perjantai 24. maaliskuuta 2017

Viime ja tämä viikko: oksennusta, uhmahuutoa ja vähän ripuliakin

Jäi hieman odottaviin tunnelmiin tuo viime viikon keskiviikon postaus. Odotus palkittiin!

Torstai-iltapäivänä ajattelin, että tulipas tosi hassun kehno olo tuosta kirkkaassa kevätauringossa ulkoilusta toipilaan ja terveen lapsen kanssa. Että luulisi, että olisi ihan mukava fiilis, mutta kummasti vääntää vatsalaukkua. Ehkä se menee ohi syömällä. Ehkä se menee ohi töitä tekemällä. Ehkä se menee ohi jos vähän lepää. No, muutaman tunnin itsepetoksen jälkeen se meni hetkeksi ohi oksentamalla. Ilostuin aidosti siitä, että aktiivinen oksennusvaihe käynnistyi vasta lasten nukkumaanmenon aikaan ja loppui jo ennen puoltayötä. Jäi siinä aamuyöllä pari tuntia tilaa nukkumiselle, eikä lastenhoito kärsinyt turhasta oksentelusta. Eikä tarvitse arpoa aamulla, voiko viedä lapset hoitoon vai ei, kun ei itsekään voi mennä töihin.

Mun piti piirtää paidat, Aikavaras piirsi loput. Isompi on hän itse, pienempi vieressä pikkuveli. Pihalle on kuitenkin päästy päivittäin.


Perjantaiaamuna sitä olikin pirteä olo! Etenkin kun ei voinut juoda kahvia. Koska vatsatautitoipumiseen varaamani smoothiet eivät selvästi sisältäneet kofeiinia, seurasi takova päänsärky, joka kaiutti poikien riitelymetelin mukavasti. Kun olo koheni iltapäivällä ja mieli alkoi tehdä etäisesti mozzarella-pakastepitsaa (luotettu turvaruoka jo Unirosvon odotusajan pahoinvointiviikoilta, muistaakseni) ja sain vihdoin luotsattua kahden hengen lapsilauman eteiseen pukemaan, jotta olisi kipaistu autolla pikkukauppaan, olikin hyvä hetki Aikavarkaan alkaa oksentaa pitkin keväthaalariaan ja eteisenkaapin peiliovea.

Mutta siinä missä viittä vaille kolmevuotiaalla oksennuskulho on lähinnä absurdi ajatus ja lapsessa suoranaista kauhua herättävä kohde, nelivuotiaalla konsepti toimi varsin hyvin, mistä olinkin koko loppuperjantain hyvin kiitollinen. 

Raadot olkkarissa. Huomaa poikkeukset normeista: 1) sohvalla makaava Unirosvo, 2) poistettu olohuoneen matto, 3) roiskepyyhe Aikavarkaan alla, 4) oksennuskulho Aikavarkaan oikealla puolella.


Perjantai-iltana Aikavarkaan nukahdettua viimeisen oksennuksensa jälkeen kuurasin viimeisillä voimillani ovenkahvoja ja valokatkaisimia pintatartuntariskin minimoimiseksi. Lauantaiaamuna Mies oli ilmestynyt takaisin työmatkaltaan, ja koko sairastupa osoitti vahvaa paranemispotentiaalia. Aikavaras oli heti toimintakunnossa ja ahmi mahan täyteen muroja. Unirosvon oksennustauti oli kyllä jättänyt jälkeensä monen päivän väsyneen ja itkuisen ja ruokahaluttoman velttouden, mutta siinä vaiheessa, kun se pyysi mua keittämään kattilallisen spagettia nälkäänsä ja alkoi taas kiukutella päiväunille menemisestä (sen sijaan, että olisi itse pyytänyt pari tuntia tavallista päiväuniaikaa aikaisemmin "pelkkää nukkumista, ei lainkaan lounasta"), tiesin että hyvä tästä vielä tulee.

Jonain vähän pirteämpänä hetkenä Vuorella rikkomassa jäätä. En muista enää tästä mitään, mutta taisi olla viime viikolla, koska tällä viikolla sitä jäätä ei enää ole.


