tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.



Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.


Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).





sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Pitsa sulle, palkka mulle ja muita palmusunnuntaimuistiinpanoja

Äkkiä on kunnolla kevät. Leskenlehtiä, nokkosperhosia, muurahaisia. Taakse jäivät synkeänvalottomat pyörämatkat ("Äiti! Voidaanko me jo muuttaa pois Suomesta? Mä olen kyllästynyt Suomeen, koska apupyörät juuttui TAAS loskaan!"). 

Puistossa haetaan ojasta mutavettä ja perustetaan ravintola penkille. Minkä niminen ravintola tämä on? kysyn Unirosvolta. "Ööö...totatota...Ottamiskahvila! Pääruoaksi on karkkia. Jälkiruoaksi on limakuutio!"

 
Unirosvo kiukkuaa aikuisille irrationaalisista asioista ja Aikavaras hoitelee sosiolingvististä projektia, jossa selvitetään, montako avainsanaa virkkeestä voi korvata sanalla "kakka" ja tulla silti ymmärretyksi. 

Tekeillä keittoa, johon tulee paljon sokeria ja kookosmaitoa. Makaroonilaatikkoa, johon tulee jauhoja, kirsikoita ja mansikkahilloa. Kahviteetä, viilikahvia, banaanimehua ja monta sokerikakkua. Tarjolla on myös lapionmuotoisia kaurasämpylöitä, jotka on tehty tyynymuroista.


"Äiti sä olet tyhmä! Äiti mä rakastan sua vaikka sä olet niin tyhmä", Unirosvo ilmoittaa päivittäin. 

"Kakka sä olet kakka! Kakka mä kakkaan sua vaikka sä olet kakkan kakka", isoveli toistaa viereisestä huoneesta. Unirosvo raivostuu ja luonnollisesti itkee lattiaa hakaten seuraavat puoli tuntia. 

Vuorella ummistan silmäni säännöllisesti, kun Aikavaras kaahaa vinoilla kallioilla ja hyppää kiveltä toiselle ja välillä rinnettä alas. "Hyvin kävi!" se huutaa välillä iloisesti jostain ennen kuin olen edes tajunnut, että se on taas hurjastellut.


Sellaista. Noin niin kuin tiivistetysti. Myös matalaa hemoglobiinia ja lievää huolestumista siitä, että vajaan vuoden rauhallisemman kauden jälkeen Aikavaras on taas alkanut purra mua ja saada älyttömiä sekoilukohtauksia.   

Hampurilaismallin mukaan päätettäköön kuitenkin tämäkin teksti positiiviseen: 

Aikavaras ei tarvinnut koko talvikauden aikana "oranssia piippulääkettä" eli astman kestohoitoon tarkoitettua Flixotidea. 

Unirosvo ei pure. 

Töissä mun huonekaveri aikoo saada toisen lapsensa heinäkuussa ja pomo kaavailee sijaisuutta mulle tämän puolen vuoden sijaisuuden jatkeeksi, vastaahan huonekaverin homma mun koulutusta ja tälläkin hetkellä mennään jo vähän limittäin. Pomon esimieskin on suunnitelman jo suullisesti hyväksynyt. 

Kesälomasuunnitelmat saatiin puhuttua selviksi vailla draamaa jo samana päivänä kuin päiväkoti laittoi lomakyselylaput jakoon. Tänä vuonna ei tarvita "erikoispäiväkotia" eli päivystyshoitoa, eikä myöskään tarvitse vaivata vielä työelämässä kiinni olevia isovanhempia. Pystyn pitmämään juhannuksesta alkaen viiden viikon tauon, jota Mies vielä jatkaa viikolla elokuun puolella. (Eli tiedossa pitkä heinäkuu yhden tyhmää huutavan ja toisen purevan ja kakkakieltä puhuvan kanssa.)

Tänäkin vuonna siirrettiin viralliset naapurustokierrokset ensi kevääseen. Aikavaras oli tehnyt vitsan päiväkodissa, Unirosvolle tehtiin oma kompensaatio-oksa tänä aamuna pyynnöstä. Homma meni nopeasti siihen, että pelkkiin sukkiin pukeutunut pikkuveli juoksi isomman perässä ja hakkasi vitsallaan, ja molemmat huusivat nauraen: "Virvon varvon virvon varvon, tuoreeks terveeks, vanhaks tai vuoreks. Pitsa sulle, palkka mulle!"

