maanantai 27. helmikuuta 2017

Näitä aikoja joskus vielä ikävöit

Sen kuulee aina joskus. Välillä työkaverilta, joka ei enää saa lukea iltasatua murkuilleen. Välillä satunnaiselta ohikulkijalta, mummolta jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa kauppajonossa. Välillä omien ajatustensa äänenä.

Se halusi kokeilla miltä lumi tuntuu naamassa, koska isovelikin kokeili.

En kaikkea näistä ajoista. En herätyskidutusöitä. En hetkiä, joina tärykalvot tuntuvat räjähtävän, kun niihin huudetaan kahdesta suunnasta (joskus vain yhdestä, mutta jos on oikein väsynyt, sekin riittää ja ainakin se riittää, jos toisesta suunnasta sinkoaa kyselyikää, johon ei sen toisesta suunnasta tulevan huudon vuoksi kykene keskittymään, mikä taas saa aikaan tyhmittelyä sieltä kyselyiän suunnasta) ja ruoka pitäisi laittaa (ja aina on joko spagettia tai oranssia keittoa tai makaroonilaatikkoa) ja paita haisee märkänä (ja kaikki paidat myrkyttyvät siitä kitkerästä hiestä pilalle). En nihkeitä vaiheita, jolloin kaikki siirtymät ovat hillittömän hampaidenkiristelyn takana. En sitä tunnetta, kun katson peiliin enkä enää tunnista kuvaani; mun leukaperät ovat kasvaneet valtaisiksi kaikesta hampaidenkiristelystä ja vuosien valvominen näkyy vähän joka kohdasta. En kiukuttelupäiviä, joina kaikkien ärsytyskynnys on matalalla ja lapset viihtyvät hyväntuulisina vain saadessaan lapioida loskaa hyhmälätäköstä 8 m/s tuulessa ja räntäsateessa, omat varpaat kirvelevät kylmästä ja tunnin lapioinnin jälkeen kotiinlähtö aiheuttaa itkupotkuraivarit, vaikka mielestäsi ansaitsisit mitalin. 

Sunnuntaiaamupäivän omituinen nuoska-pakkaslumi taipui mainiosti Miestä korkeammaksi lumiukoksi, joka sai ruusupensaan oksanpätkästä teräväkielisen suun ja silmikseen kuolleet ruusunmarjat, joiden mädänneet ja kuivahtaneet lehdet taipuivat tuuheiksi räpsyripsiksi. Kun Mies oli tehnyt vielä korvat ja Unirosvon pyynnöstä lippiksen, Unirosvo ja päiväkotikaveri viimeistelivät ukon kahdella navalla.


Sitten on niitä toisenlaisia hetkiä. Ihan joka päivä niitäkin on. Pehmeitä poskia, hassuja huudahduksia, naurua, niin pieniä pyyntöjä että liikuttaa miten vähästä ne on tyytyväisiä, niin suuria vaatimuksia että huvittaa miten megalomaanisia mininarsisteja ne on.

Unirosvo juoksee isojen poikien perässä suremaan lumiukkomme kumppanille suoritettua teloitusta myöhemmin iltapäivällä.



Taikaa ja toive pienimuotoisesta ajan pysähtymisestä oli läsnä tänäänkin klo 19.35. Unirosvon iltasuihku sujui ilman kirkumista (se on hyvä suoritus). Kuivasin niskahiukset, ihmeteltiin napaa, rasvasin tomerat pohkeet. Se halusi juosta nakuna olohuoneessa. Päästin sen kirmaamaan vapauteen, jäin täyttämään pyykkikonetta. Muutaman minuutin päästä alkoi mietityttää, mitä Aikavaras puuhasi niin hiljaa: järjesteli rauhaisasti hamahelmiä. Unirosvo laukkasi vastaan kietoutuneena pinkkiin muumilahjapaperiin. Muutama keittiö-olohuonekierroksen jälkeen se viskasi lahjapaperin päältään, nappasi ties mistä kumpaankin käteensä serpentiinipötkylän ja jatkoi juoksemista.

