lauantai 30. marraskuuta 2013

Kiittämätön listaus tulevista epämukavuuksista


Miehellä on jälleen tammikuussa tiedossa parin viikon työ/koulutusmatka. Tällä kertaa suuntana ei edes ole Ruotsin Lappi niin kuin syyskuussa, vaan lounais-Englanti. Ääh. Olen kade. Se pääsee puhumaan englantia (öh, niin kuin joka päivä töissä). Ja hankalien lentoaikataulujen takia on vieläpä loogista ja ymmärrettävää lähteä hieman pakollista aikaisemmin ja piipahtaa Lontooseen tapaamaan kaveria, joka majailee metropolissa puolen vuoden ajan.

Lontooseen.

Mä en ole ollut Lontoossa vuoden 2006 jälkeen. (Jos tää olisi paperi, tässä kohtaa näkyisi kyyneltahroja.) Mieskin tietää, että vuonna 2004 käynnistyi mun ja Lontoon kenties yksipuolinen rakkaussuhde yhden harkitsemattoman, kahden puolituntemattoman opiskelijakaverin kanssa tehdyn muutaman päivän reissun aikana. Olkoonkin, että olen käynyt Lontoossa vain kahdesti enkä ikimaailmassa haluaisi oikeasti asua siellä. Mutta silti: vaikka mä en käy Lontoossa usein, Lontoo käy usein mun mielessä. Tykkään esimerkiksi yli kaiken lukea Lontooseen sijoittuvia kirjoja (lue: trillereitä). Ja Lontoo on mun tulevaisuuden matkakohdelistalla, sitten joskus.

Okei, eli Mies pääsee pikku toviksi Lontooseen. (Lontooseen! [kyyneltahra]) Sillä aikaa kotipuolessa: Aikavaras aloittaa päiväkodissa ja mä palaan toimistolle, jossa saan puhua... en englantia vaan turkua, en enää kuuden vaan yhden ainokaisen jäljelle jääneen työkaverin kanssa. (Tai sitten saan potkut taloudellisista ja tuotannollisista syistä, ja sen jälkeen sentään parempaa liksaa kuin hoitovapaalaisena.)

Entäpä muuten? Kai nyt mullekin on luvassa jotain kivaa odotettavaa? Toki:

  • Painonnousu ja vartalon muuttuminen* (Saa jättää takin auki ja käyttää joustovyötäröhousuja! Maha on tosi kiva asuste**. Ja kyllähän vaihtelu virkistää. On kivaa kun ei tarvitse olla koko ajan sutjakka!***)*muuttuminen = pilalle meneminen, tällä tokalla kierroksella ehkä jopa lopullisesti** ekat kaksi viikkoa esiin pompsahtamisensa jälkeen*** Eikä enää tarvitsekaan: vyötärölle on tullut jo kaksi kiloa jenkkiksiä, mikä kyllä sekin jo tuntuu ja näkyy, kun lähtöpaino alkoi nelosella.
  • Liitoskipuja, jatkuvaa pissahätää yön pikkutunteja myöten, tiuhoja harjoitussupistuksia, unettomuutta. Ja varmaan ainakin yksi peräpukama. (Saa hyvällä omatunnolla olla vielä normaaliakin huonommalla tuulella!)
  • Mahdollinen viisaudenhampaiden poisto (Siitä saa niiiiin hyvän anekdootin kerrottavaksi, kun kodeiinikin on poissa laskuista! Vahvat pärjää parasetamolilla. Ja onhan meillä noita suppoja kaapissa.)
  • Toinen sokerirasituskoe (Pääsee lukemaan labran odotteluhuoneen kaksi vuotta vanhoja naistenlehtiä, eikä tarvi syödä ja juoda mitään koko aamuna! Paitsi labrassa se herkullinen sokerineste.)
  • Todennäköinen raskausdiabetes (Ekasta sokerirasituksesta pääsin rv 11+ rimaa alta päin hipoen läpi, joten rimanylityksiä on odotettavissa sitten helmikuussa. Saa sitten pistää reiän sormeensa useita kertoja päivässä, syödä kolmen kuukauden ajan joka päivä aamiaiseksi ruisleipää ja keitetyn munan, jättää pääsiäissuklaat muiden syötäviksi ja jännittää kasvaako vauvalle ladonovihartiat.)
  • Ai niin ja tietty synnytys. Siis hei, synnytys! (Paljon mieluummin synnytän kuin menen Lontooseen! Koska Lontoo on ja pysyy ja siitä voi katsoa kuvia netistä ja sinne voi mennä sitten joskus, mutta synnytys on ainutlaatuinen**** kokemus, eikä Mies pääse koskaan synnyttämään.)****ainutlaatuinen = eritteiden ja lääkitysten värittämä helvetti jota seuraa usean kuukauden unettomuushelvetti