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Viime ja tämä viikko: oksennusta, uhmahuutoa ja vähän ripuliakin

Jäi hieman odottaviin tunnelmiin tuo viime viikon keskiviikon postaus. Odotus palkittiin!

Torstai-iltapäivänä ajattelin, että tulipas tosi hassun kehno olo tuosta kirkkaassa kevätauringossa ulkoilusta toipilaan ja terveen lapsen kanssa. Että luulisi, että olisi ihan mukava fiilis, mutta kummasti vääntää vatsalaukkua. Ehkä se menee ohi syömällä. Ehkä se menee ohi töitä tekemällä. Ehkä se menee ohi jos vähän lepää. No, muutaman tunnin itsepetoksen jälkeen se meni hetkeksi ohi oksentamalla. Ilostuin aidosti siitä, että aktiivinen oksennusvaihe käynnistyi vasta lasten nukkumaanmenon aikaan ja loppui jo ennen puoltayötä. Jäi siinä aamuyöllä pari tuntia tilaa nukkumiselle, eikä lastenhoito kärsinyt turhasta oksentelusta. Eikä tarvitse arpoa aamulla, voiko viedä lapset hoitoon vai ei, kun ei itsekään voi mennä töihin.

Mun piti piirtää paidat, Aikavaras piirsi loput. Isompi on hän itse, pienempi vieressä pikkuveli. Pihalle on kuitenkin päästy päivittäin.


Perjantaiaamuna sitä olikin pirteä olo! Etenkin kun ei voinut juoda kahvia. Koska vatsatautitoipumiseen varaamani smoothiet eivät selvästi sisältäneet kofeiinia, seurasi takova päänsärky, joka kaiutti poikien riitelymetelin mukavasti. Kun olo koheni iltapäivällä ja mieli alkoi tehdä etäisesti mozzarella-pakastepitsaa (luotettu turvaruoka jo Unirosvon odotusajan pahoinvointiviikoilta, muistaakseni) ja sain vihdoin luotsattua kahden hengen lapsilauman eteiseen pukemaan, jotta olisi kipaistu autolla pikkukauppaan, olikin hyvä hetki Aikavarkaan alkaa oksentaa pitkin keväthaalariaan ja eteisenkaapin peiliovea.

Mutta siinä missä viittä vaille kolmevuotiaalla oksennuskulho on lähinnä absurdi ajatus ja lapsessa suoranaista kauhua herättävä kohde, nelivuotiaalla konsepti toimi varsin hyvin, mistä olinkin koko loppuperjantain hyvin kiitollinen. 

Raadot olkkarissa. Huomaa poikkeukset normeista: 1) sohvalla makaava Unirosvo, 2) poistettu olohuoneen matto, 3) roiskepyyhe Aikavarkaan alla, 4) oksennuskulho Aikavarkaan oikealla puolella.


Perjantai-iltana Aikavarkaan nukahdettua viimeisen oksennuksensa jälkeen kuurasin viimeisillä voimillani ovenkahvoja ja valokatkaisimia pintatartuntariskin minimoimiseksi. Lauantaiaamuna Mies oli ilmestynyt takaisin työmatkaltaan, ja koko sairastupa osoitti vahvaa paranemispotentiaalia. Aikavaras oli heti toimintakunnossa ja ahmi mahan täyteen muroja. Unirosvon oksennustauti oli kyllä jättänyt jälkeensä monen päivän väsyneen ja itkuisen ja ruokahaluttoman velttouden, mutta siinä vaiheessa, kun se pyysi mua keittämään kattilallisen spagettia nälkäänsä ja alkoi taas kiukutella päiväunille menemisestä (sen sijaan, että olisi itse pyytänyt pari tuntia tavallista päiväuniaikaa aikaisemmin "pelkkää nukkumista, ei lainkaan lounasta"), tiesin että hyvä tästä vielä tulee.

Jonain vähän pirteämpänä hetkenä Vuorella rikkomassa jäätä. En muista enää tästä mitään, mutta taisi olla viime viikolla, koska tällä viikolla sitä jäätä ei enää ole.


