maanantai 29. huhtikuuta 2013

“Sit kun se on syntynyt, käytän taas omia vaatteitani”



Eräs raskausajan suurimmista harhakuvitelmistani oli, että palaisin tuosta vain oman garderoobin pariin vauvan synnyttyä.

Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen kroppa ei tuntunut lainkaan omalta. Maha oli kasvanut pikkuhiljaa ja vakiintunut osaksi omaa kehoa; vastoin ennakkokuvitelmiani iso vatsa tuntui luonnolliselta ihan loppuun asti. Kun se yhtäkkiä oli poissa ja tilalle jäi hyllyvä, pömpöttävä maha, ihan erilainen kuin mun maha oli ikinä aiemmin ollut, kävelykin tuntui oudolta. Vartalon painopiste oli muuttunut puolentoista vuorokauden supistusten ja tunnin ponnistamisen tuloksena. Vanhat paidat mahtuivat kyllä, mutta housut eivät, koska lantionseutua kuormitti vielä pari imetysvarastoiksi kertynyttä kiloa, eikä vyötärönseutu sietänyt yhtään puristusta. Käytin äitiysfarkkujani siihen asti, että ne ristiäisten tienoilla alkoivat pudota yltäni. Samoihin aikoihin vartalo tuntui taas omalta ja vaaka näytti muistaakseni samoja lukemia kuin ennen raskautta.

Mutta se imetyshiki. Ja ne puklut. Ei niitä oikein tullut ennakoineeksi raskaana. Vaikka vanhat vaatteet mahtuivatkin, ketä varten oikein olisin pukeutunut niihin kotona, talven pimeydessä, vain saatellakseni vaatteet koneeseen päivittäin ja todetakseni puklu- ja maitotahrojen pilanneen hyvät neuleet lopullisesti? (No tietysti itseäni ja Miestä, näin jälkikäteen ajatellen. Mutta ei se vielä ole hakenut eroa.)

Ja sitten vielä se imetys. Hikoilu on onneksi vähentynyt, eikä Aikavaras nyt sosemäärien kasvettua puklaile enää litroittain. (No olohuoneen mattoa kyllä täplittää kaunis sommitelma oranssihtavia salapuklutahroja, joita mä tai Mies ei huomattu käydä pyyhkimässä rätillä heti tuoreeltaan.) Mutta imettäminen, se hankaloittaa asukoodia. Paidan kuin paidan saa kyllä kiskottua ylös, mutta sanonpahan vain että on äärimmäisen epämukavaa ja -inhimilliseltä tuntuvaa kökkiä tuntikausia paita nihkeänä rullana kainaloissa, vatsanseutu paljaana. Etenkin talviaikaan. Sitä paitsi ei sen paitakeon takaa näkisi vauvan naamaa saati pystyisi korjaamaan tehotonta, natustavaa imuotetta tarpeen vaatiessa.  

Imetysvaatteet ovat käytännöllisiä ja joo, olin toki kuullut niistä etukäteen. Imetyksen onnistumisesta ei kuitenkaan ole takeita, joten en uskaltanut luottaa kykeneväni ruokkimaan Aikavarkaan ihan omin avuin, enkä siksi ostanut etukäteen kuin kaksi halpis-imetystoppia, jotka heti ison mahan kadottua osoittautuivat liian isoiksi ja kulahtivat hetkessä. Ystävä lahjoitti pari pitkähihaista imetyspaitaa, mutta sain jo ekoilla käyttökerroilla ne käryämään niin järkyttävältä hormonihieltä, ettei mikään pesuainemäärä saanut katkua lähtemään, saati sitten käyttämäni pesupähkinät.

Kotona pärjää niissä toppi-neuletakki-rytkyissä, mutta liikekannalla olisi kiva näyttää edustavammalta. Pukeutuminen niin neuvolaan, vauvajumppaan kuin kylään on joka kerta yhtä piinallista.  

Jos olisin tiennyt imettäväni näinkin pitkään, olisin ehdottomasti panostanut pariin laadukkaaseen imetysmekkoon, hinnasta viis. Usean kympin pulittaminen puuvillavaatteesta, jonka käyttöikä olisi ehkä vain viikon jos sitäkään, tuntui etukäteen tyhmältä. Seitsemän kuukauden kuluessa ne olisivat kuitenkin maksaneet itsensä takaisin - olettaen, että jostain olisi löytynyt pätevä kietaisumalli, joka antaisi armoa muuttuvalle vartalolle, kestäisi jatkuvat pesut ja istuisi edelleen, vaikka paino on pudonnut miinuskiloille.