"Mä oon nakupöllö! Nakupöllö heittää persenttiiniä! Persenttiiniä kaikille nakupöllöltä!" se nauroi heitellen serpentiiniä matkan varrelle, ja paljaat varpaat läiskivät parkettia väsymättömin juoksuaskelein. "Ole hyvä vain, persenttiiniä sinnekin päin!"

Eihän tämmöisiä voi koskaan enää tapahtua. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.


Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.


Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)


On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.


Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Empiirinen havainto: pissaavat ninjat osana neljävuotiaan silmän ja käden yhteistyön kehitystä

Tiettävästi Aikavaras on piirtänyt yhden (1) pääjalkaisen. Yritin etsiä sitä kuvaa täältä blogista, mutta en löytänyt, koska en tehnyt siitä omaa tunnistetta, ja koska en nyt kerta kaikkiaan muista, tapahtuiko se viime keväänä vai sitä edellisenä. Todennäköisesti se tapahtui jonain syksynä, koska muistan että olisi ollut kevät. Sen muistan, että kuvassa näkyi myös tietokoneen johto. (Siitä voisi päätellä, että koska tietokone oli pöydällä, meillä ei ollut vielä erillistä tietokonepöytää - jonka Mies kokosi kun Unirosvo oli vielä vauva.) Kynä taisi olla sininen. (Tai punainen.)

Joka tapauksessa siitä on kauan ja se oli ainutkertaista. "En edes yritä, koska en osaa. En edes yritä, koska tiedän etten osaa", Aikavaras on kuitannut pyynnöt piirtää ihminen, joko kiukkuisesti tai tyynesti tilanteesta riippuen. Pitkään aikaan en ole edes yrittänyt.

Äitienpäivälahjassa mun pää oli dekapitoitu ja tukka ja raajat leijuivat irtonaisina jossain paperin reunoilla. Nelivuotisneuvolassa kehotettiin harjoittelemaan piirtämistä. Yritin muutaman viikon, mutta nelivuotias on sitkeä, ja ei piirtämisestä voi alkaa tykätä pakkopullatyrkytyksen avulla. Loppusyksystä Aikavaras kuitenkin innostui päiväkodissa värityskuvista. Aluksi kynänjäljet menivät ympäriinsä, mutta jo parin viikon omavalintaisen harjoittelun jälkeen väri alkoi jäädä viivojen sisäpuolelle, ja nyt lapsi jo tuhtaa helposti puolikin tuntia värittämisen parissa, koska se on niin kivaa. Kursivointi, koska niin kuin vessahommissa aikoinaan, tämäkin on vaatinut lapsen sisältä lähtevän motivaation. Pelkkä patistus ja epäilyksiä herättävä maanittelu ei toimi.

Mutta nyt! Päiväkodissa on ollut Ninjago-värityskuvia, ja parilla päiväkotikavereilla on näitä mulle vielä mitäänsanomattomia Ninjago-pikkuleegoja. Ilmeisesti taistelevia ninjaukkoja tappelutilpehöörintäyteisine ajokkeineen. Viimeisten parin viikon aikana kelit ovat houkutelleet ulos enemmän pääkalloja kuin päiväkotilapsia, joten sisäilyyn on ollut hoidossakin (liikaa) aikaa, ja jotenkin nämä ninjat ovat houkutelleet lapsesta taiteilijan esiin. Sen seurauksena ollaan iltapäivisin saatu kantaa kotiin rullatolkulla nelivuotiaan piirroksia ninjoista.

Jotka - toisin kuin päiväkodin muiden ninjapiirtureiden tekeleet - pissaavat.

Siispä perjantain ratoksi kuvakimarallinen pissaavia ninjoja:

Tämä kasvonpiirteiltään jo varsin detaljoitunut ninja on selvästi huolissaan siitä, onko juonut riittävästi päivän aikana. Pissa on kuitenkin aika vaaleankeltaista, joten nestetasapaino lienee kunnossa.



Tämä ninja on tuskissaan. Virtsatietulehdus! (Keskimmäinen viiva on punainen, vaikka värierot eivät ihan välity vihreän taustan ja kännykkäkameran vuoksi.) Nyt täytyy pidätellä kaksi tuntia ennen näytteen antamista ja sitten vielä odottaa viljelyn tulokset!