Uusi viikko alkoi kuitenkin vähän tahmeasti ja Mies lähti taas työmatkalle kahden vieraileva tähti -päivän jälkeen. Juuri kun uhmakirkumiskohtausten ja väsymyskiukuttelujen siivittämästä alkuviikosta oli selvitty, oli vissiin hyvä aika Unirosvon hankkia päiväkodista ripuli (selvästi eri virus, koska välissä oli viikko normaalia vatsantoimintaa). Eilisestä iltapäivästä asti ollaan taas oltu kotikaranteenissa, mutta Mies palasi reissustaan ja pääsin siksi tänään töihin osaksi päivää (ja Unirosvon ripulikin kaikeksi onneksi kesti vain muutaman tunnin). Tuntui aika mukavalta saada vaihteeksi karata kotoa varttia yli seitsemän ja jättää tilapäisesti, erittäin tilapäisesti taakseen viime aikoina turhan tutuksi käynyt kolmivuotisuhmakirkuna, joka johtui siitä, että Pikku Kakkosesta tuli väärä ohjelma ja tämän tultua julki sille sorretulle katsojalle kehdattiin tarjota mahdollisuutta katsoa juuri toivomansa ohjelma.



Traumatisoituneesta tilityksestä huolimatta pääsimme vähällä. Mutta nyt odotan sitä kohu-noroa kylmän hien kanssa, koska nämä kokemukset taisivat olla pelkkä lämmittelykierros, joka antoi amatöörien hioa toimintatapojaan ja -valmiuksiaan tositoimia varten.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Unirosvon eka vatsatauti ja maailman ankein iltasatu

Oksennuskippo viittä vaille kolmevuotiaalle: hieno ajatus, mahdoton toteutus (ellei harkitse jotain jeesusteipillä leukaan kiinni -ratkaisua, josta kuitenkin koituisi enemmän häiriötä kuin hyötyä).

Unirosvo heräsi eilen aamulla tavalliseen tapaan viisi minuuttia ennen kuin mun kello soi. Avasi suunsa, kurtisti otsaansa ja pulautti kaaressa oksennusta tyynylle, seinälle, peitolle, lakanalle, unipuvulleen, mun päälle ja ties mihin se suoraan kattoa kohti suihkunnut osuus lopulta laskeutui. Koostumus oli tymäkkä, edellisen päivän lounaan rippeetkin kelluivat mukana.

Leikkipaikalla pari päivää sitten. Pitkästä aikaa välikausihaalarit, jotka mun puolestani saisivat jo korvata topat tältä sesongilta kokonaan. Keinujen alle oli kertyneet hurjat lätäköt, joita valuteltiin ojituksen avulla tyhjiksi ja täytettiin uudestaan heittämällä loskakokkareita sinne sulamaan.


Mies oli lähdössä reilun tunnin päästä työmatkalle, joten kun olin siivonnut ja rauhoitellut sotkuisen lapsen ja selittänyt tilanteen oksennusitkuun heränneelle isoveljelle, hyppäsin autoon ja ajoin sateessa töihin hakemaan huppupäisenä hahmona aamuhämärissä (en siksi, että koittaisin liikkua salassa laittoman aikaisin, vaan koska oli very bad hair day; mutta en kyllä nähnytkään ketään yhdelläkään käytävällä) koneen, hiiren ja muistiinpanokansioni. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmettelin, mitä oikein olin kuvitellut. Tekeväni töitä samalla kun pojat (koska tervekään sisarus ei saa mennä päiväkotiin jos toinen oksentelee) leikkii tyytyväisinä ja katsoo välillä Netflixistä maltillisesti yhden jakson jotain rauhallista ohjelmaa?

Totuus oli, että kun yhden oksennuksen oli saanut siivottua, tuli toinen. Ja se kippo, jonka Mies koneenhakureissuni aikana oli sijoittanut Unirosvon tuntumaan, oli täysin hyödytön, koska aina kun mahassa alkoi kiertää, Unirosvo suuntasi vikisten kohti mua. Joskus se ehti syliin asti oksentamaan, joskus vain jonnekin muualle.

