosvo kävelee teltassa Aikavarkaan ohjeiden mukaan - "Nyt kävele kattoon päin! Nyt kävele lattialle!" - ja isoveli hyppää aina viime tipassa pois pyörivän teltan alta.

Vaikka tietysti tässä tulee samalla punkkipelko, palamisen varominen, aurinkorasvatahmaisuus, kestohiekkaiset sukat, heinänuha, liian valoisat varhaisaamut. Silti. 


Jo parin viikon ajan takapihalla oli vieraillut melkein päivittäin rusakko, kuluneella viikolla yhä tiuhempaan ja pitempiä aikoja. Mutta "kumma kyllä" se ei ole uskaltautunut nyt telttapäivien aikana kylään.


Kiva että tuli myös tämä etupihan voikukkameri, joka sai eilen Chicagosta palanneen Miehen hieraisemaan epäuskoisena silmiään (perheen ainoa, joka ei voikukista innostu; mun mielestä voikukat ansaitsisivat mitalin, ne ovat niin sitkeitä ja puskevat pioneerimaisesti naama aurinkoina epätodennäköisimmistäkin laattojenraoista toitottamaan kesää). Luumupuukin on puhjennut kukkaan, samoin norjanangervot, ja perhosia (valkoisia; ehkä kaali?) liihottelee ympäriinsä juuri niin kuin kuuluukin.





keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Silmämunia & nakulääkäreitä - ilman apupyöriä

Juuri kun sitä uskoo tuntevansa suunnilleen, millaisella skaalalla neljävuotiaan sanomiset liikkuvat:

Mä rakastan sua äiti niin, että sattuu. Vuotaa verta ihan kauheasti. Iho kuoriutuu ja pää lähtee irti!

Äiti mä rakastan sua niin paljon, etten mä anna kenenkään koskaan paloitella sua.

Äiti sä olet maailman ihanin ja paras äiti. 

Nämä siis on perus. Sitten on niitä Ninjago-juttuja, kakkajuttuja, tyhmittelyjä ja pohdiskelevia kysymyksiä: Mitä jos jossain autossa ei ole pyyhkijöitä? (tämä hurjassa räntäsateessa) (vappuaatonaattona!)

Niin, vaikka on tottunut yllättäviin viesteihin, aina se jollain lailla jossain välissä yllättää:

Mitä jos me kaikki ollaan vain maailman leluja? Jotka toimii pattereilla?

Mitä jos koko Suomi on vain vettä, ja tää kaikki on tosi tosi iso laiva?
(Unirosvo: Joo ja olisko hassua jos verho kävelisi?)


Äiti onko sun silmä oikeasti kananmuna?
(Unirosvo: Joo ja taskussakin voi olla kananmuna! Tai voi olla päässä pipo tai hattu.)


Oih. Superpark on niiiiin mahtava paikka, että mä toivon ettei sitä olisi koskaan rakennettukaan!
(Mäkin toivon, ettei sitä olisi koskaan rakennettu. Mutta en siksi että se olisi mahtava, vaan siksi että se on psykedeelinen, pelottava ja selänjumittava paikka, josta lapsia ei saa revittyä kotiin edes lakupatukalla lahjoen.)


En pue kalsareita! Haluan rokata nakuna! Näin rokataan [alkaa tanssia ja laulaa]: Kaikki sedät on papparaisia eikä ne rokkaa. Kaikki tädit on oikeesti naisia. Kaikki naiset on kauniita. 
(Unirosvo: Joo ja apukokki kokkaa!)

Ja eilen illalla, vähän rankan iltasuihkuttelun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle lepuuttamaan jalkaani, jonka olin murskannut vähän veriseksi kompastuttuani imuroidessa dinosaurukseen. Kohta kulman takaa hiippaili pari vaatteetonta naperoa:

Hei, tervetuloa nakulääkäreiden sairaalaan, potilas. Sinulla on selvästi kolmiotauti. Kohta muutut harmaaksi ja suusi ei enää aukea, jos et saa nopeasti nakeista tehtyä lääkettä. Me olemme nakulääkärit Onnila ja Annila ja hoidamme sinut kyllä kuntoon.


Nakkilääke tehosi ja nakulääkärit saivat pian iltapalaa.

