perjantai 27. marraskuuta 2015

Marrasperjantai



Räyhähenget nukahtivat, toinen kymmentä yli ja toinen kaksikymmentäviisi yli kahdeksan. Tärykalvot soivat vielä. Molemmat halusivat taas yksin samaan syliin. Olivat väsyneitä. Kolauttelivat päitään. Aikavaras keksi juosta suu edellä Miehen polvea päin, hampaista tuli alahuuleen reiät. Iltapäivällä, päiväunet jälleen kerran skipattuaan se riehui täysin eri sfääreissä, pissasi ensin vaatteensa märiksi ja sitten puoli tuntia alasti tanssi ympäri kämppää laulaen hengästyneenä popsi popsi pisua, hampaita pissa vahvistaa ja monta samantyyppistä luritusta poikineen, tajunnanvirtaa huonoksi käytökseksi mieltämistään asioista. Vasta kun Unirosvo oli jo rattaissa puettuna 7 celsiusasteeseen, syviin lätäköihin ja navakkaan pohjoistuuleen kohtuullisesti sopivissa tamineissa Aikavaras suvaitsi havahtua transsistaan. 

Sunnuntaista tiistaihin oli vielä noin ookoo sää. Valoisaakin, vaikkei se ehkä kuvista välity. Unirosvo oppi kiipeämään edes hitusen.
 
Eikä toppapukujen ja saappaiden mukana kantautunut eteiseen viittä hiekkakiloa. Toisin kuin taas nyt.



Läksin kirpputorille myymään vanhoja vauvatavaroita ja pikkuisia vaatteita. Ei siinä mennyt kuin neljä kuukautta päätöksestä toimintaan. Kertyneiden röykkiöiden läpikäyminen tuntui jossain vaiheessa ylitsepääsemättömältä, mahdottomalta urakalta – tuleen vain koko roska! – mutta yhtä lailla jossain vaiheessa sekin tuli tehdyksi. En mennyt tekemään rahaa vaan pääsemään eroon turhasta, ehkä tekemään jonkun yhtä iloiseksi kuin itse aikoinani tulin iloiseksi laadukkaista, edullisista löydöistä: katso, näin uudenveroinen ja kivannäköinen ja vain euron! Lasten kanssa kaikkien tavaroiden roudaaminen ja järjesteleminen oli tosin omanlaisensa urakka. Että vaikka myyntipaikan vuokra tuli katetuksi kahdessa päivässä, vaivaa siitä toki oli. 



Aloin myös tunteilemaan: tässä myyn puolipotkuhousuja muistojani viidelläkymmenellä sentillä. Senkin harmaan velourhaalarin muiston joku osti eurolla. Joku toinen vauva nukkuu kohta makuupussissa muistossa, jonka joku tuleva äiti osti kahdella eurolla. (…toisaalta taas valokuvia löytyy, toisin kuin ylimääräistä kaappitilaa. Eivätkä ne kaikki muistot eivät olleet yksistään hyviä. Oli koliikki-itkua, kohtuutonta valvomista, riittämättömyyden tunteita, sarjapuklausta, epämääräisyyttä, sitten se totuus että meidän lasten tosissaan arkisin käyttämiä vaatteita ei juurikaan päässyt myyntiin; olivat niin kulahtaneita, että kukaan ei olisi niitä ostanut.

Tekemäänsä lumienkeliä ihastelemassa. Niin isoksi pojaksi tullut, joka päivä se hämmästyttää.


Lasten nukahdettua Mies lähti juoksemaan. Minä kaadoin punaviiniä (kuulemma jo lasillinen lisää rintasyöpäriskiä mutta hidastaa toisaalta toisen tutkimuksen mukaan vanhentumista; kahden imetyksen ja valvomislaihtumisen jälkeen en kehtaa puhua rinnoista vaan ulkonevista nänneistä, joten uskon bongaavani alkavan rintasyövän ajoissa, sen sijaan tällaisina päivinä tunnen vanhenevani kuukauden per tunti..helppoa riskinhallintaa!) ja asetin Oneironin sohvanreunalle. En oikein uskalla tarttua siihen. Vaikka olen ollut pienestä asti lukutoukka, en ole juurikaan seurannut korkeakirjallisuuden tapahtumia enkä oikeastaan ole varma, olenko lukenut yhtäkään Finlandia-voittajaa (paitsi oliko Puhdistus sellainen? Sen sain aikoinaan joululahjaksi ja tykkäsin, vaikken muista Oksasista ollut välittänyt). Varasin Oneironin kirjastosta monta viikkoa sitten, kun Sivulauseita-Helmi oli blogannut siitä. Se kuulosti kiinnostavalta. Olin varaussijalla 27. Mutta kun eilen yllättäin (!!!) huomasin sen voittaneen Finlandian, aloin jänistää. Tänään hain kirjan pääkirjastosta. ”Sä olet varmaan varannut tämän hyvissä ajoin!” virkailija jutteli. ”Nyt varauksia on tullut jo satoja ja satoja!” Okei, olen onnekas saadessani tämän teoksen tänään käsiini. Mutta silti – jos en tykkääkään? Jos en tajua? Tai jos tulen kateelliseksi, miten joku osaakin kirjoittaa noin loistavasti, syvällisesti, yhteiskunnallisesti, tärkeästi, palkitusti? 

