tiistai 24. tammikuuta 2017

Tammikuun satoa eli lumimyrskyjä ja lentäviä tonttuja

Uusi vuosi. Joulu yllätti äkkisaapumisellaan, ja joululomalta odotin vähän enemmän kuin sairastelua ja valvomista; uudenvuodenpäivänä huomasin ajattelevani että "sitten jouluna" ja loppiaisviikonloppuna, kun pojat olivat jo tervehtyneet (ja minä itse kovassa räkiksessä), että "sitten uutenavuotena". Että niin ohi ja yli hilseen menivät kaikki juhlallisuudet.

Nyt on kuitenkin sekin periodi sinnitelty ja tammikuu on hurahtanut jo loppusuoralle. Lapset eivät enää kiukuttele päiväkotiin lähdöstä yhtä paljon kuin ekoina lomanjälkeisinä päivinä. 

Olen polkenut töihin lumimyrskyssä (siihen valmistautumatta: katsoin kyllä säätiedotuksen, mutta siihen asti että astuin ovesta ulos, tulkintani oli kaksi erillistä säätilaa "okei, kova tuuli jatkuu tänäänkin, no siihen tottui jo eilen. Hei kiva että tulee vähän luntakin!") ja suorittanut autokoulun syventävän vaiheen. Viime viikolla huomasi, että tuttuun aikaan töistä lähtiessä ei ollut enää säkkipimeä. Ehkä oli jopa...hmm, valoisahkoa? 

"Mua pelottaa että joku aamu mä en enää näe mitään näiden kiehkuroiden alta ja että mä en pysy enää pystyssä kun nää hiukset painaa liikaa", Aikavaras tuskaili muutama viikko sitten. Kun leikkasin pyynnöstä hiuksia, lopputulos kirvoitti itkun: "Mä olisin halunnut olla nyt kalju!"


Työkevät on pyörähtänyt lupaavasti käyntiin. Entinen työpaikka alkaa vihdoin tuntua absurdilta painajaiselta - tapahtuiko se oikeasti? Voiko sellaista ollakaan? Toisaalta välillä kurkkua alkaa kuristaa kesken työpäivän, kunnes taas tajuan päässeeni sieltä pois, olevani avarammassa ympäristössä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kukaan ei pengo mun roskista, ei tenttaa vanhoista muistilapuista syyttävään sävyyn, ei muuta tehtävänantojaan jälkikäteen. Esimiehet eivät suutu silmittömästi, kun yhteisissä kokouksissa joku kritisoi jotain suht neutraaliin sävyyn. Asioista keskustellaan. Keskustelut vievät asioita eteenpäin. Ilmapiiri on normaali. Ihmiset ovat normaaleja. Muiden annetaan olla normaaleja. Ja normaalilla en yritä asettaa normeja vaan viittaan sellaiseen inhimilliseen keskeneräisyyteen. 

Aikavaras on oppinut kesäkauden aikana luistelemaan. Kun lähikenttä jäädytettiin loppiaisperjantaiksi, odotimme talven ekalta luistelukerralta vähän samaa meininkiä kuin viime talven yrityksiltä. Jään nuolemista, kärsimätöntä kun ei onnistu heti kerralla -kiukuttelua. Mutta mitä vielä, neljävuotias oppi heti nousemaan itse ylös, ja tasapaino piti köpötellessä. Nyt kuuden luistelukerran jälkeen Aikavaras mennä viipottaa vauhdilla, terät liikkuvat jo liukumistakin muistuttaen, käännökset sujuvat ja lapsi itse on tyytyväinen vauhtiinsa. Päiväkodin kanssa luistellessa kivointa on kuitenkin tauko, jonka aikana saa mehua ja keksin. 

Rakennettiin kentän laitaan kokkarekasa.

Luistelemisen lisäksi Aikavaras oppi pari viikkoa sitten päiväkodissa hienon uuden sanan. PASKA. On se meidänkin suusta saattanut joskus livahtaa, mutta ei hiljattain, ja alkuperäisten kokeilevien lausahdusten muista sanoista olin kuulevinani vuotta vanhemman päiväkotikaverin tyylin. Suoraan nimittelyyn olen puuttunut, mutta muuten annan nyt jo täysin satunnaisiksi laantuneiden paskojen jäädä huomaamatta, ettei siitä tule kiehtovaa provomahdollisuutta. Silloin piti kyllä hiipiä toiseen huoneeseen hihittämään, kun Aikavaras tutki yhtenä iltana sohvan alta kaivamaansa tonttutarra-arkkia kaikessa rauhassa itsekseen raportoiden: 

"Yksi, kaksi, kolme lentävää tonttua. Tanssiva tonttu, ja toinenkin! Istuva tonttu, lyhtytonttu. Voi paaaska! Voihan pas-ka, täällähän on vielä neljäskin lentävä tonttu!"

Niin. What can I say? Lentävät tontut, ne pienet paskiaiset.