Aikavaras kiintyi pari viikkoa sitten H.C. Andersenin "Lentävä matka-arkku" -satuun, jonka löysi meidän "sotkuvarastostamme" (oik. vaatehuone, mutta lasten suusta etc.) hakiessaan sitä Lumikki-satua, jonka olin takavarikoinut, koska sen joka virkkeessä surmataan/tapetaan/paloitellaan joku. En lue. Mutta onko tämä parempi?


No, Aikavaras rullasi esimerkillisen avuliaasti matot pois lattioilta (keittiön maton kohdalla se tosin oli aivan liian myöhäistä) ja keräsi ennennäkemättömän rivakasti lelunsa talteen nähtyään, miten pehmomandariinille ja parille sen lelukaverille kävi, kun ne olivat metrin säteellä oksentavasta pikkuveljestä.

Luulitteko että se oli siinä? Ehei. Tässä tarinan loppu. "No niin. Ja nyt, hyvää yötä kulta, ja kauniita unia!" 


Puolenpäivän jälkeen tilanne rauhoittui ja töitäkin sai tehtyä. Iltapäivällä päästiin ulos ja Unirosvo suostui syömään päivällistä, joten kuvittelin homman olevan jo ohitse, mutta iltatoimien jälkeen kuopus uudelleenlaatoitti vielä muutaman neliön lattiapinta-alasta, pitihän ne iltapäivän aikana imetyt pillimehut ja päivällinen jonnekin ulkoistaa.

Sen koommin ei ole oksennuksia täällä nähty. Unirosvo on vielä väsynyt ja ruokahaluton, ja mä ja Aikavaras ollaan nyt aikapommeja, sen verran reilusti jäätiin eilisen aikana, eikä täällä omassa kodissaan voi ihan ebolasuoja-asussa liikkua ja elää. Kurjemminkin voisi olla; tänäänkin päästiin ulos, aurinko paistoi, nähtiin leppäkerttuja, sain tehtyä vähän töitä (jotka ei katoa mihinkään poissaolopäivinä) ja jääkaapissa on oksennustautiruokavaranto kunnossa mahdollista seuraavaa uhria silmällä pitäen.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

"Käsi oikea sanoo hyvää huomenta, hyvää hyvää huomenta!"

Lasten kanssa sitä huomaa, miten erilaisia kesken unen herätyksiä voi olla. Jos siis ylipäätään on nukkunut.

Vauva-aikana on koliikkikirkumista, nälkäitkua, puklaamista, kakkaamista, omia unetkeskeyttäviä epämukavuuksia tiehyttukoksista hormonihikeen ja siihen, että mikä sillä lapsella on hätänä kun nyt se ei ole herättänyt.

Sitten saapuvat ajat, jolloin on tarve vaihtaa pissaiset lakanat keskellä yötä ja pahat unet.

Lopulta sitä ei ylläty, kun alkaa (liian varhain) aamuisin heräillä nelivuotiaan tarmokkaisiin kuiskauksiin korvassaan:

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä."

"Mhmhm...mitä?"

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä", vahva kuiskaus toistaa pimeydestä. "Sitten sä."

"Ai?" (Varmasti unenpuutteeseen. Not surprised!)

"Sitten mä! Ja viimeisenä Unirosvo! Koska hän on nuorin. Ja isi on vanhin. J sä olet seuraavaksi vanhin. Ja mä olen toisiksi nuorin. Siksi mä kuolen vasta toiseksi viimeisenä."

"Mmm. Levätään vielä. Nyt pää tyynyyn."

Tai:

"Mieti äiti, eikö olisi jännää jos pokaalit oppisi itse ojentamaan itsensä ihmisille?"

Oi, olisi.

Melkein yhtä jännää kuin jos joskus saisi heräillä omia aikojaan!

Tai: 

"Ei se haittaa jos joku leikkaa sut halki. Mä rakastaisin silti sitä sun jäljellä olevaa puolikasta."

maanantai 27. helmikuuta 2017

Näitä aikoja joskus vielä ikävöit

Sen kuulee aina joskus. Välillä työkaverilta, joka ei enää saa lukea iltasatua murkuilleen. Välillä satunnaiselta ohikulkijalta, mummolta jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa kauppajonossa. Välillä omien ajatustensa äänenä.

Se halusi kokeilla miltä lumi tuntuu naamassa, koska isovelikin kokeili.

