perjantai 26. toukokuuta 2017

Toinen on kolme

"Ei! Mää itte!" Unirosvo kivahtaa ja riisuu itse kengät, housut, takin ja lakin.

"Ei! Mää itte haluun laittaa kengät!" Unirosvo ähisee eteisen lattialla ja vääntää lenkkaria väärään jalkaan. "Onko oikea jalka?"

"Mä pärjään kyllä itte!" Unirosvo ilmoittaa, vetää kalsarit (!!! ja minä kun vielä kaksi viikkoa sitten luulin, ettei se päivä koskaan koittaisi!) alas ja kapuaa jakkaran kanssa vessanpytylle. (Tosin tähän kotona vallitsevaan vaipattomuuteen liittyy vielä kaikenlaista, niin kuin koulutusta siihen, ettei helposti saatavilla olevaa pippeliä esitellä esimerkiksi Kauppasedälle, joka kantaa ruokaostoksia ulkoportaalle.)

Ja niin kuin tuossa viimeisten viikkojen suuressa kehityksessä ei olisi riittävästi, nyt jo kahtena iltana Unirosvo on mennyt riidatta nukkumaan itse omaan sänkyynsä. Ilman kainaloa, jossa muhia; ilman syliä, jossa kiehnätä; ilman ihoa, jota hipeltää ja kynsiä ja likistellä. Viime yönä se heräsi kahdelta painajaiseen vieraasta päiväkodista ja valvoi pienen sylissä rauhoittumisen jälkeen tunnin ajan jupisten marisevalla äänellä siitä, miksei saa enää nukkua vieressä, mutta tyytyi kumman rauhallisesti siihen, että olen siinä jonkun matkan päässä sohvalla, en kuitenkaan käsien ulottuvilla enää.

"Mä en olekaan mikään tavallinen rupikonna!" Unirosvo julisti aika ennalta-arvaamattomasti esitellessään mun Conversejani, "sillä mulla erikoisrupikonnalla on jalassa aikuisten ihmisten isoset kenkäset!"

Unirosvo täytti eilen kolme. Koska kiky ei vienyt lähipiiristämme työvapaata helatorstaita, järjestimme pienet juhlat päiväunien jälkeen. Ne päiväunet tulivatkin tarpeeseen: Aikuisille jäi aikaa toipua aamupäivän tolkuttomasta kiukuttelusta ennen vieraiden saapumista, lapset taas saivat nukkua ylenpalttisen väsymyksen ja juhlajännityksen pois. Aikavaras oli nukahtanut keskiviikkoiltana vasta yhdeltätoista ja herännyt aamulla kuuden pintaan, minkä vuoksi riitaa tuli aamun mittaan esimerkiksi siitä, ehdinkö, osaanko ja suostunko leipomaan kuusi eri kakkua ja nimenomaan kahdestaan hänen kanssaan. Etukäteen sovittu, sopivan matalaksi arvioitu ylityskohta aidasta (= leivotaan croissanteja, täytetään kulhot karkeilla ja kekseillä ja kaivetaan pakastimesta päivänsankarin fanittamaa Viennettaa kakunvirkaa tekemään) ei yllättäin kelvannutkaan väsymyspäiselle nelivuotiaalle.

No, virkistysunien jälkeen maailma oli valoisampi ja huudottomampi ja alkuperäinen suunnitelma vaikutti muistakin kuin minusta kelvolliselta. Aikavaras tykkäsi rullata croissanteja ja piilotti itse ideoimanaan bravuurina jokaisen rullan sisälle yhden rusinan.

Pihahommissa Isin ja Aikavarkaan kanssa


Juhlasääksi saatiin tuulinen pilvipouta, ja oleskelukuntoon kunnostettu takapiha tarjosi lapsille kelpo areenan juoksentelulle, vaikka aikuiset eivät tuulisessa +15 asteessa kauan viihtyneetkään. Oli ilmapalloja, ja päivänsankari sai ylleen toivomansa (ryppyisen) valkoisen kauluspaidan. Koivun juurelle kasvaneet kaksi punaista tulppaania pääsivät maljakkoon lastenpöydän koristeeksi, juuri niin kuin viime viikolla lupasin.

