sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Toukokuun uutuustuote: 2-vuotias vintiö

Tässä eräänä iltapäivänä rimputtelin naapuritalon ovikelloa. Kun eläkeläispariskunta avasi oven, jouduin pahoittelemaan: "Anteeksi hirveästi. Meillä kävi nyt niin, että kun mä autoin Aikavarasta riisumaan kenkiä, tämä Unirosvo tässä pääsi karkaamaan ja ehti kiskoa yhden teidän tulppaanin maasta."

Naapurit suhtautuivat ymmärryksellä ja huumorilla. "Eikös hän ennen ollut kovin ujo ja hiljainen?" muistelivat.

Nyökkäilin sen minkä kerkesin, kun Unirosvo rimpuili sylissä ja huutolauloi ihhahhaata. "Joo, mutta nyt hän on yhtäkkiä vintiö."

"Tsemppiä ja voimia teille kahden vintiön kanssa", naapurit toivottelivat. Mutta huomionarvoista on, että vanhempi vintiö odotti koko tulppaanivälikohtauksen ajan visusti ulkoportaalla, juuri niin kuin pyysinkin.




Unirosvo täytti kaksi vuotta keskiviikkona. Vaikka se yhä painautuu syliin niin kuin vauva, se ei enää ole vauva. Se osaa sanoa hämmästyttäviä asioita: 

"Tässä junaradan merkki. Tämä merkki on: ei saa juna ajaa sinne." (puinen pieni DO NOT ENTER -kieltokyltti)

"Unirosvollakin pahaa perunamuusia lautasella. Unirosvokin haluaa lisää nakkeja. Pilko ne, äiti, kiitos." (Miehen ruoanlaittovuoro ja lasten armoton tuomio jauhemuusille)

"Mä olen äiti väsynyt. Unirosvolla unihiekkaa silmissä." 



Nukkuessaan raajat rentoina se venyy pitkäksi. Viiliä syödessä paidalle päätyy yhä vähemmän purkin sisällöstä. 

Se tykkää eläimistä, autoista, koneista, palloista, keinumisesta, pavuista, keitetyistä kananmunista, kirjoista, Ryhmä Hausta, Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluista, punaisesta, vihreästä, keltaisesta, kukista, tutista, rusinoista, Aikavarkaasta, makaroonilaatikosta, nallesta, junaradasta, saunomisesta, kekseistä, jätskistä, paahtoleivästä, kuvapaidoista, yhdessä muovailemisesta. Se tykkää olla sylissä, mutta nykyisin se tykkää myös olla vintiö. Moikkailla naapureille, karata, vaatia saada laulaa puhelimeen kesken mun harvojen puhelinkeskustelujen.



Se tykkää hassutella isin kanssa eikä enää itke mun perään koko ajan (joten tämäkin vaihe meni ohitse - kunhan odoteltiin 22 kuukautta!). Kun autan Aikavarasta vessassa, se ei normaalisti enää paru räkä roiskuen moista hylkäämistä vaan joko tulee kommentaattoriksi mukaan tai puuhailee omia juttujaan. Esimerkiksi kurkottaa keittiön työtasolta kirsikkatomaattirasian, järjestelee punaiset pallot sohvalle siistiin riviin ja haukkaa jokaista vuorotellen, järjestyksessä oikealta vasemmalle.



Se osaa laulaa (äännevirheet ja parin säkeen välistäunohdukset sallittakoon kaksivuotiaalle) Sanos mitä Pohjolaan, Ihhahhaa, Kolme varista, Paljon onnea vaan, Pikkuiset kultakalat lammessa ui, Metrolla mummolaan, ja varmasti monta pätkää monesta muustakin laulusta, joita minä puolestani en nyt muista. Ainakin Lauri Kilpa-auton ja Ryhmä Haun tunnusbiisejä. Siitä on kivaa lähteä autolla jonnekin. Kaupassa se ei enää tahdo istua kärryissä vaan haluaisi kävellä ja poimia tavaroita hyllyistä: "Tämän juuston! Tämän pussin!" 