En kaikkea näistä ajoista. En herätyskidutusöitä. En hetkiä, joina tärykalvot tuntuvat räjähtävän, kun niihin huudetaan kahdesta suunnasta (joskus vain yhdestä, mutta jos on oikein väsynyt, sekin riittää ja ainakin se riittää, jos toisesta suunnasta sinkoaa kyselyikää, johon ei sen toisesta suunnasta tulevan huudon vuoksi kykene keskittymään, mikä taas saa aikaan tyhmittelyä sieltä kyselyiän suunnasta) ja ruoka pitäisi laittaa (ja aina on joko spagettia tai oranssia keittoa tai makaroonilaatikkoa) ja paita haisee märkänä (ja kaikki paidat myrkyttyvät siitä kitkerästä hiestä pilalle). En nihkeitä vaiheita, jolloin kaikki siirtymät ovat hillittömän hampaidenkiristelyn takana. En sitä tunnetta, kun katson peiliin enkä enää tunnista kuvaani; mun leukaperät ovat kasvaneet valtaisiksi kaikesta hampaidenkiristelystä ja vuosien valvominen näkyy vähän joka kohdasta. En kiukuttelupäiviä, joina kaikkien ärsytyskynnys on matalalla ja lapset viihtyvät hyväntuulisina vain saadessaan lapioida loskaa hyhmälätäköstä 8 m/s tuulessa ja räntäsateessa, omat varpaat kirvelevät kylmästä ja tunnin lapioinnin jälkeen kotiinlähtö aiheuttaa itkupotkuraivarit, vaikka mielestäsi ansaitsisit mitalin. 

Sunnuntaiaamupäivän omituinen nuoska-pakkaslumi taipui mainiosti Miestä korkeammaksi lumiukoksi, joka sai ruusupensaan oksanpätkästä teräväkielisen suun ja silmikseen kuolleet ruusunmarjat, joiden mädänneet ja kuivahtaneet lehdet taipuivat tuuheiksi räpsyripsiksi. Kun Mies oli tehnyt vielä korvat ja Unirosvon pyynnöstä lippiksen, Unirosvo ja päiväkotikaveri viimeistelivät ukon kahdella navalla.


Sitten on niitä toisenlaisia hetkiä. Ihan joka päivä niitäkin on. Pehmeitä poskia, hassuja huudahduksia, naurua, niin pieniä pyyntöjä että liikuttaa miten vähästä ne on tyytyväisiä, niin suuria vaatimuksia että huvittaa miten megalomaanisia mininarsisteja ne on.

Unirosvo juoksee isojen poikien perässä suremaan lumiukkomme kumppanille suoritettua teloitusta myöhemmin iltapäivällä.



Taikaa ja toive pienimuotoisesta ajan pysähtymisestä oli läsnä tänäänkin klo 19.35. Unirosvon iltasuihku sujui ilman kirkumista (se on hyvä suoritus). Kuivasin niskahiukset, ihmeteltiin napaa, rasvasin tomerat pohkeet. Se halusi juosta nakuna olohuoneessa. Päästin sen kirmaamaan vapauteen, jäin täyttämään pyykkikonetta. Muutaman minuutin päästä alkoi mietityttää, mitä Aikavaras puuhasi niin hiljaa: järjesteli rauhaisasti hamahelmiä. Unirosvo laukkasi vastaan kietoutuneena pinkkiin muumilahjapaperiin. Muutama keittiö-olohuonekierroksen jälkeen se viskasi lahjapaperin päältään, nappasi ties mistä kumpaankin käteensä serpentiinipötkylän ja jatkoi juoksemista.

"Mä oon nakupöllö! Nakupöllö heittää persenttiiniä! Persenttiiniä kaikille nakupöllöltä!" se nauroi heitellen serpentiiniä matkan varrelle, ja paljaat varpaat läiskivät parkettia väsymättömin juoksuaskelein. "Ole hyvä vain, persenttiiniä sinnekin päin!"

Eihän tämmöisiä voi koskaan enää tapahtua. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.


Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.


Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)


On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.


Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Empiirinen havainto: pissaavat ninjat osana neljävuotiaan silmän ja käden yhteistyön kehitystä

Tiettävästi Aikavaras on piirtänyt yhden (1) pääjalkaisen. Yritin etsiä sitä kuvaa täältä blogista, mutta en löytänyt, koska en tehnyt siitä omaa tunnistetta, ja koska en nyt kerta kaikkiaan muista, tapahtuiko se viime keväänä vai sitä edellisenä. Todennäköisesti se tapahtui jonain syksynä, koska muistan että olisi ollut kevät. Sen muistan, että kuvassa näkyi myös tietokoneen johto. (Siitä voisi päätellä, että koska tietokone oli pöydällä, meillä ei ollut vielä erillistä tietokonepöytää - jonka Mies kokosi kun Unirosvo oli vielä vauva.) Kynä taisi olla sininen. (Tai punainen.)

Joka tapauksessa siitä on kauan ja se oli ainutkertaista. "En edes yritä, koska en osaa. En edes yritä, koska tiedän etten osaa", Aikavaras on kuitannut pyynnöt piirtää ihminen, joko kiukkuisesti tai tyynesti tilanteesta riippuen. Pitkään aikaan en ole edes yrittänyt.

Äitienpäivälahjassa mun pää oli dekapitoitu ja tukka ja raajat leijuivat irtonaisina jossain paperin reunoilla. Nelivuotisneuvolassa kehotettiin harjoittelemaan piirtämistä. Yritin muutaman viikon, mutta nelivuotias on sitkeä, ja ei piirtämisestä voi alkaa tykätä pakkopullatyrkytyksen avulla. Loppusyksystä Aikavaras kuitenkin innostui päiväkodissa värityskuvista. Aluksi kynänjäljet menivät ympäriinsä, mutta jo parin viikon omavalintaisen harjoittelun jälkeen väri alkoi jäädä viivojen sisäpuolelle, ja nyt lapsi jo tuhtaa helposti puolikin tuntia värittämisen parissa, koska se on niin kivaa. Kursivointi, koska niin kuin vessahommissa aikoinaan, tämäkin on vaatinut lapsen sisältä lähtevän motivaation. Pelkkä patistus ja epäilyksiä herättävä maanittelu ei toimi.

Mutta nyt! Päiväkodissa on ollut Ninjago-värityskuvia, ja parilla päiväkotikavereilla on näitä mulle vielä mitäänsanomattomia Ninjago-pikkuleegoja. Ilmeisesti taistelevia ninjaukkoja tappelutilpehöörintäyteisine ajokkeineen. Viimeisten parin viikon aikana kelit ovat houkutelleet ulos enemmän pääkalloja kuin päiväkotilapsia, joten sisäilyyn on ollut hoidossakin (liikaa) aikaa, ja jotenkin nämä ninjat ovat houkutelleet lapsesta taiteilijan esiin. Sen seurauksena ollaan iltapäivisin saatu kantaa kotiin rullatolkulla nelivuotiaan piirroksia ninjoista.

Jotka - toisin kuin päiväkodin muiden ninjapiirtureiden tekeleet - pissaavat.

Siispä perjantain ratoksi kuvakimarallinen pissaavia ninjoja:

Tämä kasvonpiirteiltään jo varsin detaljoitunut ninja on selvästi huolissaan siitä, onko juonut riittävästi päivän aikana. Pissa on kuitenkin aika vaaleankeltaista, joten nestetasapaino lienee kunnossa.



Tämä ninja on tuskissaan. Virtsatietulehdus! (Keskimmäinen viiva on punainen, vaikka värierot eivät ihan välity vihreän taustan ja kännykkäkameran vuoksi.) Nyt täytyy pidätellä kaksi tuntia ennen näytteen antamista ja sitten vielä odottaa viljelyn tulokset!



No nyt kyllä! Tämä ninja on kauhuissaan huomatessaan pissaavansa terveyssidemainoksista tuttua sinistä nestettä.

BONUS! Tässä on ninja, joka taiteilijan mukaan "pissaa matalaan meriveteen [huomaa tarkoituksenmukaisesti harallaan olevat jalat], ja toisesta suunnasta lähestyy meduusa joka huutaa samalla apua, ja ylhäältä putoaa pyrstötähti jonka pyrstö levittää tulta pilviin". Melko kuumottava tilanne! Mutta onneksi kohta ei sentään ole enää pissahätä.







lauantai 4. helmikuuta 2017

Suklaapaperiroskisnaisen lapset kaksin kotona

Olin eilen koko päivän piknikristeilyllä uuden työtiimini kehittämispäivän merkeissä. En kertonut lapsille siitä laivaosuudesta, jotten joutuisi räjäyttämään tärykalvojani kateusparkumisesta, mutta poikkeuksellinen joskin lyhyt työmatkani pisti joka tapauksessa Aikavarkaan miettimään.