Uusi viikko alkoi kuitenkin vähän tahmeasti ja Mies lähti taas työmatkalle kahden vieraileva tähti -päivän jälkeen. Juuri kun uhmakirkumiskohtausten ja väsymyskiukuttelujen siivittämästä alkuviikosta oli selvitty, oli vissiin hyvä aika Unirosvon hankkia päiväkodista ripuli (selvästi eri virus, koska välissä oli viikko normaalia vatsantoimintaa). Eilisestä iltapäivästä asti ollaan taas oltu kotikaranteenissa, mutta Mies palasi reissustaan ja pääsin siksi tänään töihin osaksi päivää (ja Unirosvon ripulikin kaikeksi onneksi kesti vain muutaman tunnin). Tuntui aika mukavalta saada vaihteeksi karata kotoa varttia yli seitsemän ja jättää tilapäisesti, erittäin tilapäisesti taakseen viime aikoina turhan tutuksi käynyt kolmivuotisuhmakirkuna, joka johtui siitä, että Pikku Kakkosesta tuli väärä ohjelma ja tämän tultua julki sille sorretulle katsojalle kehdattiin tarjota mahdollisuutta katsoa juuri toivomansa ohjelma.



Traumatisoituneesta tilityksestä huolimatta pääsimme vähällä. Mutta nyt odotan sitä kohu-noroa kylmän hien kanssa, koska nämä kokemukset taisivat olla pelkkä lämmittelykierros, joka antoi amatöörien hioa toimintatapojaan ja -valmiuksiaan tositoimia varten.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Unirosvon eka vatsatauti ja maailman ankein iltasatu

Oksennuskippo viittä vaille kolmevuotiaalle: hieno ajatus, mahdoton toteutus (ellei harkitse jotain jeesusteipillä leukaan kiinni -ratkaisua, josta kuitenkin koituisi enemmän häiriötä kuin hyötyä).

Unirosvo heräsi eilen aamulla tavalliseen tapaan viisi minuuttia ennen kuin mun kello soi. Avasi suunsa, kurtisti otsaansa ja pulautti kaaressa oksennusta tyynylle, seinälle, peitolle, lakanalle, unipuvulleen, mun päälle ja ties mihin se suoraan kattoa kohti suihkunnut osuus lopulta laskeutui. Koostumus oli tymäkkä, edellisen päivän lounaan rippeetkin kelluivat mukana.

Leikkipaikalla pari päivää sitten. Pitkästä aikaa välikausihaalarit, jotka mun puolestani saisivat jo korvata topat tältä sesongilta kokonaan. Keinujen alle oli kertyneet hurjat lätäköt, joita valuteltiin ojituksen avulla tyhjiksi ja täytettiin uudestaan heittämällä loskakokkareita sinne sulamaan.


Mies oli lähdössä reilun tunnin päästä työmatkalle, joten kun olin siivonnut ja rauhoitellut sotkuisen lapsen ja selittänyt tilanteen oksennusitkuun heränneelle isoveljelle, hyppäsin autoon ja ajoin sateessa töihin hakemaan huppupäisenä hahmona aamuhämärissä (en siksi, että koittaisin liikkua salassa laittoman aikaisin, vaan koska oli very bad hair day; mutta en kyllä nähnytkään ketään yhdelläkään käytävällä) koneen, hiiren ja muistiinpanokansioni. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmettelin, mitä oikein olin kuvitellut. Tekeväni töitä samalla kun pojat (koska tervekään sisarus ei saa mennä päiväkotiin jos toinen oksentelee) leikkii tyytyväisinä ja katsoo välillä Netflixistä maltillisesti yhden jakson jotain rauhallista ohjelmaa?

Totuus oli, että kun yhden oksennuksen oli saanut siivottua, tuli toinen. Ja se kippo, jonka Mies koneenhakureissuni aikana oli sijoittanut Unirosvon tuntumaan, oli täysin hyödytön, koska aina kun mahassa alkoi kiertää, Unirosvo suuntasi vikisten kohti mua. Joskus se ehti syliin asti oksentamaan, joskus vain jonnekin muualle.