Sen joka toinen lause alkaa: "Mä haluan..." 



Synttäreitä vietettiin keskiviikkona päiväkodissa; illalla kotona syötiin jälkiruoaksi jätskit. Lauantaina juhlistettiin merkkipäivää tätien, enon ja serkkuparven kanssa mummilassa, varsinaiset juhlat ilmapalloineen järjestettiin sunnuntaina kotona. Tällä kertaa siivouksesta vastasi pääosin Mies, eikä mun viikko sitten tilaamani verhot ehtineet vielä perille, joten oma panokseni vessan siivouksen ja pikamoppauksen lisäksi oli lähinnä jättää jouluverhot yhä ikkunoihin latistamaan alkukesän vehreää tunnelmaa. Vauhtia ja ääntä riitti, tarjottavat (joista kiitos Café Brahelle, anopille ja Prismalle) tekivät kauppansa ja leluista nahisteltiin asiaankuuluvasti, verhoista viis. 

Vielä muutama kuvailu kuopuksesta: 

Sillä on lastensänky huoneessaan odottamassa patjaa. Toistaiseksi se kuitenkin nukkuu mun selän takana, välillä rennosti itsekseen ja välillä puskien itsensä kiinni niskaan ja tarrautuen unenlämpimin sormin; se ei nuku mainittavan hyvin, muttei enää tapa mua univelkaan. Enää se ei myöskään puristele nukahtaessaan mun henkitorvea niin kuin vielä viime kesänä, vaan nyt uniset sormet tahtovat etsiä nukkumattia mun korvasta:


Se osaa luetella numerot yhdestä kymmeneen, mutta jättää usein ysin välistä. Se juoksee mun perässä ja mua karkuun, se huhuilee Isiä ja toivottaa Isille huomenta iltapalansa jälkeen, koska osaa. Se kehuu vuolaasti ruokia, joista pitää, kertoo ruoan maistuvuudesta kaikille jokaisen suupalan jälkeen. Se opettelee sääntöjä ja rikkoo niitä. Mietteissään se näyttää vakavalta, muutoin yhä useammin iloiselta. 

Se on hassu ja ihmeellinen ja niin rakas, sekin.  

lauantai 21. toukokuuta 2016

Kolmannen päiväkotiviikon jälkeen

Kolmas päiväkotiviikko toi muassaan...

Aikavarkaalle
  • pikkunuhan ja yskän, joka tiistaina päiväkodista kotiin pyöräillessä yltyi infektioastmakohtaukseksi. Keskiviikkona esikoinen lepäili kotona Miehen tehdessä etätöitä. Kävivät myös hakemassa lääkäriltä sairastodistuksen ja vara-astmalääkitysvälineistön ja -ohjeistuksen päiväkotia varten. 
  • Koska lepopäivä tehosi hyvin, torstaiaamuna Aikavaras oli museoretkikunnossa ja pääsi päiväkodin Aboa Vetus -kierrokselle, jota olikin odottanut innokkaasti. Kuulemma hienointa museossa olivat rotan luut ja kuollut possu.

Unirosvolle
  • kaikinpuolin itkuttomia aamuja - kuopus on tyypillinen itkemäänherääjä, ja ne aamut viime kesän jälkeen, kun lapsi on herännyt ilman itkua, ovat taatusti yhden käden sormilla laskettavissa. Tällä viikolla niitä on kuitenkin ollut jo neljä! Voitte kuvitella sen ilahtuneen hämmennyksen, kun sen sijaan että Unirosvo itkisi sängyssä, kunnes tulisin nostamaan takertuvan mytyn syliini, napero hipsutteleekin omin tassuin keittiöön ja sanoo hymyillen Moi. Lisäksi Unirosvo on jäänyt joka aamu itkuitta päiväkotiin.
  • iloisia iltoja, joina Mieskin on kelvannut leikkiseuraksi ja joina on paljastunut jälleen uusia päiväkodissa opittuja lauluja, esimerkiksi Pikkuiset kultakalat lammessa ui ja Paljon onnea vaan