Kyllähän tässä kelpaa tulevaa odotella.

Lopuksi puolipakollinen disclaimer: Tiedän ja tiedostan ihan jokainen päivä, että yksikin terve ja elävä lapsi on seitsemän oikein ja vielä lisänumerot – ei yhtä harvinainen, mutta sitäkin arvokkaampi. Ei pitäisi nurista pienistä, tai Lontoosta. Tai siis lontoottomuudesta. Nurisen välillä silti. Ja oikeastaan se disclaimer oli jo tuossa otsikossa.

torstai 28. marraskuuta 2013

Kätevä emäntä


Se oli helppoa, kun sen vielä osasi: pahan tai mauttoman, mutta terveellisen ja ravitsevan ruoan syöminen.

Mulle ei moneen vuoteen tuottanut vaikeuksia täyttää vatsaani sapuskoilla, joita makuhermot eivät varsinaisesti kiittäneet. Söin ihan mielihyvin aika pelkistettyä, pelkästään terveellisistä raaka-aineista koottua ruokaa kunhan tosiaan tiesin, että se täyttää kehon tarpeet. Riittävästi hitaita hiilareita, sopivasti proteiinia ja runsaasti suojaravintoaineita. En jaksanut tai viitsinyt noudattaa reseptejä. Oikaisin ja improvisoin; halusin minimoida sekä ruoanlaittoon käytetyn ajan että ruoanlaitosta koituvan tiskin määrän. Lautaselle päätyi usein raaka-aineita kypsennettynä ja ei-kypsennettynä. Esimerkiksi uunijuureksia (mausteena pelkkä rypsiöljy), raejuustoa ja tuoreita vihanneksia. Tai sitä kesäkurpitsaa. Mun ruokailutottumusten takia Mies söi aika tavalla valmisruokia. Hän kun taisi odottaa ruoaltaan jotain muutakin kuin ravitsevaa raaka-ainetta raakana ja kypsänä.

Puhun tarkoituksella ja alleviivaten imperfektissä. Raskaus on vähemmän yllättäin keikauttanut tämänkin päälaelleen. Nimittäin pelkät terveelliset raaka-aineet eivät todellakaan enää maistu.

Lisäksi olen pannut merkille, että Aikavaras on isänsä poika: Kaveri tuntuu tykkäävän reseptin kanssa valmistetuista ruoista enemmän kuin muussaamatonta vauvanmössöä muistuttavista raaka-aineaterioista. Ja ennen kaikkea: vaikka Aikavaras tykkäisi päivällisestään ihan silminnähden, niin seuraavana päivänä sama ruoka ei uppoa lounaaksi. Eikä päivälliseksi. Siinä missä mulle ei ole koskaan tuottanut hankaluuksia syödä samaa ruokaa monta päivää putkeen, mikäli se alun perin on ollut suhteellisen mieluista, niin Mies kuuluu tällaiseen kastiin: Ai se eilinen, oli se ihan hyvää mutta ei mun nyt tänään tee sitä enää mieli, jos mä sitten vaikka lämmitän pakastimesta nyt jotain ja voin syödä sitä eilistä ehkä huomenna jos sitä vielä on, käykö?