***

Unirosvo herää aamuisin karjumaan, että haluaa jälkiruokaa, tai muuten vaan karjumaan, ja kutsuu mua vahingossa välillä parhaan päiväkotikaverinsa nimellä. Aikavarkaan juttuihin se menee yleensä mukaan innolla ja heittelee väliin absurdeja kommentteja, joissa omasta mielestään on toimiva logiikka tai vähintäänkin sopiva ajatuksellinen aasinsilta.

***

Aikavarkaan apupyörät irrotettiin vappuna. Viime syksynä jo ohjaaminen ja pystyssä pysyminen onnistuivat, mutta liikkeellelähtö ja jarruttaminen olivat aika mahdottomia, ja päiväkotiin kulkiessa niiden tietysti täytyy sujua, kun aikuinenkin on pyörällä ja kuljettaa Unirosvoa; apukäsiä ei risteyksissä liikene. No, parin harjoituksen perusteella tehtiin vappupäivän iltana päätös olla kiinnittämättä apupyöriä enää. Mies lähti aamuyöllä työmatkalle, pojat heräsivät suremaan sitä ja minä murehdin kaulajänteet kireinä ensimmäistä ilman apupyöriä -aamua. Mutta hyvinhän se sujui, kun lähdettiin vähän myöhässä ja lähiautotien aamurumba oli jo rauhoittunut. Tänään pysähtymiset menivätkin jo rutiinilla. Iso ja ihmeellinen nelivuotias.

Ennen päivällistä kiivettiin vielä Vuorelle, jossa tyypillisesti podin jyrkännekammoani ja stressasin, loukkaako Unirosvo kavutessaan Aikavarkaan perässä hankalinta reittiä kivenlohkareen yli. Yritin suositella sitä valitsemaan polulla kävelemisen kivenylityksen sijaan. Se katsoi mua pitkään ja totesi: "Äiti kyllä mä osaan. Mä täytän kohta jo kolme...toista."

On aika rientänyt!

Vapputorillakin käytiin, mutta vain lakua hakemassa. Kylmä vappuaatto kului loskaa lapioidessa, apupyöriä irrottaessa ja niin-mahtavassa-ettei-kestä-Superparkissa. Vappupäivänä käytiin Tivolissa, Julinian brunssilla ja vapputorilla lakua hakemassa; kotimatkalla hankittiin Prismasta vielä nämä Blaze & Monsterikoneet- ja Spiderman-vappupallot. 



tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.



Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.


Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).





sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Pitsa sulle, palkka mulle ja muita palmusunnuntaimuistiinpanoja

Äkkiä on kunnolla kevät. Leskenlehtiä, nokkosperhosia, muurahaisia. Taakse jäivät synkeänvalottomat pyörämatkat ("Äiti! Voidaanko me jo muuttaa pois Suomesta? Mä olen kyllästynyt Suomeen, koska apupyörät juuttui TAAS loskaan!"). 

Puistossa haetaan ojasta mutavettä ja perustetaan ravintola penkille. Minkä niminen ravintola tämä on? kysyn Unirosvolta. "Ööö...totatota...Ottamiskahvila! Pääruoaksi on karkkia. Jälkiruoaksi on limakuutio!"

 
Unirosvo kiukkuaa aikuisille irrationaalisista asioista ja Aikavaras hoitelee sosiolingvististä projektia, jossa selvitetään, montako avainsanaa virkkeestä voi korvata sanalla "kakka" ja tulla silti ymmärretyksi. 

Tekeillä keittoa, johon tulee paljon sokeria ja kookosmaitoa. Makaroonilaatikkoa, johon tulee jauhoja, kirsikoita ja mansikkahilloa. Kahviteetä, viilikahvia, banaanimehua ja monta sokerikakkua. Tarjolla on myös lapionmuotoisia kaurasämpylöitä, jotka on tehty tyynymuroista.


"Äiti sä olet tyhmä! Äiti mä rakastan sua vaikka sä olet niin tyhmä", Unirosvo ilmoittaa päivittäin. 

"Kakka sä olet kakka! Kakka mä kakkaan sua vaikka sä olet kakkan kakka", isoveli toistaa viereisestä huoneesta. Unirosvo raivostuu ja luonnollisesti itkee lattiaa hakaten seuraavat puoli tuntia. 