Mulle
  • aiempia kahta rauhallisemman työviikon, jonka aikana oli vihdoin aikaa selvitellä pöydältä keskeneräisiä sotkuja, pohtia kuvioita ja hahmottaa vihdoinkin suuria linjoja pelkkien tärkeiden mutta kapea-alaisten yksityiskohtien sijaan (mua vaivaa tehdä töitä niin, että seuraan vain "sitten avaa toi tiedosto ja klikkaa tosta ja kirjoita tuohon 252" -tyyppisiä ohjeita tietämättä miksi ja mistä syystä). 
  • Aikavarkaalta tarttuneen flunssan, joka ei vielä torstaina ja perjantaina estänyt töihinmenoa mutta nyt viikonloppuna on pistänyt niistämään nenän puhki päänsärkyisenä.

Ehkäpä tämän viikkolaskennan voi jo lopettaa. Todeta, että päiväkodista on tullut suht sujuva osa arkeamme. Että lapset pärjäävät siellä päivät hyvin, ja että minä tulen tässä elämänvaiheessa mainiosti työpäivän ajan toimeen ilman heitä.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Toisen päiväkotiviikon jälkeen

Ilmassa leijuu siitepölyn ja muutoksen tuulten lisäksi rutinoitumisen merkkejä. Päiväkotitavarat löytävät aamuisin kätevästi tiensä Tähtösen ja Päivänsäteen mukaan, ja iltapäivällä Tähtönen ja Päivänsäde saadaan hyvässä hengessä roudattua kotiin katsomaan Ryhmä Hauta siihen asti, että päivällinen on pöydässä. 

Päiväkodin jälkeen kukkaispoika poimii voikukkakimpun etupihalta ja tuo sen sisälle kuihtumaan.


Mies on joutunut opettelemaan ruoanlaittoa ja minä kuljettamaan lasta pyöränistuimessa (jostain syystä kammosin ennen ajatustakin kiikkerästä pyörästä, jonka tarakalla keikkuu rakas ja helposti hajoava kolmetoistakiloinen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, että pääsee aamuisin joutuisasti eroon siitä kolmetoistakiloisesta! Ja että iltapäivällä saa sen takaisin kotiin). 

Aikavaras on alkanut päiväkotipäiväunistaan huolimatta nukahtaa vähän viimeviikkoista aikaisemmin, ja parina aamuna olen onnistunut nousemaan ylös ilman, että lasten äititutka hälyttää, ja tekemään aamutoimet rauhassa (toisaalta tieto siitä, että viimeistään töissä pääsee vessaan ilman pikku seuralaista, joka joko itkee, takertuu hankalasti kaulaan tai koittaa työntää jalkoja erilleen hokien "tahtoo nähjä pyttyyn, haluu nähjä pyttyyn", auttaa kestämään aamun kotihaasteet). 
 
Päiväkodista olemme saaneet viestejä hyvin menneistä päivistä. Unirosvo on alkanut syödä reippaasti ja käydä potalla, ja kotona kuulemme kyllä, mitä lauluja tänään on laulettu. Hiialahei vaan Piippolan vaarille!

Olen päässyt töissä perusasioista kärryille, kiitos parin kärsivällisen kollegan, ja tutustunut muiden ihmeellisyyksien muassa roll-on-purkista applikoitavaan silmänympärystuotteeseen, jonka vaikuttavina ainesosina toimivat kaviaari ja kultahiput. Kunhan ensi viikolla hommaan yhden kappaleen itsellenikin työsuhde-etu-alella, elämä saa tujauksen blingblingiä!