Hei juu ja vaihdoin jouluverhotkin ikkunoihin!

Okei, Mies tuli kotiin ja viinilasillinen on tyhjä ja Unirosvokin on jo herännyt kahdesti nukahtamisensa jälkeen. Kannattaa varmaan tarttua siihen Oneironiin, jos aikoo lukea edes sivun ennen nukkumaanmenoa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Marraskuu



Kelit haastavat. Pikaisen googlailun perusteella puoli äitimaailmaa tuntuu säästävän toppapukuja selkeille pakkasille. Naarmuuntuvat hiekassa, ne sanovat. Likastuvat turhaan. Jälleenmyyntiarvo laskee. Lapset hikoavat. Välikausihaalarilla mennään, alle tarpeen mukaan kerroksia, ne sanovat. 



Mutta kun celsiukset laskevat kolmeen ja tuulituntuma hyytää, minä kyllästyn hikoilemaan tuulikaapissa näperrellessäni kahdelle lapselle sisävaatteiden päälle villahaalareita ja välikausihaalareita ja kurahousuja, koska vanhat ja paljon pestyt välikausihaalarit eivät enää pidä vettä. Sitä paitsi kaikesta riekkumisesta huolimatta joku palelee aina jostain. Ja Aikavaras alkaa valittaa, miksi nyt puetaan villahaalari, haluan fleecehaalarin, miksi nyt laitetaan fleecehaalari, tahdon tahdon tahdon villapaidan. 

Vaihdan toppaan. Pukemisprosessi lyhenee kymmenellä minuutilla, hiki ei ehdi tulla pukijalle eikä tule lapsillekaan ulkoillessa. Pienet sormet ja varpaat on ulkoilun jälkeen lämpöiset. (Mun ei.) Hitot jälleenmyynti- tai käyttöarvosta, pidettäväksi nämä ostettiin.

Kelit haastavat myös muuten. Paitsi että väsyttää, väsyttää, väsyttää – eikä tilannetta auta Aikavarkaasta muhun ja musta Unirosvoon tarttunut yskä, joka nyt on herätellyt kuopusta viimeiset viisi yötä suunnilleen vartin välein – ei kuvista tule juuri mitään: 



Unirosvo on oppinut sanomaan tyhjä, orava, juna, tässä, siinä, täältä, pupu, ja monta muuta sanaa, ei ehkä täysin oikeilla äänteillä mutta tunnistettavasti. Kun sillä on ilmavaivoja, se kiertelee kämppää osoitellen vaippaansa ja ilmoittaen, että puuppa, taas

Se tahtoo kaikki samat edut kuin veljensä, haluaa osata samat temput ja piruetit ja sohvalta putoamiset.



Lapset painivat, tönivät, halailevat, käkättävät ja riitelevät. Minä elän tiskirätti kourassa käsi pyykkikoneen napin päällä ja toivon, etten niin usein haaveilisi erilaisesta elämänvaiheesta, isommasta henkisestä elintilasta, koska tämä on kuitenkin lopulta niin lyhyt vaihe, ja ainutlaatuinen, ja tärkeä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Päiväunet on, päiväunet off



Elämme siirtymävaihetta. Aikavaras jättää päiväunet väliin 2–4 päivänä viikossa. Joka päivä yritän saada sen nukahtamaan, mutta aina ei vieressä makoilukaan auta rauhoittumaan höyhensaarille (paitsi että se kaipaa läheisyyttä, mun pitää olla muistuttamassa että sängystä ei nousta viiden sekunnin välein tarkistamaan, joko on ”nukuttu” tarpeeksi, ja että ei, ei ole ookoo vaihtaa minuutin välein nukkumapaikkaa sängystä matolle ja sohvalle ja toiselle sohvalle ja eri matolle ja pöydänkään alle). Jos se nukkuu yöllä pitempään kuin 9,5 tuntia, päiväunia on tavallisesti turha odottaa.

Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa, sekä päiväunipäivissä että päiväunettomissa.

Kun se nukkuu päiväunet, sitä on usein hankala saada hereille, ja heräämisestä seuraava tunti kuluu itkuisessa velttoilukoomassa. Iltaisin se on iloisempi, mutta nukahtamiseen kuluu tavallisesti vähintään puoli tuntia, monesti pitempäänkin. Sähläämisen määrä on melkoinen.

Kun se ei nuku päiväunia, se on iltapäivisin iloisempi ja selvästi tykkää olla mun kanssa kahdestaan niin, että pikkuveli nukkuu. Myöhemmin iltapäivällä alkaa kuitenkin väsymysvelttoilu. Viideltä se saattaa suorastaan itkeä, että on väsynyt. Se kyselee hämmentyneenä, onko aamu vai jo kenties kesä. Että oltiinko me tänään lomamatkalla ja koska syödään päivällinen, joka syötiin juuri. Saattaa käydä niin, että iltapäivällä pallokentällä se huomaa, että on tosi kova kakkahätä, ei jaksa kävellä kotiin, nukahtaa rattaisiin 50 metriä ennen kotiovea, ja herättäessä se itkee, ettei jaksa vessassa käymisen jälkeen mennä takaisin ulos. Pikkuveli itkee puolestaan rattaissa, kun leikki keskeytyi kentällä ja kotimatkalla näkyi lätäköitä, joissa olisi vielä halunnut kastella haalarinsa. Illalla se venyy ja vanuu pitkin lattioita, marisee tunnistamattomia puuroäänteitä muka normaalina puheena ja valittaa väsymystä. Toisaalta hiljaisuus saattaa laskeutua jo puoli ysin jälkeen, vaikka se olisi muutaman minuutin ajan yrittänyt viivytellä nukkumaanmenoaan kaiken maailman janoilla ja peittotempuilla.

Puoliväkisin nukuttaminen tuntuu ankealta, samoin Aikavarkaan huoneessa viittä vaille kymmeneen jatkuva pälinä. Tulee tietysti niitäkin päiviä, jolloin päiväunet ovat kertakaikkisen tarpeen. Jos esimerkiksi päivä on käynnistynyt aamuneljältä, kun Aikavarkaan yövaippa on tulvinut ja lakanoiden ja unipuvun vaihtamisen jälkeen – jota tietysti säestää rumbaan heränneen Unirosvon itku – uni ei enää tule, ei mulle eikä Aikavarkaalle, muutoin kuin vartin pätkissä, sitten kylki kyljessä kuudesta seitsemään vähän sikeämmin, kunnes isoveljensä kanssa samaan aikaan viereen tullut Unirosvo alkaa tunkea sormiaan mun kainaloon, nipistellä henkitorvea ja hieroa päälakitöyhtöään mun sieraimiin ja lopulta kiivetä mun mahan yli Aikavarkaan takapuolta hakkaamaan. Sinä päivänä Aikavaraskin nukahti päiväunille viidessä minuutissa. Minä makasin kolme varttia sohvalla potien alkavaa flunssaa ja mietin, tuleeko näitäkin päiviä muka oikeasti joskus ikävä.

Ekat pari viikkoa tätä päiväunet on/off-seilaamista tuntuivat hankalilta. Sitten muodostui rinnakkaissysteemi, jossa päiväunettomina päivinä kaikki tapahtuu automaattisesti aikaisemmin: ulkoilu, päivällinen, iltapesut ja iltapala. Iltatoimet aloitetaan 45 minuuttia tavallista aikaisemmin. Kahden viimeisen illan näytöllä tämä hoituu suhteellisen kätevästi yksinkin, kiitos Unirosvon yllättävän iltajoustavuuden.

Kun nyt vain pääsisi yli tästä vaiheesta, jolloin Aikavaras ei a-i-v-a-n pärjää vielä ilman päiväunia. Hienoisen alkunieleskelyn jälkeen olen jo hyväksynyt, että olen menettänyt omani pysyvästi.