Vuorella ummistan silmäni säännöllisesti, kun Aikavaras kaahaa vinoilla kallioilla ja hyppää kiveltä toiselle ja välillä rinnettä alas. "Hyvin kävi!" se huutaa välillä iloisesti jostain ennen kuin olen edes tajunnut, että se on taas hurjastellut.


Sellaista. Noin niin kuin tiivistetysti. Myös matalaa hemoglobiinia ja lievää huolestumista siitä, että vajaan vuoden rauhallisemman kauden jälkeen Aikavaras on taas alkanut purra mua ja saada älyttömiä sekoilukohtauksia.   

Hampurilaismallin mukaan päätettäköön kuitenkin tämäkin teksti positiiviseen: 

Aikavaras ei tarvinnut koko talvikauden aikana "oranssia piippulääkettä" eli astman kestohoitoon tarkoitettua Flixotidea. 

Unirosvo ei pure. 

Töissä mun huonekaveri aikoo saada toisen lapsensa heinäkuussa ja pomo kaavailee sijaisuutta mulle tämän puolen vuoden sijaisuuden jatkeeksi, vastaahan huonekaverin homma mun koulutusta ja tälläkin hetkellä mennään jo vähän limittäin. Pomon esimieskin on suunnitelman jo suullisesti hyväksynyt. 

Kesälomasuunnitelmat saatiin puhuttua selviksi vailla draamaa jo samana päivänä kuin päiväkoti laittoi lomakyselylaput jakoon. Tänä vuonna ei tarvita "erikoispäiväkotia" eli päivystyshoitoa, eikä myöskään tarvitse vaivata vielä työelämässä kiinni olevia isovanhempia. Pystyn pitmämään juhannuksesta alkaen viiden viikon tauon, jota Mies vielä jatkaa viikolla elokuun puolella. (Eli tiedossa pitkä heinäkuu yhden tyhmää huutavan ja toisen purevan ja kakkakieltä puhuvan kanssa.)

Tänäkin vuonna siirrettiin viralliset naapurustokierrokset ensi kevääseen. Aikavaras oli tehnyt vitsan päiväkodissa, Unirosvolle tehtiin oma kompensaatio-oksa tänä aamuna pyynnöstä. Homma meni nopeasti siihen, että pelkkiin sukkiin pukeutunut pikkuveli juoksi isomman perässä ja hakkasi vitsallaan, ja molemmat huusivat nauraen: "Virvon varvon virvon varvon, tuoreeks terveeks, vanhaks tai vuoreks. Pitsa sulle, palkka mulle!"

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Viime ja tämä viikko: oksennusta, uhmahuutoa ja vähän ripuliakin

Jäi hieman odottaviin tunnelmiin tuo viime viikon keskiviikon postaus. Odotus palkittiin!

Torstai-iltapäivänä ajattelin, että tulipas tosi hassun kehno olo tuosta kirkkaassa kevätauringossa ulkoilusta toipilaan ja terveen lapsen kanssa. Että luulisi, että olisi ihan mukava fiilis, mutta kummasti vääntää vatsalaukkua. Ehkä se menee ohi syömällä. Ehkä se menee ohi töitä tekemällä. Ehkä se menee ohi jos vähän lepää. No, muutaman tunnin itsepetoksen jälkeen se meni hetkeksi ohi oksentamalla. Ilostuin aidosti siitä, että aktiivinen oksennusvaihe käynnistyi vasta lasten nukkumaanmenon aikaan ja loppui jo ennen puoltayötä. Jäi siinä aamuyöllä pari tuntia tilaa nukkumiselle, eikä lastenhoito kärsinyt turhasta oksentelusta. Eikä tarvitse arpoa aamulla, voiko viedä lapset hoitoon vai ei, kun ei itsekään voi mennä töihin.

Mun piti piirtää paidat, Aikavaras piirsi loput. Isompi on hän itse, pienempi vieressä pikkuveli. Pihalle on kuitenkin päästy päivittäin.