Silkkaa autuutta tämä ei tietenkään ole, tämähän on nyt siis sitä ruuhkavuosiarkea ja oravanpyörää. Maanantaina Unirosvo ylläpiti oman elämänsä huuto.net-palvelua ja kyllästi toukokuista ulko- ja sisäilmaa melusaasteella aamulla, illalla ja yölläkin parin kohtauksen verran, ilmeisesti koska olen hänet hylännyt Piippolan vaarille. Aikavaras puolestaan alkaa aamuisin itkeä kotona nautittavan aamupalan perään juuri silloin kun pitää alkaa vetää kenkiä jalkaan (mutta piristyy heti kun ollaan päästy tuulikaapista pihan puolelle ja varsinainen matka alkaa). 

Torstaiaamuna Aikavaras kysyi ääni täristen ja alahuuli väpättäen: "Äiti menenkö mä joka päivä koko päiväksi päiväkotiin?" 

"Et joka päivä", vastasin, "on lauantait ja sunnuntait ja lomapäiviä. Ja onneksi sulla on päiväkodissa kivaa!" 

No, lapsia hakiessaan Mies sai kuulla, että sinä päivänä Aikavaras oli poikkeuksellisesti istunut jäähyllä useaan otteeseen lukuisista tihutöistä.

Pienen piston sisimpään aiheuttaa myös se, että omat lapset ovat hakiessani aina viimeiset; minkäs teet, kun ei ole aamuvuorolaisen työaikoja vaan perustoimistolaisen. Toisaalta niistä on sentään toisilleen seuraa, kumpikin osaa jo muutakin kuin keinua, ja saavatpa ainakin riittävästi ulkoilua. 

Mitäs muuta? Aikavaras puhuu lentämään opettelemisesta kolme- ja puolivuotiaan vakaumuksellaan ja on muutaman kerran tunkenut manteleita ja kiviä nenänsä uumeniin. Ilmeisesti jossain on tullut myös puheeksi hydrauliset sylinterit, koska Aikavaras nimesi eräänä iltana rakentamamme junaradan aseman Hydrauliseksi Syliksi. Unirosvo ujostelee naapureita aiempaa vähemmän, toistaa lähes kaiken mitä kuulee sanottavan, rakastaa papuja ja oppi opettamatta pyytämään: "Saisinko lisää maitoa?"

Kolmas viikko pyörähtää käyntiin tuossa tuokiossa. Katsotaan, mitä muuta se tuo tullessaan kuin kuravaaterallia.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen

Pahin skenaarioni päivähoidon aloittamisesta oli, että Unirosvo itkee ikäväänsä kahdeksasta viiteen kykenemättä ottamaan vastaan lohtua vierailta aikuisilta, ja Aikavaras kiukuttelee illat läpeensä. Ei se mennyt niin. Ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee - kuulemma usein siinä vaiheessa, kun jälkikasvu tajuaa, ettei tämä olekaan hauska poikkeus arkeen vaan uusi rutiini joka jatkuu ja jatkuu ja toistuu toistumistaan - mutta lasten ensimmäinen hoitoviikko sujui paremmin kuin ennakolta olisi voinut haaveilla.

Pojat poimivat valkovuokkoja lähimetsässä. "Katso äiti miten pitkä varsi tässä on!" Aikavaras esittelee iloisena, "nyt se pysyy hyvin naulakossa." "Maljakossa", muistutan. "Joo, naljakossa, joo", Aikavaras painaa mieleensä sadannen kerran. "Katso tääti miten pitkä varsi tässä on", Unirosvo tulee esittelemään löydöksiään (se toistaa nykyisin taaperoaksentillaan melkein kaiken mitä Aikavaras sanoo) ja paljastaa nyrkillisen varrettomia kukkia.