Kukaan ei liiemmin riidellyt, herkut eivät loppuneet kesken eikä niitä jäänyt liikaa, ja juhlien jälkeen laskusokerihumalaa lähdettiin potemaan ulos naapurintytön seuraan uuden potkulaudan ja saippuakuplapyssyn kanssa.

"Minä olen taas isonenkenkänen! Oisinpa avaruusolento. Jos oisin maitovalas. Oisin krokotiili. Oisin lintu. Oisin syvänmerensähköankerias kanssa. Sinivalaan suuhun mahtuu pieni bussi!"

Illalla iso kolmevuotias ilmoitti vihdoin hyväksyvänsä sen, että on lapsen lisäksi myös ihminen. Aikaisemmin se on suuttunut ja väittänyt olevansa pelkkä lapsi, ja pelkkä Unirosvo, ei todellakaan vielä ihminen. Entä millainen tämä 15-kiloinen, 95-senttinen ihminen on?

Se tykkää syödä iltapalaksi maustamatonta jogurttia ja hunajaa, paahtoleipää paahdettuna, cashew-pähkinöitä, Golden-omenaa ja maitoa. (Tämä setti on ollut viikkoja aika vakio, ellei jokin ole loppu, mistä voi seurata pieni kriisi. Yleensä sentään vain pieni.) Se tykkää lukea, rakentaa junarataa, kiusata Aikavarasta, olla sylissä, käydä metsässä, riehua Aikavarkaan kanssa, levätä kainalossa ja olla mukana kaikessa, missä haluaa olla mukana, eikä oikein missään muussa.

Veljen kanssa etsimässä leppäkerttuja.

Ja joskus jo noinkin: pienempi päättäväisesti edellä, isompi perässä.

Se tykkää eläimistä ja työkoneista ja Muumeista ja isoveljen pikkuleegoista ja parhaasta päiväkotikaveristaan M:sta, jonka kanssa se leikkii dinosauruksilla ja autoilla ja työmiesleikkejä (kuulemma suhde on perin sisarellinen; M:n äiti kertoi, että kun M sai eräänä viikonloppuna uuden auton, ensimmäinen kommentti oli: "Unirosvo ei saa tätä!").

Se itkee paljon, mutta osaa yleensä jo nimetä, mistä itku johtuu. Se huutaa että äiti on tyhmä, ja samassa syöksyy halaamaan ja antamaan "märkäisen suukon" ja sanoo että rakastaa maailman paljoiten. Se kiukuttelee paljon, mutta niin sen ikäisen kuuluukin.

Kun se on hyvällä tuulella, se on aurinko.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ensimmäiset kesäpäivät

Kun reilu viikko sitten päiväkodin kevätjuhlat menivät hyvin, koska lunta ei sittenkään satanut niin kauheasti ja toppapuvussa tarkeni just ja just siinä kahden asteen lämmössä katsomaan ne nalle- ja pupuesitykset, ja vielä alkuviikosta sai arpoa, pärjääkö sormikkailla vai tarvitaanko kintaat, tuntuu hassulta miten yhdessä vuorokaudessa viikonlopuksi saapunut lämpö puhalsi kesän pihapiiriin, ja vaikka se tuntuu hassulta, silti keho muistaa sen edellisiltä vuosilta, eikä se parin tunnin jälkeen enää tunnu vieraalta.

Tänään käytiin vilkaisemassa kemikaalikirkastettua Littoistenjärveä noin triljoonan muun turistin lailla. Olihan se kirkas, mutta sen verran vilpoinen, että uiminen kuittaantui peruskahlailulla. Unirosvon kädessä on Fredriksson eli puhallettu humanoidi, joka löytyi eilisen varastonraivauksen tuoksinassa mystisestä muovikassista, jonka olemassaolon olin unohtanut. Kumpi vain siskoistani ne kellukkeet ja Fredrikssonin joskus lahjoitti, kiitos kaunis! Fredrikssonista tuli hetkessä Unirosvon uusi bestis, jota piti viedä pitkille kahlailukävelyille pitkin rantaa. Lopulta Fredriksson villiintyi kuitenkin potkimaan vettä Aikavarasta ja myös tuntemattomia päin siinä määrin, että se piti vähän niin kuin takavarikoida.