Äääh. Ja mun suunnitelma kun oli päästä edelleen helpolla taloudenpidossa ja välttää jatkuva kokkailu. Ei se näiden Y-kromosomisten kanssa onnistu.

Viime viikko käynnistyi reippaalla burnout-itkukohtauksella, jonka aikana onnistuin verbalisoimaan vollotukseni syyn Miehelle jotakuinkin näin: Mä en keksi mitään ruokia, te ette tykkää mistään mun tekemästä, sä et oo kahteen viikkoon sanonut kiitos ruoasta ja Aikavaras sylkee kaiken lattialle ja sit mä saan jynssätä sitä irti ja syödä oman mauttoman itsetehdyn ruokani kylmänä, mä en jaaaaaaksa!

Kun Mies avasi suunsa ja sieltä tulikin sanat ”No mehän voitaisiin ottaa...”, mun raskausaivoni ehtivät hetken verran toivoa ehdotuksen päättyvän näin: ”...kotiapulainen, joka kokkaa ja siivoaa.” No ei. Mies ehdotti sellaista valmiiksi mietittyjen päivällisreseptien ja ruoanlaittoainesten kotiinkuljetuspalvelua, jota jo kokeilimmekin keväällä. Mutta kun: tällä hetkellä niiden tarjoamat ruokalistat eivät herätä mun ruokahalua, kun vähän se ja tää ja toi välillä yököttää edelleen, ja jos en muista tai ehdi syödä riittävän usein, ihan kaikki yököttää. Ja hitsi vie, jonkun pitää silti ne hankalat reseptit simsalabim-taikoa lautaselle asti.

En jaksanut omaa reppanuuttani. Enkä sitä nälkää ja epätyydyttävien aterioiden puputtamista. Ryhdistäydyin. Muunsin itseni Käteväksi Emännäksi. Noudatin (suunnilleen) jopa reseptejä.

Viikon sisällä valmistin:
  • makaroonilaatikon (Okei, tää ei varsinaisesti vakuuta. Mutta pilkoin sinne hurjasti vihanneksia mukaan, käytin tummia makarooneja ja maustoin vähän tavallista reilummin, ja Aikavaras tykkäsi.)
  • kikhernepihvejä falafel-tyyliin (”Eippää”, Aikavaras ilmoitti ja mupelsi ”leipää” tyytyväisenä. Valkosipulin runsas määrä ei kaveria haitannut. Lisukkeena oli täysjyväohraa ja minttujogurttikastiketta. ”Mä en tunne ketään muuta, joka joutuu syömään ohraa”, Mies valitti kesällä. Sama juttu kvinoan kanssa. Keitin silti sitä hemmetin ohraa, koska oli kiire ja pikaohra valmistui puolet tummaa riisiä nopeammin.)
  • lohi-pinaattilasagnea (Täysjyvää tottakai. Sen verran muokkasin reseptiä, että jätin lisätyn suolan pois ja koska jääkaapista löytyi puolikas kesäkurpitsa, herkkusieniä, kevätsipulia ja tomaatteja, lisäsin vuokaan pari salaista vihanneskerrosta. Jymymenestys.)
  • edellispäiväisistä riisinjämistä, kananmunasta ja vihanneksista kootun paistetun riisin thaityyliin (Mies unohti sanoa kiitos, mutta Aikavarkaaseen ruoka upposi)
  • ai niin ja lasketaanko joulutortut? ("Miten Aikavaras sanoo joulutorttu?" kysyin. "Annnna", kaveri ojensi kättään peltiä kohti.)

Tein juustokastikkeenkin ihan itse. Vähän se uhkasi palaa pohjaan, mutta ne pari ruskeaa könttiä sai hyvin ongittua pois eikä kukaan huomannut mitään. Ja lohi: sen suikaloin fileestä ihan itse, omalla pikku hedelmäveitselläni. Ennennäkemätön panostus.

Eka kerta, kun tähtitortut kypsyivät omassa uunissa.