Jos seuraava kierros joskus tulee, imetysvaatteisiin panostaminen on yksi asia, jonka aion tehdä paremmin.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Näkökulmaeroja



Minä: En kyllä tiedä, pystynkö hankkimaan toisen lapsen. Mieti, sitten tää huolen ja murheen ja pelon määrä tuplaantuu!
Mies: Ai. Mä ajattelin just että pitää hankkia toinenkin lapsi, koska jos on vain yksi ja sille käy jotain, niin eihän sitä kestä.

***

Mies: Äh. Onpa kahvi kylmää tänä aamuna. Keitin varmaan hajoaa.
Minä: Lämmitä mikrossa.
Mies: No olis se nyt kiva saada kahvi kuumana suoraan pannusta.
Minä itsekseni ajatellen: Hyvä jos kahvi ei oo niin kuumaa. Kun just luin siitä vuoden ikäisestä lapsesta, joka joutui ihonsiirtoon kun oli onnistunut kurottelemaan kuuman kahvipannun päälleen. 

***

Mies tiedostaa kodin – ja elämän – vaaranpaikat ihan samalla tavoin kuin minä, mutta onhan tässä hienoisia eroja ajattelutavoissa. Monesti voisin ottaa oppia Mieheltä, joka suhtautuu astetta rennommin, stressittömämmin ja mutkattomammin vauva-arjen realiteetteihin.

Silti pidän pääni ja uskon vakaasti, että puolittamisen sijaan kaksi lasta tuplaa huolen määrän.

Ja puolitoista-viiva-kolminkertaistaa sotkun ja rahanmenon.
 

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tämänkö takia uhrasin pyykkilautani?



Litteä, lihaksikas vatsa oli a.e.v. (aikana ennen vauvaa) se osa vartalostani, josta pidin eniten. Vatsalihakset saisi kuosiin kunnon treenillä, mutta iho ei välttämättä palaudu koskaan loppuraskauden venymisestä. Pieni uhraus Aikavarkaasta, sanoo Mies. Hyvinä päivinä olen hyvillä mielin samaa mieltä. 

Valtaosa päivistä on riittävän hyviä, mutta välillä tulee Huoooono Päivä. Huooooooooonona Päivänä herää niskalihakset jumissa. Aikavarkaan aamupuuro jää liian löysäksi ja sitä pitää lämmittää lisää ja sitten se on liian kuumaa ja Aikavarkaan käämit ehtii palaa odotellessa (vaikka pitäisi mun osata mikroa käyttää). Aikavaras on kärsimätön ja levoton (vaikka pitäisi mun osata tyynnyttää oma vauvani) ja mun hymy tuntuu pakonomaiselta (vaikka pitäisi mun osata hymyillä luontevasti omalle vauvalleni silloinkin kun ei hymyilytä). Sataa ja pitää mennä ulos kun ruoat on loppu, tai paistaa aurinko muttei ehdi mennä ulos kun pitää soseuttaa, imuroida ja muuta möysnää. On nälkä muttei mitään ruokaa (vaikka pitäisi mun osata ennakoida ja pitää huolta itsestäni), ja nälissään tulee syötyä kaapin ylähyllyiltä herkkujemmat tyhjiksi (vaikka pitäisi mun tietää että parempi välipala olisi vaikka raejuustopurkki ja kourallinen pähkinöitä). Aikavarkaalle tulee epämääräistä ihottumaa poskiin enkä tiedä miksi (vaikka pitäisi mun tietää mikä ruoka-aine, säätyyppi tai planeettojen asento sen aiheuttaa).   

