tiistai 23. kesäkuuta 2015

Valitut palat



Aikavaras juoksee polvennostojuoksua ja loilottaa käsi suun edessä jotain epämääräistä ”intiaanilaulua”, sitten pysähtyy ja katsoo ylpeänä meitä: ”Tämmöstäkin mää oon oppinu!”

Keväällä, kun iltaisin on vielä pimeää, Aikavaras juoksee suihkun jälkeen nakupellenä ympäri olohuonetta, katsoo heijastustaan takapihan lasiovesta ja osoittaa peilikuvaansa: ” Kattokaa tota energiaa!”

Aikavaras pääsi eilen kesäteatteriin. "Tuolta se tulee, tuolta Mummi tulee hakemaan!"


Käsiä pestessä Aikavaras esittää ex tempore uudenlaisia näkemyksiä perheenjäsenistä:

”Minä voin olla leppäkerttu. Unirosvo voi olla muurahainen. Äiti voi olla kimalainen. Isi voi olla…lehmä.”

Aikavaras oli jaksanut hienosti katsoa koko esityksen ja tykännyt kovasti. "Siellä teatterissa sedät tanssi ja kaatuili ja niille tuli pipejä. Sitten tuli paljon savua, ja sedät avasi aarrearkun ja lattian kannen. Yhdellä sedällä ei ollut hattua. Yksi setä muuttui apinaksi. Sitten ne tanssi taas. Tuli käärmeitä ja nekin tanssi! Välillä sai jätskin, jossa se valkoinen oli kylmää, ja siinä oli keksiä kiinni."


Eräänä päivänä kesken vessareissun Aikavaras raportoi vakavasta tapahtumasta:

”Äiti on tuhma!”

”Miten niin? Mitä mä olen tehnyt?”

”Sinä löit minua. Sä löit minua niin kovaa. Villasukalla!”

(Toim. huom! En tunnusta tätä tapahtuneen. Mutta onneksi vain villasukalla eikä paistinpannulla. Tämä keskustelu käytiin sellaisella viikolla, jonka aikana Aikavaras näki myös sinnikkäitä unia vihreästä polkupyörästä takapihalla ja muisteli toista ei-tapahtunutta laiminlyöntitapausta, jolloin minä en ilmeisesti antanut nälkäiselle lapselle muuta ruokaa kuin laatikollisen kiivejä, ja lapsiparan piti syödä kaikki kiivit, ja maha tuli kipeäksi. Uskon tämän tarinan pohjaavan tapaukseen, jolloin kieltäydyin antamasta kolmatta kiiviä ja sanoin, että jos on vielä nälkä, pitää syödä jotain muutakin kuin kiivejä, ettei tule maha kipeäksi.)

Oli muuten hankala kuvata Aikavarasta Muumimaailmassa, kun selässä oli iso tunnistetarra nimineen ja Miehen puhelinnumeroineen, ja Mies toivoi pelkäsi otaksui saavansa hillittömän yhteydenottoryöpyn, jos numero vilahtaisi täällä.

Ruokailuhetket täyttyvät usein jatkuvista jatkovaatimuksista, vaikka ruoka on jo edessä. Välillä mikään ei tunnu alun perinkään riittävän:

”Haluan naamaleivän. Haluan siihen naamaan myös korvat. Ja hiukset. Ja jalat. Ja kädet. Ja hännän.”


Vaatimusten lisäksi Aikavaras on oppinut esittämään kysymyksiä, jotka saavat vastaajan suuhun pyöreän etuvokaalin (ööööö…):

”Mitäs sitte tehdään kun mielikuvitus on loppu?”

Ei liity lapsen suusta putkahtaneisiin pommeihin, mutta jopas on hankalaa hoitaa hyttysenpistoa, joka nostatti koko kämmenselän kosketusaraksi sinipunaiseksi pullaksi (kuva ei näytä totuutta, tosin valtaosa turvotuksestakin laski jo). Kortisonivoidetta ei voi laittaa ennen ulkoilua eikä sitä saisi eksyä silmiin - siis laastari päälle kotosalla. Terveyskeskuksesta luvattiin soiton perusteella kirjoittaa antihistamiiniresepti seuraavia hyttyskohtaamisia silmällä pitäen. (...ainut, mitä jäin tosissani miettimään, on että MIKSI IHMEESSÄ sanoin että toivottavasti löytyy joku ei-väsyttävä lääke. Miksi, miksi? Mitä oikein ajattelin?) 


Ja kyllähän äidille kannattaa tarjota vähän inspiraatiota kauhunovelliin:

”Miksi sun silmät on tuollaiset? Ei sinulla oikeastaan kuuluisi olla silmiä ollenkaan. Voisit katsoa aina peilin kautta vain. Me voitais ottaa välillä pois noi sun silmät. Joo, tai setä tulee ja ottaa ne kyllä pois.”


Laskutaidoilla Aikavaras peittoaa mennen tullen humanistiäitinsä:

”…kymmenen, kaksitoista, yksitoista, kolmetoista, kalsaritoista!”

"Minulla on apupyörät! Voin näyttää niitä tytöillekin!"


Myös singer-songwriter -kykyjä löytyy ainakin tämän Aikavarkaan itsekeksimän laulun (tai aloituksen, koska biisi jatkui vielä kymmenisen minuuttia) perusteella:

”Saippuaa on vessanpytyssä että kakkaa voi pestä, ja äitikin on vihainen ja sillä on taas likainen paita!


P.S. Aikavaras ei todellakaan puhu vielä ilman ääntämisvirheitä, mutta näin pitkässä listassa lainauksia olisi ollut hieman lukijaepäystävällistä litteroida kaikki puuttuvat r- ja l-äänteet ja konsonanttiyhdistelmien pelkistymiset sun muut.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Tämän vuoden juhannus



Seuraa reportaasi kotioloissa vietetystä juhannuksesta.

Aatonaattona piti neljältä lähteä sisällä sadetta pidetyn aamupäivän jälkeen ulos katsomaan kastematoja, mutta sillä aikaa kun puin Aikavarkaalle kumisaappaita, Unirosvo kaatui tuulikaapissa silmänurkka edellä eteiskaapin hyllynreunaa päin. Lääkärikeikaksihan se ulkoilu vaihtui. Tikkien sijaan onneksi riitti liima, eikä aivotärähdystä tullut.

Juhannusilme oli siis yhdellä meistä valmiina, kun varsinainen keskikesän juhla koitti vähän väsähtäneissä tunnelmissa. (Minä kylvin itsesyytöksissä – miksen sulkenut sitä ovea, miksen poiminut ajoissa lattialta kaikkia kenkiä jotka Unirosvo oli siihen vetänyt, miksen laittanut sitä istumaan heti kun se nousi seisomaan, ja sitten taas uudestaan istumaan kun se nousee uudestaan seisomaan, ja sitten taas – ja lisäksi unikoulussa oli parin yön verran takapakkia ennen kolhutorstaita.) Ilmeen lisäksi mustasilmän askellus on sellaista sopivan horjuvaa ja puhekin sekavaa ölinää, välillä riidanhakuista ja välillä omista jutuistaan riemastuvaa. 



Aattona käytiin puistossa, sentään eri puistossa aamu- ja iltapäivällä. Uuteen, torstaina haettuun autoon asennettiin Unirosvolle uusi turvaistuin. Kun tuet säädettiin olohuoneessa Unirosvolle sopiviksi, tyyppi ihastui tuoliinsa niin että itku tuli, kun lepolinna kuljetettiin autoon. 

Keitin pastasörsselin tai kasvissosekeiton sijaan uusia perunoita (vai onko ne vielä varhais-?) ja paistoin ahvenfileitä. ”Tämä ei ole minun lempiruokaani”, totesi Aikavaras. Mutta se ei kerro paljonkaan, sillä edellisenä päivänä Aikavaras ilmoitti: ”Minun uusi suosikkiruoka on kylmä spagetti suoraan pöydältä syötynä, sormin ja ilman kastiketta.”



Juhannussaunassa kävivät vain Mies ja Aikavaras, liimattua haavaa kun ei saanut kastella vielä. Ei Unirosvo toisaalta mikään kova saunafani vielä muutaman käynnin perusteella ole, ja kiuaskin on vähän rikki (Miehen piti ostaa uusi juhannukseksi mutta ostikin sen auton). Illalla oikein reviteltiin Miehen kanssa ja koitettiin katsoa leffaa ja syödä pakastepitsaa, vaan kyllä oli katkonainen leffa (ja muutenkin aika kehno), kun Aikavaras hipsi olohuoneeseen kahden tunnin ajan nukkumaanmenonsa jälkeen kysymässä, onko jo aamu. Ja tietysti juuri kun meillä oli ne pitsalautaset edessä (sohvalla! kiellettyä!), kuuluu sieltä nurkan takaa, että mulla on nälkä. Unirosvo protestoi uusia nukkumisjärjestelyjä pitkin yötä ja heräsipä Aikavaraskin hetkeksi huutamaan. Juhannuspäivänä kukaan meistä ei ollut mikään peipponen. 



Juhannuspäivänä taas puistoon, päiväunien jälkeen sadetta pitelemään Mummilaan. Sen jälkeen sentään hyvin nukuttu yö, jonka voimin jaksoi lähteä sunnuntaiksi Muumimaailmaan. Tänä vuonna Aikavaras ei ollut yhtä kiinnostunut hahmoista, mutta tekemisistä sitäkin enemmän, ja päivä kului nopeasti ilman päiväuniakin. Unirosvokin viihtyi ja leikki ja nuokkui Manducassa Miehen reppuselässä, eikä kumpikaan lapsi kadonnut edes fiktiivisesti.








maanantai 15. kesäkuuta 2015

Unikoulun penkillä



Unirosvo täytti vuoden, mutta ehtaa ihmettä ei tapahtunut vaan yöt jatkuivat pätkittäisinä ja kunnon uni tuli vain mun kainalossa. Mulle puolestaan ei tule kunnon uni, kun kainalossa hyörii yötä myöten vuosikas vehtaaja, jolla on Vaeltava Käsi: nukkuvan lapsen pieni koura hakeutuu jatkuvasti puristelemaan paidan alta, nyhtämään ohimohiuksia tai vetämään huulesta. Lisäksi havahtuessaan Unirosvo nousee polvilleen ja unisena mojauttaa päänsä alas just siihen, mihin se sattuu laskeutumaan, yleensä vaikkapa keskelle mun naamaa. Nenä tukkoon turvonneena sitten loppuyötä viettämään, Vaeltava Käsi kylkiluiden välejä kaivamassa. Hyvää yötä vaan.

Sekin vielä, että parin viikon päästä lähdemme isommalla kokoonpanolla reissuun, jonka aikana Unirosvo jää ekaa kertaa elämässään isovanhempien hoitoon yöksi. Pakkohan lapsi on sitä ennen totuttaa nukkumaan muutenkin kuin mun syliin ja mun sylissä.

Niin että onhan se unikoulu tehnyt tuloaan jo pitemmän aikaa.

Tuttuun tapaani olen miettinyt sitä paljon ja pelännyt vielä enemmän; yhtä tuttuun tapaan varsinainen toteutus olikin sitten huolimaton räiskäisy puolivahingossa. Oli tarkoitus lukea aiheesta enemmän ja suunnitella tarkemmin, mutta näin se nyt sitten meni. Menetelmäksi valikoitui epäortodoksinen yhdistelmä pistäytymis- ja tassuttelu-unikouluja.



Mies oli torstaina työillallisella ja ilta kallistui kotosalla suuntaan, joka ei näyttänyt hyvältä. Yleensä sellaisina iltoina iltatoimet ovat varsin kinkkisiä hoitaa yksin, koska odottava lapsi parkuu lahkeessa tai sabotoi irtaimistoa, ja sitten se toinen parkuu sitä kun se toinen parkuu, ja se toinen jatkaa parkumista kun se toinenkin, ja ympyrä pyörii pyörii pyörimistään. Eikä Unirosvon nukutus onnistu sellaisina iltoina ennen Aikavarkaan nukkumaanmenoa, koska Aikavaras paukkaa jatkuvasti tiedustelemaan, nukkuuko veli jo (joo melkein nukkui jo, mutta ei enää, kiitos vaan), ja sen jälkeenkin prosessi keskeytyy useamman kerran, koska silloin Aikavaras laukkaa sängystään alituiseen ilmoittamaan, että hänellä on jano/pissahätä/märkä vaippa/paha uni/kynnessä repale/sormessa räkää, joka oli ensin nenässä mutta häiritsee nyt kun se on sormessa.

Aika tuntui yhtäkkiä kypsemmältä kuin koskaan ennen. Päätin että n-y-t ja laitoin väsyneen vuosikkaan pinnasänkyynsä. Hyvää yötä, nyt on yö, nyt nukutaan.

Kovempaa itkua kesti yhteensä parikymmentä minuuttia, jonka aikana kävin muutaman kerran rauhoittelemassa. Ei hätää, oma sänky on hyvä paikka, nyt on yö, nyt nukutaan. Sitten alkoi tulla taukoja, kymmenen minuuttia, sitten pieni itku, rauhoittelu, vartin tauko, pieni kokeileva itku, rauhoittelu, parinkymmenen minuutin tauko, pikku itku ja viimeinen rauhoittelu. Sitten unta omassa sängyssä yhteen asti, jolloin tutin laittaminen riitti rauhoittamaan alkavan itkun – ja sen jälkeen Unirosvo nukkui omassa sängyssään kuuteen asti.

Aikavarkaan iltatoimet ja nukkumaanmeno sujuivat leikiten. Aikavaras odotti kiltisti sohvalla aina kun pistäydyin pinnasängyn ääressä eikä tuntunut ahdistuvan pikkuveljen itkusta. Toki selitin jatkuvasti, miksi Unirosvo itkee ja miksi nyt tehdään näin. 

Seuraavana päivänä oli kova morkkis. Tuntui, että se pienikin itkeminen yksin saattoi olla liikaa.



Illalla Unirosvo vietiin pinnasänkyyn hereillä mutta väsyneenä. Itku oli alusta asti taukoilevaa, kokeilevaa, kuuntelevaa, ja sitä kesti vain kymmenen minuuttia, jonka aikana pistäydyttiin muutaman kerran. Sitten unta omassa sängyssä viiteen asti.

Kolmantena iltana itku kesti kaksi minuuttia. Puoliltaöin Unirosvo itkeskeli puolen tunnin aikana useamman kerran, mutta rauhoittui tassuttelulla omaan sänkyyn ja nukkui sitten kuuteen asti.

Neljäntenä iltana itkeskely kesti alle puoli minuuttia. Unta riitti puoli yhdeksästä puoli seitsemään vailla väli-inahduksia, mikä on ehdoton ennätys ja aihe suureen kiitollisuuteen. 



Aikamoinen muutos on tapahtunut myös omassa olossa, kun takana on jo muutama sellainen yö, jonka aikana voi laskea nukkuneensa oikeat yöunet muutenkin kuin vitsinä. Myös Unirosvo jaksaa paremmin pysyä hereillä lounasajan ylitse, varsinaisiin päiväuniinsa asti. 

Ja tänä aamuna puistossa pikku unikoululainen repäisi kävelemällä elämänsä ensimmäiset ehdat askeleet. Niitä tuli seitsemän. Aikavaras huusi hurraa Unirosvo.