Lisäksi yhtenä päivänä sulatettiin pakastimesta äitini tekemää kaalilaatikkoa, herkkua jota Aikavaras arvosti ekasta maistamiskerrastaan asti (noin kuukausi sitten) ja tälläkin kertaa söi kaiken viimeiseen lusikalliseen asti ja vaati vielä lisää mun lautaselta. Yhtenä räntäsadeaamupäivänä taas napattiin lounasta mukaan pakollisen kaupunkireissun yhteydessä Eliksiiristä.
Parista kokkauksesta heräsi sen verran ajatuksia, että aion kirjoittaa niistä erikseen. Ruoka pyörii tällä hetkellä paljon mielessä, koska mulla on vähän väliä nälkä ja kroppa tuntuu vaativan tuhtia ruokaa, ja koska Aikavarkaan ruokavalio ja ruokailutottumusten opettaminen lapselle pohdituttavat päivittäin. Nyt kun kohdussa kasvava Unirosvo ei enää vaadi mua skippaamaan kotiruokaa ja ostamaan kaupasta pelkkää einestä, tuntuu myös kivalta voida miettiä tulevan viikon ruokailuja vailla yöks yöks -fiilistä.
Vaikka en ole synnynnäinen kokki tai tykkää hifistellä monimutkaisten reseptien parissa, olen siisti ja järjestelmällinen ruoanlaittaja. Tykkään siivota jälkiä jokaisen työvaiheen yhteydessä, eikä mua pääse koskaan yllättämään tilanne jossa tarvittava vispilä onkin likaisena tiskikoneessa tai reseptissä käsketään käyttämään morttelia, jota meillä ei ole. Nyt kun olen vielä onnistunut alistumaan reseptien orjaksi, niin suunta on vain ylöspäin ja rajana (lyhyehkön pinnan lisäksi) hoitovapaalaisen pankkitilin saldo.
Stay tuned! Coming soon: paistorasvan käryä, veitsien kilinää ja Aikavarkaan pitämistä erossa kuumasta uunista.  

tiistai 26. marraskuuta 2013

Värikylpyä, uusi kone ja kertomus sunnuntaiaamupäivästä


Aluksi mihinkään liittymättä: Olenkohan nyt lukenut vähän liikaa trillereitä iltayön unettomina tunteina, ja sitten on nämä radikaalisti pimentyneet iltapäivätkin. Nimittäin eikö tuo pöytä ole aika pelottavan näköinen?
 
Suoraan rikospaikalta:

 
 

 
Paitsi että se oli vain sellainen mustikkavälipala. Tietty.

***

Vihdoinkin meillä on taas kotiläppäri. En kyllä voi suositella kenellekään sitä pientä verkkokauppaa, josta kone tilattiin. Niillä oli Miehen huolella valitseman koneen tuotetiedoissa virhe, ja Mies henkilökohtaisesti varmisti että onko tämä tilaamamme laite nyt se haluamamme laite. Kyllä on juu. No ei ollutkaan, se kävi ilmi vajaan viikon kuluttua, kun luvattu toimitusaika oli jo ylittynyt. Muutimme tilaustamme ja maksoimme erotuksen; totta kai luvattu toimitusaika eli odottaminen alkoi alusta. Ja ylittyi, taas. Kun oli kulunut viikko eikä kone ollut vieläkään noudettavissa Turun noutopisteestä, Mies suivaantui ja ilmoitti peruvansa koko tilauksen. Verkkokauppaihminen soitti hädissään ja tarjoutui tuomaan koneen meille kotiin, autolla sieltä usean kymmenen kilometrin päästä, perjantai-iltana. Näin kävi. Kun Mies vähän ajan päästä avasi pakkauksen, kävi ilmi että kone ei edelleenkään ollut se mikä piti, vaan juurikin se väärä. "Ai, mä taisin ottaa sen väärän laatikon mukaan", totesi verkkokauppaihminen puhelimessa sitten. Pätevän oloinen kaveri kaiken kaikkiaan. Oikean koneen saimme kotiin toimitettuna lauantaina. "Voin jatkossakin toimittaa teille henkilökohtaisesti kotiin, jos tilaatte vielä jotain", tyyppi lupasi. Mahdetaanko tilata?