Huooooonoina Päivinä tää on niiiiiin Tätä Samaa:
  • Kuolasta märän bodyn vaihtamista kuivaan. Pissasta märän bodyn vaihtamista kuivaan. Puklusta märän bodyn vaihtamista kuivaan. 
  • Puklun pyyhkimistä lattialta. Pissan kuivaamista lattialta. Kuolan kuivaamista lattialta.
  • Tiskikoneen tyhjentämistä ja täyttämistä. Koneeseen kelpaamattomien tiskien tiskaamista. Pyykkien lajittelua, pesukoneen täyttämistä, pyykkien ripustamista, pyykkien viikkaamista. Tiskaamista. Tiskaamista. Tiskaamista.
  • Selkäsärkyä (selkä kyyryssä pukemista ja vaipanvaihtoa)
  • Rannesärkyä (nostamista, kantamista, kauppareissuja niin että navigoin yhdellä kädellä Emmaljungia edessäni ja raahaan toisella täpötäyttä, sellaista rämisevää ja pyörillä kulkevaa ostoskoria perässäni)
  • Polvisärkyä (polvillaan kykkimistä pukiessa ja vaippaa vaihtaessa, tavaroiden noukkimista lattialta Aikavaras sylissä ja rimpuileva puntti kainalossa yhdellä jalalla lattialta ylös nousemista)
  • Päänsärkyä (kehnosti nukuttuja öitä ja jumittava niska ja väliin jääneet ateriat)
  • Sydänsärkyä (Pystynkö suojelemaan Aikavarasta yläkaapissa olevien konetiskitablettien syömiseltä, peruuttavan roska-auton alle jäämiseltä, syöttötuolista putoamiselta? Pystynkö auttamaan Aikavarasta kasvamaan onnelliseksi lapseksi, jolla on terve itsetunto ja joka ei kiusaa muita päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa?)
  • Miehen kadehtimista (pääsee yksin lenkille, yksin kauppaan, yksin vessaan, aikaisin nukkumaan, juttelemaan työkavereiden kanssa, eikä ole uhrannut vatsalihaksiaan isyydelle)
    (Toisaalta Mies joutuu käyttämään töissä Exceliä ja PowerPointia)
  • Mieheen ärsyyntymistä (sillä on mielestään aikaa surffata netissä ja katsoa telkkaria vaikka pyykit on ripustamatta, lelut levällään, keittiö on elintarviketurvallisuuden vaarantava katastrofialue ja nainen haisee hieltä tukka takussa)
  • Miehelle tiuskimista edellä mainituista syistä
  • Huonoa omatuntoa Miehelle tiuskimisesta
  • Vielä huonompaa omatuntoa Aikavarkaaseen ärsyyntymisestä. Huoooonoina Päivinä pinna kiristyy, olo on kärsivä ja ajatukset kärsimättömiä. Miksei se voi olla rauhallinen? Miksi sen on pakko sylkeä tutti pois jos se kuitenkin haluaa sen? Miksei se tajua että kypärämyssy menee vain vinompaan mitä enemmän se känisee? Miksi se vaan rimpuilee, kiljuu, kiekuu, riehuu, vääntää, kääntää, ponnistelee, tempoilee, repii, raapii, ei mä en JAKSA!
    Ja sitten: Mutta se on vasta vauva! Sille on tulossa hampaita, se on väsynyt, sillä on ilmavaivoja. Miksen osaa olla sellainen äiti kuin etukäteen kuvittelin vaan tuotan itselleni pettymyksen toisensa perään, olen pettymysten pohjaton sammio!
Olen itsekriittinen suorittaja. Perfektionisti ja stressaaja. Hiukan marttyyrityyppiäkin. Täydellinen kandidaatti asettamaan itselleen ja äitiydelleen niin paljon paineita ja odotuksia, että väkisinkin murtuu niiden alla. Iso osa ärsyyntymisestäni juontaa epäonnistumisen tunteista: kun Aikavaras kitisee, tunnen että se on mun vika, ja ärsyttää kun olen epäonnistunut. Eihän se oikeasti noin mene - kun tarjoan kaverille säännöllisesti ruokaa ja unta, kuiviin vaihtamisen ja hellyyttä, leikkimistä ja rauhoittumista, perusasiat ovat kunnossa, ja joskus vauvat vain kitisevät silti. On niilläkin oikeus huonoihin päiviin. Sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, mutta se joku itsekriittinen stressaajasuorittaja-alitajunta välillä ottaa, Huooooonoina Päivinä. Se, että tuotan pettymyksiä itselleni, ei automaattisesti tarkoita että tuotan pettymyksiä myös Aikavarkaalle.

Maanantai oli Huoooono Päivä. Siitä toipuminen kesti koko tiistain. Keskiviikkona arki - Miehen monipäiväisestä työmatkasta huolimatta - näytti taas siltä, että kyllä, mitä yhdestä sikspäkistä. 

Sitä paitsi moni on varmaan uhrannut kaiken tän tällaisen vuoksi enemmänkin kuin pyykkilautansa, esimerkiksi uran. Sellaista mulla ei onneksi ollut ennen Aikavarastakaan.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Tyylikkäiden asuntokuvien aikaansaama typerä kateuskohtaus


Kaveri päivitti taannoin Facebookiin linkin Etuoveen ja myynnissä olevan asuntonsa tietoihin. En ole käynyt heillä, joten katsoin kuvat tirkistelijän uteliaisuudella.

Vau. Kaunista. Tyylikästä. Harkittua. Taatusti puhdasta.