"Mitä tapahtuu jos sä ja Isi lähdette samaan aikaan työmatkalle?"

"Ei niin käy."

"Mutta jos käy, niin mitä tapahtuu?"

"Ei me lähdetä yhtä aikaa. Ensinnäkään mulla ei ole tämän pitempiä työmatkoja ja tällaisiakin tosi harvoin. Ja jos meistä toisella on työmatka niin toinen sanoo, ettei voi lähteä työmatkalle silloin. Mietipä nyt, ettehän te voisi Unirosvon kanssa olla kahdestaan täällä."

Ai eivät vai? Aikavaras ei huolestunut vaan päinvastoin vakuutti mulle, että homma olisi hanskassa:

"Mä keittäisin meille ruokaa tuolilla seisten ja käyttäisin jakkaraa aina kun tarvitsee jotain ylhäältä. Mä putsaisin Unirosvon korvat ja pesisin hänen pepun ja valitsisin meille vaatteet. Jos hän itkisi mä lohduttaisin. Jos mä itse itkisin, mä pyyhkisin mun omat silmät. Me syötäisiin kaikki rusinat ja käytäis välillä ulkona ja ostettais kaupasta lisää rusinoita ja mehua ja vielä pillimehuja. Me levitettäisiin lelut joka paikkaan ja sitten me käytettäisiin kaikki sun silmätipat ja leikattaisiin Isin välineiden avulla meiltä molemmilta parta pois!"

Sitä odotellessa.

Jos vaikka tulisi joku työmatka puskista nyt, kun tulevien 17 päivän aikana Mies on kolme (3) päivää kotona.

Meillä töissä isojen aulojen lattioita kuuraa siivousrobotti. Pari viikkoa sitten eräänä pahantuulisena iltapala-aikana keksin yrittää piristää lapsia kertomalla työpaikan robottisiivoojasta. Paha virhe! Koska totta kai ne tahtovat nähdä sen. Läheltä ja livenä.

Sitten asiaan töiden ja siivouksen kautta liittyvä juttu. Tokan opiskeluvuoden syksynä reilusti yli kymmenen vuotta sitten siivosin toimistoja kolmena iltana viikossa. Muistan sen yhden avokonttorin, jossa oli pari sellaista työpistettä, joiden roskikset pursuili suklaapapereita. Ei niihin tietenkään pitänyt kiinnittää huomiota, mutta onhan se nyt vaikea olla manuaalisen roskiksentyhjennyksen lomassa huomioimatta sitä, että muut roskikset ovat normaaleja ja kaksi on täynnä karkkipapereita. Niiden työpisteiden sermeihin oli kiinnitetty pikkulasten kuvia. Jotenkin sen kummemmin asiaa edes pohtimatta ajattelin, että ohoh, noi syö töissä vaan karkkia ja tuijottaa lastensa kuvia. Aika rentoa.

Tajusin yhtenä päivänä, kun siivooja kävi tyhjentämässä mun roskiksen, että

minä

olen

nyt

sellainen nainen.

Suklaapaperiroskisnainen, joka siivoojan mielestä ei tee töissä muuta kuin syö suklaata ja katsoo lastensa kuvia.



tiistai 24. tammikuuta 2017

Tammikuun satoa eli lumimyrskyjä ja lentäviä tonttuja

Uusi vuosi. Joulu yllätti äkkisaapumisellaan, ja joululomalta odotin vähän enemmän kuin sairastelua ja valvomista; uudenvuodenpäivänä huomasin ajattelevani että "sitten jouluna" ja loppiaisviikonloppuna, kun pojat olivat jo tervehtyneet (ja minä itse kovassa räkiksessä), että "sitten uutenavuotena". Että niin ohi ja yli hilseen menivät kaikki juhlallisuudet.