***

Hajanaisen, aivojeni tämänhetkistä rakennetta kuvastavan sekatavarapostauksen jatkeeksi kerron meidän sunnuntaiaamupäivästä.

Aikavaras on viime aikoina nukkunut yönsä noin klo 21-07.30. Jossain vaiheessa unta riitti pitempäänkin ja analysoin, että pimeät aamut varmaan väsyttivät kaveria. Esimerkiksi vielä edellisenä viikonloppuna jouduin herättämään lähes kellon ympäri nukkuneen Aikavarkaan yhdeksältä, ettei päivärytmi valuisi tuntia, paria totuttua myöhäisemmäksi.

Lauantaina kukko lauloi (Äidille, Aikavarkaan suulla) varttia vaille seitsemän. Eiiiiih, ajattelin. Huhhuh, huomenna varmaan sitten nukutaan. Illalla Aikavaras kuukahti hyvin ulkoilleena, reippaasti syöneenä ja innokkaasti saunoneena yhdeksältä. Ja heräsi sitten sunnuntaiaamuna kuudelta. (Okei, useissa lapsiperheissä tämä on ihan peruskauraa, mutta niissä muksut varmaan nukahtaakin puoli kasilta. Eikä mua haittaisi joutua nousemaan puoli seiskalta, jos tavallista lyhyempien yöunien nukkuminen ei silminnähden haittaisi Aikavarasta itseään.) Itku oli kovaa ja käheää, ei auttanut kuin nostaa kaveri syliin ja yrittää turhaan lohdutella. Ei, se tahtoi lattialle. Yritin kaikkeni, että lepäiltäisiin kiitos vaan vielä vaikka nojatuolissa. Ei. Sohvalla? Ei. Istuen - ei. Makuullaan, tulisit Äidin kainaloon? No ei! Laaaaattttialle! Mieskin heräsi meluun ja yritti; sama kierros ja sama lopputulos. Aikavaras osoitteli valonappuloita ja hoki "ummu!" eli laittakaa nyt hyvät ihmiset ne lamput päälle kun on ihan pimeää enkä näe leikkiä ("ummu" tulee ilmeisesti siitä, kun mä olen aina illalla ja ulos lähtiessä valoja sammutellessa sanonut, että "sammutetaan valot". Sammutetaan, ummutetaan, whatever).

Koko aamu meni aika lailla kärttyillessä ja hysteeristen riehuleikkien parissa. Keksi Mieskin siinä unenpöpperössään järjestellä viihde-elektroniikat uusiksi niin, että telkkari siirtyi aina suljettuna olevasta, antilapsiturvallisesta telkkarihuoneesta olohuoneen puolelle. Ehkä mäkin saan nyt joskus vilkaistua iltauutiset.  

Jotta Mies sai vedettyä johdot loppuun asti ja aseteltua kaikki boksit ja säätimet paikoilleen ilman sellaista kaksitoistakiloista häiriötekijää, vein Aikavarkaan puoli kymmeneltä ulos. Eihän se kesken yönsä herännyt reppana jaksanut pihalla kuin parikymmentä minuuttia. Sitten se alkoi kailottaa khaakkha ja kieriskellä maassa ja nuolla hiekkaa. Ehdotin pikku kävelyä rattaiden kanssa, kaveri kiipesi heti kyytiin. Mentiin ehkä sata metriä ja se alkoi nukahtaa. Käännyttiin takaisin. Kaikkeni yritin, mutta kaksikymmentä metriä ennen kotiovea Aikavaras kuorsasi. Annoin sen nukkua viisi minuuttia, sitten lykkäsin rattaat varastoon ja nappasin kaverin kainaloon. Kuorsaus jatkui. Rekisteröin myös toppapuvun läpi puskevan kakkanhajun; jaa, sitä se kailotti siellä liukumäen takana. Ovi auki, riisumista tuulikaapissa. Ja kaveri nukkui edelleen. Haisi ja nukkui sinnikkäästi. Ei sitä muulla sanalla voi kuvailla. Nauroin ääneen ja avasin välioven, jotta Mieskin näki. Juteltiin äänekkäästi samalla kun riisuin haisulia ja itseäni ja edelleen se koisasi. Vasta kun laskin sen aulan matolle jatkamaan spontaaneja päikkäreitään, se heräsi ja lähti nonstoppina tutkimaan uusia johtoja.