Tiedän, että yleensäkin asunnoista laitetaan myynti-ilmoituksiin kuvia, joissa on juuri siivottu ja puunattu ja aseteltu Ruoka & Viini -lehti sohvapöydälle harkitusti vinoon. Olin tässä juuri lueskelemassa uudesta argentiinalaisesta syrah’sta joka kävisi kivasti lauantain illalliskaritsan kanssa, kun tuli mieleen napata pikapikaa nämä kuvat – sori että toi lehti jäi tohon! Mutta sen verran tunnen kyseisen kaverin, että heillä on varmasti jatkuvasti siistiä. Lattioiden pesu on viikoittainen juttu, ei vuosittainen niin kuin meillä. Peilitkin kirkastetaan varmaan useammin kuin kerran kahdessa vuodessa.

Ja miksi meillä ei ole tuollaista sisustusta? Grafiitinharmaata, off whitea, terrakottaa, meripihkanvärisiä lasikulhoja ikkunasyvennyksessä taittamassa kevätiltojen viistoa valoa…

Ehkä siksi, että 

a) emme sisustaneet koko asuntoamme kertaheitolla vaan kannoimme edellisiin kämppiin (ja sieltä nykyiseen) opiskelija-ajoiltamme peräisin olevaa, opiskelija- ja ekotyyliin käytettynä saatua sekalaista irtaimistoa ja täydensimme valikoimaa tarpeen mukaan

b) kun teimme Miehen kanssa yhdessä valintoja, piti tehdä kompromisseja. Näin ollen telkkarihuoneemme nurkassa seisoo Kompromissilamppu, joka näyttää musta rumalta uimahallisuihkulta (olisin halunnut sellaisen keskieurooppalaisen katulampun näköisen jalkalampun) mutta on Miehestä uskomattoman hieno. (Niin missä mielessä tämä siis on kompromissi, kysyn vain?)

Eikä mua totta puhuen kiinnosta sisustaminen riittävästi. Jos kiinnostusta löytyisi, ehkä meidän sisustusperiaatteitamme voisi kuvailla muillakin termeillä kuin käytännöllinen ja keskeneräinen.

Käytännöllinen siten niin, että ”ei ole järkeä maksaa uudesta kun meillä on jo toi sun siskon miehen vanhempien vanha joka vielä toimii ja on kaikessa rumuudessaan oikeastaan symppis”. Ja siten, että ”ton yksinäisen taustasta rikkinäisen sohvatuolin voi varmaan jättää pysyvästi tohon keskelle mattoa selin toiseen sohvaan kun siinä voi sitten istua Aikavaras sylissä ja nojata jalkoja toiseen sohvaan, tai sitten siihen voi pinota kaikki Aikavarkaan takapiha-ulkovaatteet”. Ja siten, että ”kai mä voin ripustaa mun lenkkivaatteet kuivumaan tähän lampunvarjostimeen kun jossain ne on pakko kuivattaa”.

Mutta miten niin keskeneräinen?

Siten niin, että kun uudelle ruukkukasville ei yllättäin löydy asunnosta sopivaa koroketta, siihen napataan yksi (Anopin ja Appiukon hylkäämän) ruokailuryhmän tuoleista tilapäisratkaisuksi. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olemme tottuneet siihen, että meillä on viisi tuolia kuuden sijaan ja se yksi nököttää kuolevan ruukkukasvin jalustana. Yhdessä edellisistä kämpistämme sohva siirrettiin joskus tietokonepöydän eteen, jotta siihen mahtui monta ihmistä katsomaan Madventuresia koneelta. Sohva pysyi siinä, kunnes viisi kuukautta myöhemmin muutimme pois. 

Huomautettakoon, että olohuoneeseen päästäkseen piti muistaakseni kiivetä sohvan yli.

Joten onko ihme, että nyt kun meillä on uudet kirjahyllyt, yksikään kylässä käyneistä kavereistamme ei ole kommentoinut tyhjyyttään kumisevia vitriinejä, joista puuttuvat ne hyllytkin? Ne varmaan luulevat, että toi on taas yksi meidän pysyvistä tilapäisratkaisuista, vaikka oikeasti odotamme ennen hyllyjen laittamista ja täyttämistä, että Appiukko tulee joku päivä auttamaan kiinnittämään hyllyt ensin turvallisesti seinään, kuten villikkovauvojen perheissä kuuluu. 

P.S. Noin ylipäätään meillä on kyllä ihan perusviihtyisää. On kiva pohjaratkaisu, kivat värit (turkoosia, beigeä, ruskeaa ja mahonkia), sisustus joka ei ehkä räjäytä kyläilijöiden tajuntaa tyylikkyydellään mutta toimii eikä aiheuta häpeäpunastumista. Millainen ihminen, sellainen kämppä.