Nyt on kuitenkin sekin periodi sinnitelty ja tammikuu on hurahtanut jo loppusuoralle. Lapset eivät enää kiukuttele päiväkotiin lähdöstä yhtä paljon kuin ekoina lomanjälkeisinä päivinä. 

Olen polkenut töihin lumimyrskyssä (siihen valmistautumatta: katsoin kyllä säätiedotuksen, mutta siihen asti että astuin ovesta ulos, tulkintani oli kaksi erillistä säätilaa "okei, kova tuuli jatkuu tänäänkin, no siihen tottui jo eilen. Hei kiva että tulee vähän luntakin!") ja suorittanut autokoulun syventävän vaiheen. Viime viikolla huomasi, että tuttuun aikaan töistä lähtiessä ei ollut enää säkkipimeä. Ehkä oli jopa...hmm, valoisahkoa? 

"Mua pelottaa että joku aamu mä en enää näe mitään näiden kiehkuroiden alta ja että mä en pysy enää pystyssä kun nää hiukset painaa liikaa", Aikavaras tuskaili muutama viikko sitten. Kun leikkasin pyynnöstä hiuksia, lopputulos kirvoitti itkun: "Mä olisin halunnut olla nyt kalju!"


Työkevät on pyörähtänyt lupaavasti käyntiin. Entinen työpaikka alkaa vihdoin tuntua absurdilta painajaiselta - tapahtuiko se oikeasti? Voiko sellaista ollakaan? Toisaalta välillä kurkkua alkaa kuristaa kesken työpäivän, kunnes taas tajuan päässeeni sieltä pois, olevani avarammassa ympäristössä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kukaan ei pengo mun roskista, ei tenttaa vanhoista muistilapuista syyttävään sävyyn, ei muuta tehtävänantojaan jälkikäteen. Esimiehet eivät suutu silmittömästi, kun yhteisissä kokouksissa joku kritisoi jotain suht neutraaliin sävyyn. Asioista keskustellaan. Keskustelut vievät asioita eteenpäin. Ilmapiiri on normaali. Ihmiset ovat normaaleja. Muiden annetaan olla normaaleja. Ja normaalilla en yritä asettaa normeja vaan viittaan sellaiseen inhimilliseen keskeneräisyyteen. 

Aikavaras on oppinut kesäkauden aikana luistelemaan. Kun lähikenttä jäädytettiin loppiaisperjantaiksi, odotimme talven ekalta luistelukerralta vähän samaa meininkiä kuin viime talven yrityksiltä. Jään nuolemista, kärsimätöntä kun ei onnistu heti kerralla -kiukuttelua. Mutta mitä vielä, neljävuotias oppi heti nousemaan itse ylös, ja tasapaino piti köpötellessä. Nyt kuuden luistelukerran jälkeen Aikavaras mennä viipottaa vauhdilla, terät liikkuvat jo liukumistakin muistuttaen, käännökset sujuvat ja lapsi itse on tyytyväinen vauhtiinsa. Päiväkodin kanssa luistellessa kivointa on kuitenkin tauko, jonka aikana saa mehua ja keksin. 

Rakennettiin kentän laitaan kokkarekasa.

Luistelemisen lisäksi Aikavaras oppi pari viikkoa sitten päiväkodissa hienon uuden sanan. PASKA. On se meidänkin suusta saattanut joskus livahtaa, mutta ei hiljattain, ja alkuperäisten kokeilevien lausahdusten muista sanoista olin kuulevinani vuotta vanhemman päiväkotikaverin tyylin. Suoraan nimittelyyn olen puuttunut, mutta muuten annan nyt jo täysin satunnaisiksi laantuneiden paskojen jäädä huomaamatta, ettei siitä tule kiehtovaa provomahdollisuutta. Silloin piti kyllä hiipiä toiseen huoneeseen hihittämään, kun Aikavaras tutki yhtenä iltana sohvan alta kaivamaansa tonttutarra-arkkia kaikessa rauhassa itsekseen raportoiden: 

"Yksi, kaksi, kolme lentävää tonttua. Tanssiva tonttu, ja toinenkin! Istuva tonttu, lyhtytonttu. Voi paaaska! Voihan pas-ka, täällähän on vielä neljäskin lentävä tonttu!"

Niin. What can I say? Lentävät tontut, ne pienet paskiaiset.