Perjantaiaamuna sitä olikin pirteä olo! Etenkin kun ei voinut juoda kahvia. Koska vatsatautitoipumiseen varaamani smoothiet eivät selvästi sisältäneet kofeiinia, seurasi takova päänsärky, joka kaiutti poikien riitelymetelin mukavasti. Kun olo koheni iltapäivällä ja mieli alkoi tehdä etäisesti mozzarella-pakastepitsaa (luotettu turvaruoka jo Unirosvon odotusajan pahoinvointiviikoilta, muistaakseni) ja sain vihdoin luotsattua kahden hengen lapsilauman eteiseen pukemaan, jotta olisi kipaistu autolla pikkukauppaan, olikin hyvä hetki Aikavarkaan alkaa oksentaa pitkin keväthaalariaan ja eteisenkaapin peiliovea.

Mutta siinä missä viittä vaille kolmevuotiaalla oksennuskulho on lähinnä absurdi ajatus ja lapsessa suoranaista kauhua herättävä kohde, nelivuotiaalla konsepti toimi varsin hyvin, mistä olinkin koko loppuperjantain hyvin kiitollinen. 

Raadot olkkarissa. Huomaa poikkeukset normeista: 1) sohvalla makaava Unirosvo, 2) poistettu olohuoneen matto, 3) roiskepyyhe Aikavarkaan alla, 4) oksennuskulho Aikavarkaan oikealla puolella.


Perjantai-iltana Aikavarkaan nukahdettua viimeisen oksennuksensa jälkeen kuurasin viimeisillä voimillani ovenkahvoja ja valokatkaisimia pintatartuntariskin minimoimiseksi. Lauantaiaamuna Mies oli ilmestynyt takaisin työmatkaltaan, ja koko sairastupa osoitti vahvaa paranemispotentiaalia. Aikavaras oli heti toimintakunnossa ja ahmi mahan täyteen muroja. Unirosvon oksennustauti oli kyllä jättänyt jälkeensä monen päivän väsyneen ja itkuisen ja ruokahaluttoman velttouden, mutta siinä vaiheessa, kun se pyysi mua keittämään kattilallisen spagettia nälkäänsä ja alkoi taas kiukutella päiväunille menemisestä (sen sijaan, että olisi itse pyytänyt pari tuntia tavallista päiväuniaikaa aikaisemmin "pelkkää nukkumista, ei lainkaan lounasta"), tiesin että hyvä tästä vielä tulee.

Jonain vähän pirteämpänä hetkenä Vuorella rikkomassa jäätä. En muista enää tästä mitään, mutta taisi olla viime viikolla, koska tällä viikolla sitä jäätä ei enää ole.


Uusi viikko alkoi kuitenkin vähän tahmeasti ja Mies lähti taas työmatkalle kahden vieraileva tähti -päivän jälkeen. Juuri kun uhmakirkumiskohtausten ja väsymyskiukuttelujen siivittämästä alkuviikosta oli selvitty, oli vissiin hyvä aika Unirosvon hankkia päiväkodista ripuli (selvästi eri virus, koska välissä oli viikko normaalia vatsantoimintaa). Eilisestä iltapäivästä asti ollaan taas oltu kotikaranteenissa, mutta Mies palasi reissustaan ja pääsin siksi tänään töihin osaksi päivää (ja Unirosvon ripulikin kaikeksi onneksi kesti vain muutaman tunnin). Tuntui aika mukavalta saada vaihteeksi karata kotoa varttia yli seitsemän ja jättää tilapäisesti, erittäin tilapäisesti taakseen viime aikoina turhan tutuksi käynyt kolmivuotisuhmakirkuna, joka johtui siitä, että Pikku Kakkosesta tuli väärä ohjelma ja tämän tultua julki sille sorretulle katsojalle kehdattiin tarjota mahdollisuutta katsoa juuri toivomansa ohjelma.



Traumatisoituneesta tilityksestä huolimatta pääsimme vähällä. Mutta nyt odotan sitä kohu-noroa kylmän hien kanssa, koska nämä kokemukset taisivat olla pelkkä lämmittelykierros, joka antoi amatöörien hioa toimintatapojaan ja -valmiuksiaan tositoimia varten.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Unirosvon eka vatsatauti ja maailman ankein iltasatu

Oksennuskippo viittä vaille kolmevuotiaalle: hieno ajatus, mahdoton toteutus (ellei harkitse jotain jeesusteipillä leukaan kiinni -ratkaisua, josta kuitenkin koituisi enemmän häiriötä kuin hyötyä).