No nyt kyllä! Tämä ninja on kauhuissaan huomatessaan pissaavansa terveyssidemainoksista tuttua sinistä nestettä.

BONUS! Tässä on ninja, joka taiteilijan mukaan "pissaa matalaan meriveteen [huomaa tarkoituksenmukaisesti harallaan olevat jalat], ja toisesta suunnasta lähestyy meduusa joka huutaa samalla apua, ja ylhäältä putoaa pyrstötähti jonka pyrstö levittää tulta pilviin". Melko kuumottava tilanne! Mutta onneksi kohta ei sentään ole enää pissahätä.







lauantai 4. helmikuuta 2017

Suklaapaperiroskisnaisen lapset kaksin kotona

Olin eilen koko päivän piknikristeilyllä uuden työtiimini kehittämispäivän merkeissä. En kertonut lapsille siitä laivaosuudesta, jotten joutuisi räjäyttämään tärykalvojani kateusparkumisesta, mutta poikkeuksellinen joskin lyhyt työmatkani pisti joka tapauksessa Aikavarkaan miettimään.

"Mitä tapahtuu jos sä ja Isi lähdette samaan aikaan työmatkalle?"

"Ei niin käy."

"Mutta jos käy, niin mitä tapahtuu?"

"Ei me lähdetä yhtä aikaa. Ensinnäkään mulla ei ole tämän pitempiä työmatkoja ja tällaisiakin tosi harvoin. Ja jos meistä toisella on työmatka niin toinen sanoo, ettei voi lähteä työmatkalle silloin. Mietipä nyt, ettehän te voisi Unirosvon kanssa olla kahdestaan täällä."

Ai eivät vai? Aikavaras ei huolestunut vaan päinvastoin vakuutti mulle, että homma olisi hanskassa:

"Mä keittäisin meille ruokaa tuolilla seisten ja käyttäisin jakkaraa aina kun tarvitsee jotain ylhäältä. Mä putsaisin Unirosvon korvat ja pesisin hänen pepun ja valitsisin meille vaatteet. Jos hän itkisi mä lohduttaisin. Jos mä itse itkisin, mä pyyhkisin mun omat silmät. Me syötäisiin kaikki rusinat ja käytäis välillä ulkona ja ostettais kaupasta lisää rusinoita ja mehua ja vielä pillimehuja. Me levitettäisiin lelut joka paikkaan ja sitten me käytettäisiin kaikki sun silmätipat ja leikattaisiin Isin välineiden avulla meiltä molemmilta parta pois!"

Sitä odotellessa.

Jos vaikka tulisi joku työmatka puskista nyt, kun tulevien 17 päivän aikana Mies on kolme (3) päivää kotona.

Meillä töissä isojen aulojen lattioita kuuraa siivousrobotti. Pari viikkoa sitten eräänä pahantuulisena iltapala-aikana keksin yrittää piristää lapsia kertomalla työpaikan robottisiivoojasta. Paha virhe! Koska totta kai ne tahtovat nähdä sen. Läheltä ja livenä.

Sitten asiaan töiden ja siivouksen kautta liittyvä juttu. Tokan opiskeluvuoden syksynä reilusti yli kymmenen vuotta sitten siivosin toimistoja kolmena iltana viikossa. Muistan sen yhden avokonttorin, jossa oli pari sellaista työpistettä, joiden roskikset pursuili suklaapapereita. Ei niihin tietenkään pitänyt kiinnittää huomiota, mutta onhan se nyt vaikea olla manuaalisen roskiksentyhjennyksen lomassa huomioimatta sitä, että muut roskikset ovat normaaleja ja kaksi on täynnä karkkipapereita. Niiden työpisteiden sermeihin oli kiinnitetty pikkulasten kuvia. Jotenkin sen kummemmin asiaa edes pohtimatta ajattelin, että ohoh, noi syö töissä vaan karkkia ja tuijottaa lastensa kuvia. Aika rentoa.

Tajusin yhtenä päivänä, kun siivooja kävi tyhjentämässä mun roskiksen, että

minä

olen

nyt

sellainen nainen.

Suklaapaperiroskisnainen, joka siivoojan mielestä ei tee töissä muuta kuin syö suklaata ja katsoo lastensa kuvia.