Tuli vihdoin lauantaiaamu, jolloin Aikavaras ja Unirosvo saivat syödä aamupalan teltassa takapihalla. "Muistakaa sitten", vannotin perjantai-iltana useaan otteeseen, "että mä laitan sen teltan ulos vasta kun olen ensin juonut kahvia. Ja vasta kun mikron kellossa eka numero on kahdeksan." (Aikavaras osaa kertoa ajan mikron digitaalikellosta, vaikka ei sen ajan merkitystä hahmotakaan.) Ja kello 8.15 oli päivän eka kahvi mahassa ja teltanrakennus käynnissä.

Eilen aamulla ne nököttivät siellä kiltisti ja huikkasivat välillä: "Saisinko lisää leipää/omenaa/banaania/vesimelonia tänne telttaan, kiitos?" Iltapäivällä varjoon siirrettyyn telttaan kutsuttiin naapurintyttö muovailemaan.
Tänään telttaa eivät kiinnostaneet rauhalliset oleskelut, vaan kuten Fredriksson, teltta yltyi vähän villiksi. Tässä Unirosvo kävelee teltassa Aikavarkaan ohjeiden mukaan - "Nyt kävele kattoon päin! Nyt kävele lattialle!" - ja isoveli hyppää aina viime tipassa pois pyörivän teltan alta.

Vaikka tietysti tässä tulee samalla punkkipelko, palamisen varominen, aurinkorasvatahmaisuus, kestohiekkaiset sukat, heinänuha, liian valoisat varhaisaamut. Silti. 


Jo parin viikon ajan takapihalla oli vieraillut melkein päivittäin rusakko, kuluneella viikolla yhä tiuhempaan ja pitempiä aikoja. Mutta "kumma kyllä" se ei ole uskaltautunut nyt telttapäivien aikana kylään.


Kiva että tuli myös tämä etupihan voikukkameri, joka sai eilen Chicagosta palanneen Miehen hieraisemaan epäuskoisena silmiään (perheen ainoa, joka ei voikukista innostu; mun mielestä voikukat ansaitsisivat mitalin, ne ovat niin sitkeitä ja puskevat pioneerimaisesti naama aurinkoina epätodennäköisimmistäkin laattojenraoista toitottamaan kesää). Luumupuukin on puhjennut kukkaan, samoin norjanangervot, ja perhosia (valkoisia; ehkä kaali?) liihottelee ympäriinsä juuri niin kuin kuuluukin.





keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Silmämunia & nakulääkäreitä - ilman apupyöriä

Juuri kun sitä uskoo tuntevansa suunnilleen, millaisella skaalalla neljävuotiaan sanomiset liikkuvat:

Mä rakastan sua äiti niin, että sattuu. Vuotaa verta ihan kauheasti. Iho kuoriutuu ja pää lähtee irti!

Äiti mä rakastan sua niin paljon, etten mä anna kenenkään koskaan paloitella sua.

Äiti sä olet maailman ihanin ja paras äiti. 

Nämä siis on perus. Sitten on niitä Ninjago-juttuja, kakkajuttuja, tyhmittelyjä ja pohdiskelevia kysymyksiä: Mitä jos jossain autossa ei ole pyyhkijöitä? (tämä hurjassa räntäsateessa) (vappuaatonaattona!)

Niin, vaikka on tottunut yllättäviin viesteihin, aina se jollain lailla jossain välissä yllättää:

Mitä jos me kaikki ollaan vain maailman leluja? Jotka toimii pattereilla?

Mitä jos koko Suomi on vain vettä, ja tää kaikki on tosi tosi iso laiva?
(Unirosvo: Joo ja olisko hassua jos verho kävelisi?)