Unirosvo heräsi eilen aamulla tavalliseen tapaan viisi minuuttia ennen kuin mun kello soi. Avasi suunsa, kurtisti otsaansa ja pulautti kaaressa oksennusta tyynylle, seinälle, peitolle, lakanalle, unipuvulleen, mun päälle ja ties mihin se suoraan kattoa kohti suihkunnut osuus lopulta laskeutui. Koostumus oli tymäkkä, edellisen päivän lounaan rippeetkin kelluivat mukana.

Leikkipaikalla pari päivää sitten. Pitkästä aikaa välikausihaalarit, jotka mun puolestani saisivat jo korvata topat tältä sesongilta kokonaan. Keinujen alle oli kertyneet hurjat lätäköt, joita valuteltiin ojituksen avulla tyhjiksi ja täytettiin uudestaan heittämällä loskakokkareita sinne sulamaan.


Mies oli lähdössä reilun tunnin päästä työmatkalle, joten kun olin siivonnut ja rauhoitellut sotkuisen lapsen ja selittänyt tilanteen oksennusitkuun heränneelle isoveljelle, hyppäsin autoon ja ajoin sateessa töihin hakemaan huppupäisenä hahmona aamuhämärissä (en siksi, että koittaisin liikkua salassa laittoman aikaisin, vaan koska oli very bad hair day; mutta en kyllä nähnytkään ketään yhdelläkään käytävällä) koneen, hiiren ja muistiinpanokansioni. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmettelin, mitä oikein olin kuvitellut. Tekeväni töitä samalla kun pojat (koska tervekään sisarus ei saa mennä päiväkotiin jos toinen oksentelee) leikkii tyytyväisinä ja katsoo välillä Netflixistä maltillisesti yhden jakson jotain rauhallista ohjelmaa?

Totuus oli, että kun yhden oksennuksen oli saanut siivottua, tuli toinen. Ja se kippo, jonka Mies koneenhakureissuni aikana oli sijoittanut Unirosvon tuntumaan, oli täysin hyödytön, koska aina kun mahassa alkoi kiertää, Unirosvo suuntasi vikisten kohti mua. Joskus se ehti syliin asti oksentamaan, joskus vain jonnekin muualle.

Aikavaras kiintyi pari viikkoa sitten H.C. Andersenin "Lentävä matka-arkku" -satuun, jonka löysi meidän "sotkuvarastostamme" (oik. vaatehuone, mutta lasten suusta etc.) hakiessaan sitä Lumikki-satua, jonka olin takavarikoinut, koska sen joka virkkeessä surmataan/tapetaan/paloitellaan joku. En lue. Mutta onko tämä parempi?


No, Aikavaras rullasi esimerkillisen avuliaasti matot pois lattioilta (keittiön maton kohdalla se tosin oli aivan liian myöhäistä) ja keräsi ennennäkemättömän rivakasti lelunsa talteen nähtyään, miten pehmomandariinille ja parille sen lelukaverille kävi, kun ne olivat metrin säteellä oksentavasta pikkuveljestä.

Luulitteko että se oli siinä? Ehei. Tässä tarinan loppu. "No niin. Ja nyt, hyvää yötä kulta, ja kauniita unia!" 


Puolenpäivän jälkeen tilanne rauhoittui ja töitäkin sai tehtyä. Iltapäivällä päästiin ulos ja Unirosvo suostui syömään päivällistä, joten kuvittelin homman olevan jo ohitse, mutta iltatoimien jälkeen kuopus uudelleenlaatoitti vielä muutaman neliön lattiapinta-alasta, pitihän ne iltapäivän aikana imetyt pillimehut ja päivällinen jonnekin ulkoistaa.

Sen koommin ei ole oksennuksia täällä nähty. Unirosvo on vielä väsynyt ja ruokahaluton, ja mä ja Aikavaras ollaan nyt aikapommeja, sen verran reilusti jäätiin eilisen aikana, eikä täällä omassa kodissaan voi ihan ebolasuoja-asussa liikkua ja elää. Kurjemminkin voisi olla; tänäänkin päästiin ulos, aurinko paistoi, nähtiin leppäkerttuja, sain tehtyä vähän töitä (jotka ei katoa mihinkään poissaolopäivinä) ja jääkaapissa on oksennustautiruokavaranto kunnossa mahdollista seuraavaa uhria silmällä pitäen.