Ja koska Mies elektroniikkalaitteita olkkarin tukevaan kirjahyllyyn asetellessaan seisoi keittiön tuolilla, myös Aikavaras näppäränä apinana oppi kiipeämään tuolille seisomaan. Kiva.


Maanantaina ennenaikaisesti herääminen toistui ja johti siihen, että kaveri nukahti rattaisiin kauppaan lähdettäessä ja veteli sikeitä kun mä valitsin munakoisoja ja basilikaa. Voi kääpä, tätäkö tämä nyt on ja miten kauan?

***

Ihan lopuksi autenttinen kuva-arvoitus: mikä eläin meidän taloyhtiön leikkipaikalla käy? Jäljet näyttävät lähes tuplasti naapuruston kissojen tassuja suuremmilta, enkä oikein usko että kukaan tulisi ohikulkijoilta piilossa sijaitsevan, vain meidän käyttämään hiekkalaatikko-keinu-liukumäki-kiikkulauta-viihdekeskukseen ulkoiluttamaan kultaisianoutajiaan.

Mies ehdotti Tärppää






sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Sunnuntaihempeilyä ja sammakoiden ääntelyä


Aikavaras ei ollut vielä edes syntynyt, kun äitini kärräsi meille kassillisen pehmoleluja, joista valtaosan muistin omasta lapsuudestani. Oli mun kummisedän antama pikkunorsu jonka kanssa poseeraan 3-vuotiskuvassani, tuttavien laivalta tuoma hylkeenpoikanen, nalle jonka sain itse valita kaupasta kun melko ylikypsässä iässä suostuin vihdoin luopumaan tutista. Ja sitten pari sammakkokäsinukkea, jotka äitini on itse ommellut joskus yli 30 vuotta sitten.
 
 

Sammakkoparkojen ajanpatinoimat nappisilmät olivat aika pelottavassa kunnossa – iän tuomaa viherkaihia ja sen sellaista – joten otin jossain loppuraskaushormonipilvessä käteen neulan ja langan, kaivoin harvoin kajotusta askartelulaatikostani helmiä ja lahjoitin kavereille uudet silmät (vaikka tavallisesti en saa edes talvitakin irronneita nappeja takaisin paikoilleen vaan totutan itseni käyttämään nappivajeista takkia).

Tässä syksyn mittaan Aikavaras on alkanut kiinnostua lorukorttien, kirjojen ja yhden autonsa lisäksi myös pehmoleluista. Etenkin, jos me Miehen kanssa pistetään peliin vähän inhimillistämistä eli liikutellaan elukoita ja äännellään niiden puolesta.

Tuli sitten opetettua lapselle, että ankkojen tavoin myös käsinukkesammakko sanoo kvaak kvaak. Ja sehän oppi.

”A-kaakkkk-kaakkkk-kaaaakkkk!” kaikuu kotona, kun Aikavaras kipittää eestaas sammakko kädessään.

Sitten ilmiö alkoi elää omaa elämäänsä: myös muut esineet, joiden sisälle menee käsi, sanovat kvaak kvaak. Esimerkiksi pakastepitsalaatikko, tyhjä vessapaperirulla, villasukka, mun säärystin, pieni muovipurkki. Ja tietysti Aikavarkaan kinnas, etenkin jos kaveri saa ilon todistaa miten mä työnnän kintaaseen omat sormeni kokeillakseni, onko kinnas jo kuivunut märkäilmaulkoilun jäljiltä.