Unirosvo itkee aamuisin vain erohetken ajan; näköyhteyden katketessa lakkaa itkukin. Päivisin taapero ikävöi välillä, mutta rauhoittuu sylissä, leikkii ja nukkuu. Ruoka ei maistu vielä joka aterialla...mutta ei se aina ole kotonakaan maistunut. Iltapäivällä Unirosvo sukeltaa alahuuli väpättäen syliini, mutta saattaa hetken päästä laulella ihhahhaata ja tsukutsukua tyytyväisenä niin kauan että päivällinen ehtii pöytään. Illalla lapsen on vaikea päästää mua näköpiiristään - mutta se ei ole uutta, ehei, ei yhtään.

Vaikea uskoa, että alle kaksi viikkoa sitten paiskoi räntää ja rakeita, ja lapset tekivät päiväkodin pihalla lumiukon. Yhtäkkiä viikossa maa on puhjennut kukanlehtiin ja kevätkukkiin ja puut ja pensaat vihertävät.


Aikavaras solahti kokopäivähoitoon helpon oloisesti, olihan paikka ihmisineen ja rutiineineen tuttu jo parin vuoden ajalta. Jo syksyllä kadonneet päiväunet ovat päiväkotipäivinä tehneet comebackin, ja kenties niidenkin ansiosta saamme kotiin iloisen, häkellyttävän reippaan kolmivuotiaan, joka polkee kotiin itse, nostaa itse pyöränsä ylös kaatumisen jälkeen, riisuu itse, ei kiukuttele käsienpesusta, tottelee, laulaa ja saa pikkuveljensä nauramaan hassuttelemalla. Illalla tosin uni viivyttelee tuloaan turhan kauan. Perjantaina tyyppi nukahti vasta juuri ennen kymmentä, mutta heräsi silti puoli seitsemän maissa. Päiväunet ovat kotioloissa menneiden vuosien tomua (paitsi kipeänä), joten lauantai-iltapäivällä iski känkkäränkkä. Unirosvo puolestaan vahti mua silmä kovana koko lauantain ja kiristi liekaa noin kahden sentin mittaiseksi. Tunsin olevani syytetyn penkillä, satimessa: katso mitä teit lapsillesi! Sitten muistin, että tällaisia ne olivat jo ennen kuin menin töihin lepäämään.

Uuden, sekavaan tilaan jääneen työpisteeni ikkuna ja tärkein edeltäjäni jättämä viesti. En ole teinivuosieni jälkeen harrastanut mietelauseita tai huoneentauluja, mutta onhan tuossa ideaa.


Surin suurimman suruni ennakkoon viime viikonloppuna. Päiväkodilta lähteminen käy aamuisin helposti, enkä ensimmäisen päivän jälkeen ole pahemmin murehtinut lasten meininkejä päivän mittaan. Vaillinaiseksi jääneen perehdytyksen ansiosta olen verkkainen ja taatusti todellista(kin) hitaamman oloinen. Silti työpäivä kuluu nopeasti, enkä kadu tätä ratkaisua. 

Päiväkodin äitienpäiväkahvituksessa löysin seinältä Aikavarkaan selvityksen äidistään. Ihan joka kohta ei pidä sataprosenttisesti paikkansa, mutta toisaalta listasta löytyvät myös ne tärkeimmät ja tosimmat tykkäykset. Hyvin olivat saaneet motivoitua ihmisten piirtämistä kammoksuvan ("En piirrä, koska en osaa!") lapsen luonnostelemaan äidistään epä-pääjalkaisen. Kahvin jälkeen vein Unirosvon pienten puolelle tiukasta vastustuksestaan huolimatta ja siirryin viideksi minuutiksi ennen töihin lähtöäni isojen nukkariin, jossa Aikavaras tarjosi hellää satuhierontaa, tällä kertaa vähän paremmin ideaa noudattaen kuin kaksi vuotta sitten.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Huomenna kaikki muuttuu

Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen? 

(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)

Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä. 

Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)

Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä. 

Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon? 

Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri.