perjantai 30. lokakuuta 2015

Kaivureita ja kieltojen kumoamisia




Viikon viihde: Läheisen risteyksen liikennejärjestelyjä uusitaan. Onneksi. Tehdään keskisaareketta ja maalataan suojateitä, tulossa on myös liikennevalot. On traktoreita, kaivureita, asfalttikoneita, kuorma-autoja, laitteita joiden nimiä en todellakaan tiedä tai osaa arvatakaan. Viidenkymmenen metrin matkan taittaminen jalan kestää pojilta sellaiset viisikymmentä minuuttia. Mitäköhän työmiehet sanoisivat, jos ottaisin itselleni tuolin, kirjan ja termarin mukaan ja antaisin poikien tuijottaa vieressä remonttihommia koko puolentoistatunnin ulkoiluajan?

Viikon kasvatushuoli: Unirosvo on jo hyvän matkaa siinä iässä, jossa se kujeileva ilme kasvoillaan menee uudestaan tekemään asian, joka siltä juuri kiellettiin. Ei tässä mitään, helpommalla se lopulta uskoo kuin isoveljensä aikanaan. Paitsi että…mitä tekee Aikavaras? Menee heti mun perääni Unirosvon pakeille, kyykistyy, katsoo silmiin ja lausuu vakuuttavasti: ”Unirosvo, kyllä SAAT tehdä niin. Mene, mene vain! Saat hypätä ojaan / juosta parkkipaikalle / kiskoa nettikaapelin seinästä / heittää mukin lattialle! Tee vain, tee vain Unirosvo!” Graah. Ja jostain syystä metrisellä kannustajalla on noissa tilanteissa valtavasti auktoriteettia vuosikkaaseen.

Viikon harmitus: Joku lentokone tuolla jossain oli tänään vartin myöhässä (edit: eikä jatkolento odottanut). Seurauksena Mies on vieläkin tuolla jossain, vaikka sunnuntaiaamuna alkaneen työmatkan piti päättyä jo ennen Aikavarkaan nukkumaanmenoa.

Viikon veljeilyt: Aikavaras on alkanut antaa Unirosvolle itse keksimiään lempinimiä. Kun se puhuttelee pikkuveljeä Paavona, pienempi repeää nauramaan yhä uudestaan. Jostain syystä myös Unirosvon nimen viimeisen kirjaimen muuttaminen i:ksi on nyt kova juttu. Yhteiset leikit ovat yhä useammin lelujen levittelyn ja heittelyn lisäksi myös painimista ja kovaotteista halailua.

Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni. Onhan tässä viikkoa vielä jäljellä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Uniajatuksia, herra Kirjava ja piukat seinät



Flunssa päihitti minut kahdeksi viikoksi ja koko arki tuntuu kiertyneen (solmuun) nukkumisen ympärille. Kaikki nukkuvat liian vähän ja vääriin aikoihin. Lapset heräilevät perätysten, vuorotusten, typistävät mun unipätkäni taas turhan lyhyiksi, ja se verottaa, etenkin flunssaan yhdistettynä. Viime yö oli ensimmäinen varmaan kahteen kuukauteen, kun kumpikin lapsi nukkui inahtamatta puolestayöstä aamuviiteen. 



Leikkasin Unirosvon niskakiharat, jotka ilmojen kylmetessä suoristuivat kypärämyssyn alla. Siitä tuli iso poika. Iso poika, joka nyhjöttää äidin sylissä tutti suussa ja sormet äidin kainalossa turvaa hakien. Mutta joka matkii enenevässä määrin isoveljeään, juoksee, hyppää puistonpenkiltä alas mukkelismakkelis ja nauraa. 

"Se vihaa meitä isompana, kun näkee että ollaan pakotettu se hammaslääkäriin tuollaisissa vaatteissa", Mies ennusti. Pöh. Se valitsi housunsa itse, enkä meinannut saada haalaria päälle kun se ihaili niin antaumuksella peilikuvaansa.


Aikavarkaalla kyselee päivisin silmät jännityksestä säihkyen, mitkä kaikki eläimet voivat syödä pieniä lapsia. Öisin se heräilee itkuisena, varmaan ne kaikki eläimet seisovat hampaat ojossa sen sängyn vieressä. ”Voi tulla taas paha uni. Että lehmä tulee mun kimppuun. Voi tulla uni että hirviö syö minut”, se viivyttelee nukkumaanmenoaan. Välillä pieni pää tuntuu tulvivan liian tärkeitä ajatuksia, kun pitäisi rauhoittua: ”Jäätelö ja jätski on sama asia. / Onko laskuvarjohyppääjät aina aikuisia? / Kaloja on pikkukalat, isot kalat ja mustekalat. / Majakka auttaa laivoja menemään rantaan, kun on pimeä. / Silloin kun sinä äiti olit vauva, minä asuin Jenni-tädin luona ja Unirosvo oli isi.” 

Toisinaan tai aika useinkin se on päiväunen jälkeen itkuinen, äkäinen ja kaikin puolin ikävää seuraa koko iltapäivän. Parina päivänä se jätti päiväunet kokonaan nukkumatta, ei vain nukahtanut, vaikka lepäsi. Loppupäivät sujuivat yllättävän hyvin, mutta yöunet eivät pidentyneet; nukkumaanmeno aikaistui, mutta niin herääminenkin. Ja yhdeksän tuntia vuorokaudessa on turhan pieni unimäärä kolmevuotiaalle. Eilen se nukahti päiväunille kolmessa minuutissa, kun makasin sen vieressä. Tuntuu, että nykyinen rytmi on joko muuttumassa tai kaipaisi päivittämistä, mutta miten, siinä pulma. 



Kysyin naapurilta, kuuluuko meiltä hirveä määrä huutoa niille. Kuulemma ei kuulu mitään, on niin hiljaiset lapset! Aikavaras kertoi totuuden: ”Ei kuulu mun ja Unirosvon huuto naapuriin, kun meillä on niin piukat seinät ja piukat seinät tiukasti kiinni katossa.”