Kvaak kvaak!
 
 
 

Ilman aasinsiltaa suoraan siihen hempeilyosuuteen:

Huomasin nurisseeni edellisissä postauksissa aika valtavan paljon. Ihan syystä juu, tavallaan ainakin, ja valittaminen vähän kaikesta on harmi kyllä ominaista mulle, mutta paljon on samalla jäänyt kertomatta. Useimmat vanhemmat varmaan tajuavatkin, että vaikka vauva- ja taaperoarjen rankkuuden tuo ilmi jokaisessa pää- ja sivulauseessa, niin valituksen lomassa päivään mahtuu paljon ilon- ja onnenhetkiä. Sanottakoon sekin silti välillä ihan ääneen.

Nimittäin pahoinvoinnin ja lyijynraskaan väsymyksenkään keskellä ei mennyt yhtä ainoaa päivää ilman, että olisin useaan otteeseen katsonut Aikavarasta...

...kiitollisena: se on perusterve, tosi reipas ja kehittyy juuri niin kuin toivoa saattaa.
...ilahtuneena: että se onkin persoonallinen!
...hymyillen: onpas se hauska!
...ylpeänä: on se kyllä niin kaunis ja komea lapsi, ei ihme että kaupassa tädit puhkeavat hymyyn.
...liikuttuneena: miten se voikin olla noin suloinen!
...onnellisena: se on meidän lapsi!
 
Ja sitten käy välillä näinkin:

Minä: ”Aikavaras, sä olet ihana! Miten Aikavaras sanoo ihana?”
Aikavaras: ”Äiti.”

torstai 21. marraskuuta 2013

Valivalivalitusta ja haihaihaikailua


Jälleen yksi marinatakauma ekalta raskauskolmannekselta:

On menossa yhdeksäs raskausviikko. Kuvotus nykii ruokatorvea ympäri vuorokauden. Väsyttää niin, että nokkamuki tuntuu lyijyltä, Aikavaras vähintään betoniporsaalta; olkapäät särkevät ja lihakset ovat nonstop-maitohapoilla. Leposyke on sataviisi. Ulkona on kurahousukeli, eteiseen kulkeutuu ulkoilun jälkeen kaksitoista kiloa hiekkaa ja ylitsepääsemätön kasa märkiä, likaisia vaatteita. Aikavaras rimpuilee pukiessa ja käsiä pestessä niin että tulee hiki ja mustelmia (siis mulle). Sylkee ruoan ulos (mun tekemän; Mummien sapuskat kyllä maittaa), tahtoo syödä itse mutta turhautuu kun ei osaa ja heittää lusikan lattialle ja maalaa pöydän ruoalla (ja taas hikoilemaan käsienpesulle…). Hakkaa leluilla parkettia, itkee ja kirkuu kielloille eikä tahdo leikkiä muulla kuin uuninluukulla. Ja hymyilee kuin aurinko, kun Isi tulee töistä.

Katson peiliin: Tukka valuu päätä pitkin sameana. Kulmakarvojen kestoväri on haalistunut (en värjää tukkaa, mutta kulmaväriä todellakin tarvitsen, koska olen tällainen oljenvaalea olmi). Silmien ympäryksiä koristaa oksentamisesta tulleet verenpurkaumat. Huulet on kuivat ja kalpeat, otsassa ja leuassa hormonien ja suklaa-, keksi- ja pitsapainotteisen pahoinvointiruokavalion nostattamia näppylöitä.

Katson kalenteriin: Jos olen sittenkin vielä keväänkin kotona Aikavarkaan kanssa ja pikkukakkonen puskee itsensä maailmaan touko-kesäkuussa, niin mähän olen sitten jumissa näiden seinien sisällä, imetys- ja hiekkalaatikkovaatteissa yhteensä… tsiljoona vuotta.