Äiti onko sun silmä oikeasti kananmuna?
(Unirosvo: Joo ja taskussakin voi olla kananmuna! Tai voi olla päässä pipo tai hattu.)


Oih. Superpark on niiiiin mahtava paikka, että mä toivon ettei sitä olisi koskaan rakennettukaan!
(Mäkin toivon, ettei sitä olisi koskaan rakennettu. Mutta en siksi että se olisi mahtava, vaan siksi että se on psykedeelinen, pelottava ja selänjumittava paikka, josta lapsia ei saa revittyä kotiin edes lakupatukalla lahjoen.)


En pue kalsareita! Haluan rokata nakuna! Näin rokataan [alkaa tanssia ja laulaa]: Kaikki sedät on papparaisia eikä ne rokkaa. Kaikki tädit on oikeesti naisia. Kaikki naiset on kauniita. 
(Unirosvo: Joo ja apukokki kokkaa!)

Ja eilen illalla, vähän rankan iltasuihkuttelun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle lepuuttamaan jalkaani, jonka olin murskannut vähän veriseksi kompastuttuani imuroidessa dinosaurukseen. Kohta kulman takaa hiippaili pari vaatteetonta naperoa:

Hei, tervetuloa nakulääkäreiden sairaalaan, potilas. Sinulla on selvästi kolmiotauti. Kohta muutut harmaaksi ja suusi ei enää aukea, jos et saa nopeasti nakeista tehtyä lääkettä. Me olemme nakulääkärit Onnila ja Annila ja hoidamme sinut kyllä kuntoon.


Nakkilääke tehosi ja nakulääkärit saivat pian iltapalaa.

***

Unirosvo herää aamuisin karjumaan, että haluaa jälkiruokaa, tai muuten vaan karjumaan, ja kutsuu mua vahingossa välillä parhaan päiväkotikaverinsa nimellä. Aikavarkaan juttuihin se menee yleensä mukaan innolla ja heittelee väliin absurdeja kommentteja, joissa omasta mielestään on toimiva logiikka tai vähintäänkin sopiva ajatuksellinen aasinsilta.

***

Aikavarkaan apupyörät irrotettiin vappuna. Viime syksynä jo ohjaaminen ja pystyssä pysyminen onnistuivat, mutta liikkeellelähtö ja jarruttaminen olivat aika mahdottomia, ja päiväkotiin kulkiessa niiden tietysti täytyy sujua, kun aikuinenkin on pyörällä ja kuljettaa Unirosvoa; apukäsiä ei risteyksissä liikene. No, parin harjoituksen perusteella tehtiin vappupäivän iltana päätös olla kiinnittämättä apupyöriä enää. Mies lähti aamuyöllä työmatkalle, pojat heräsivät suremaan sitä ja minä murehdin kaulajänteet kireinä ensimmäistä ilman apupyöriä -aamua. Mutta hyvinhän se sujui, kun lähdettiin vähän myöhässä ja lähiautotien aamurumba oli jo rauhoittunut. Tänään pysähtymiset menivätkin jo rutiinilla. Iso ja ihmeellinen nelivuotias.

Ennen päivällistä kiivettiin vielä Vuorelle, jossa tyypillisesti podin jyrkännekammoani ja stressasin, loukkaako Unirosvo kavutessaan Aikavarkaan perässä hankalinta reittiä kivenlohkareen yli. Yritin suositella sitä valitsemaan polulla kävelemisen kivenylityksen sijaan. Se katsoi mua pitkään ja totesi: "Äiti kyllä mä osaan. Mä täytän kohta jo kolme...toista."

On aika rientänyt!

Vapputorillakin käytiin, mutta vain lakua hakemassa. Kylmä vappuaatto kului loskaa lapioidessa, apupyöriä irrottaessa ja niin-mahtavassa-ettei-kestä-Superparkissa. Vappupäivänä käytiin Tivolissa, Julinian brunssilla ja vapputorilla lakua hakemassa; kotimatkalla hankittiin Prismasta vielä nämä Blaze & Monsterikoneet- ja Spiderman-vappupallot.