Aikavaras kiintyi pari viikkoa sitten H.C. Andersenin "Lentävä matka-arkku" -satuun, jonka löysi meidän "sotkuvarastostamme" (oik. vaatehuone, mutta lasten suusta etc.) hakiessaan sitä Lumikki-satua, jonka olin takavarikoinut, koska sen joka virkkeessä surmataan/tapetaan/paloitellaan joku. En lue. Mutta onko tämä parempi?


No, Aikavaras rullasi esimerkillisen avuliaasti matot pois lattioilta (keittiön maton kohdalla se tosin oli aivan liian myöhäistä) ja keräsi ennennäkemättömän rivakasti lelunsa talteen nähtyään, miten pehmomandariinille ja parille sen lelukaverille kävi, kun ne olivat metrin säteellä oksentavasta pikkuveljestä.

Luulitteko että se oli siinä? Ehei. Tässä tarinan loppu. "No niin. Ja nyt, hyvää yötä kulta, ja kauniita unia!" 


Puolenpäivän jälkeen tilanne rauhoittui ja töitäkin sai tehtyä. Iltapäivällä päästiin ulos ja Unirosvo suostui syömään päivällistä, joten kuvittelin homman olevan jo ohitse, mutta iltatoimien jälkeen kuopus uudelleenlaatoitti vielä muutaman neliön lattiapinta-alasta, pitihän ne iltapäivän aikana imetyt pillimehut ja päivällinen jonnekin ulkoistaa.

Sen koommin ei ole oksennuksia täällä nähty. Unirosvo on vielä väsynyt ja ruokahaluton, ja mä ja Aikavaras ollaan nyt aikapommeja, sen verran reilusti jäätiin eilisen aikana, eikä täällä omassa kodissaan voi ihan ebolasuoja-asussa liikkua ja elää. Kurjemminkin voisi olla; tänäänkin päästiin ulos, aurinko paistoi, nähtiin leppäkerttuja, sain tehtyä vähän töitä (jotka ei katoa mihinkään poissaolopäivinä) ja jääkaapissa on oksennustautiruokavaranto kunnossa mahdollista seuraavaa uhria silmällä pitäen.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

"Käsi oikea sanoo hyvää huomenta, hyvää hyvää huomenta!"

Lasten kanssa sitä huomaa, miten erilaisia kesken unen herätyksiä voi olla. Jos siis ylipäätään on nukkunut.

Vauva-aikana on koliikkikirkumista, nälkäitkua, puklaamista, kakkaamista, omia unetkeskeyttäviä epämukavuuksia tiehyttukoksista hormonihikeen ja siihen, että mikä sillä lapsella on hätänä kun nyt se ei ole herättänyt.

Sitten saapuvat ajat, jolloin on tarve vaihtaa pissaiset lakanat keskellä yötä ja pahat unet.

Lopulta sitä ei ylläty, kun alkaa (liian varhain) aamuisin heräillä nelivuotiaan tarmokkaisiin kuiskauksiin korvassaan:

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä."

"Mhmhm...mitä?"

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä", vahva kuiskaus toistaa pimeydestä. "Sitten sä."

"Ai?" (Varmasti unenpuutteeseen. Not surprised!)

"Sitten mä! Ja viimeisenä Unirosvo! Koska hän on nuorin. Ja isi on vanhin. J sä olet seuraavaksi vanhin. Ja mä olen toisiksi nuorin. Siksi mä kuolen vasta toiseksi viimeisenä."

"Mmm. Levätään vielä. Nyt pää tyynyyn."

Tai:

"Mieti äiti, eikö olisi jännää jos pokaalit oppisi itse ojentamaan itsensä ihmisille?"

Oi, olisi.

Melkein yhtä jännää kuin jos joskus saisi heräillä omia aikojaan!

Tai: 

"Ei se haittaa jos joku leikkaa sut halki. Mä rakastaisin silti sitä sun jäljellä olevaa puolikasta."