Harva se päivä löydän itseni olotilasta, jossa eniten ketuttaa kaikki: Leikkipuistossa seisoskelu, muiden lapset, oma lapsi. Ruoanlaitto, lattialle heitetyn ja syljetyn ruoan siivoaminen, likaisten astioiden huuhtelu samalla kun se yllä mainittu oma lapsi puree reiteen niin että iho menee housunkin läpi rikki. Yksinäisyys, raskaus, pelko omasta jaksamisesta kahden rimpuilevan pikkuapinan äitinä. Väsymys, tunne etten tee enää mitään muuta kuin piikahommia, yökötys, vääränlainen ruokavalio, oma hapan naama. Kotiäitiys. Ja kaikki muukin; just name it, I’m annoyed by it.

Tulee hinku mennä töihin. Puhua aikuisten kanssa niin, ettei lapsia ole paikalla. Tehdä asioita, jotka ihan oikeasti osaan (toisin kuin tämän kotiäitiyden). Tulee hinku korjata ihon harmaus meikkivoiteella, pukeutua mekkoon, kiertää leikkipuisto kaukaa, laittaa isot korvakorut ja pitää niitä koko päivän ilman että joku kiskoo ne irti ja pistää suuhunsa.

Osaan mä joskus sentään muutakin kuin valittaa ja vaieta. Nimittäin sanon kyllä kiitos, kun mulle soitetaan että Aikavarkaalle olisi vuodenvaihteesta alkaen tarjolla hoitopaikka lähipäiväkodissa. Olin jo muutaman viikon ajan ehtinyt ajatella, että kantsii sitten varmaan olla kevätkin kotona, pienelle paras paikka on oma koti, päiväkoti sopii vain noroviruksille jne. – mutta kun en jaksa! En jaksa! En jaksa! Ilmoitan pomolle että niin kuin keväällä puhuttiin, palaan töihin tammikuussa tekemään kuusituntista työpäivää osittaisen hoitovapaan turvin.

Ostan myös CC-voiteen ja CC-puuterin, niiden kanssa naamataulu ei ole ihan niin harmaasävyinen. (Iso synti meikata raskaana, mutta kun! Enkä mä joka päivä.)

***

Takaisin nykyhetkeen: Aikavarkaan hoitosopimus on tehty, varsinainen hoito alkaa 13.1. ja hoitoajaksi sovittiin klo 8-15 eli aamupalasta välipalaan. Päiväkoti vaikutti pikatutustumisen perusteella sittenkin enemmän lapsille kuin viruksille sopivalta sopelta. Ryhmiä on vain kaksi, hoitohenkilökunnan vaihtuvuus pientä ja kyseisessä päiväkodissa työharjoittelunsa tehnyt kaverini muistelee paikkaa lämmöllä.

Jännittää tietysti kovasti. Silti uskon tämän olevan tällä hetkellä koko perheen hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu.

Eikä eniten ketuta enää lainkaan kaikki!

(Etenkin kun en ole toissapäivän jälkeen oksentanut.)

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kohtauksia raskauspahoinvoinnin keskeltä


I

On aamu. Mies nukkuu vielä. Minä yökin vessanpyttyyn ja toivon, ettei Aikavaras lähde hortoilemaan kukkaruukkuun tai uuninluukkuun. Aluksi sille riitti mun oksentaminen viihteenä – ihan alkuun näytöksen genre oli horror, sittemmin eritekomedia – mutta nyt se on jo tottunut ja tarvitsee yhä erikoisempia ärsykkeitä pysyäkseen ovella kiltisti odottelemassa, että mun mahalaukku purskauttaa uumenistaan ne viimeisetkin lusikalliset kauniinkeltaista sappinestettä.

”Leiki vaikka noilla”, saan yökkimisen välissä ojennettua ensimmäisen turvalliseksi luokittelemani objektin vessan laatikosta.

Siinä Aikavaras sitten levittelee tyytyväisenä pikkuhousunsuojia pakkauksesta lattialle ja tunkee niitä takaisin. Viihdearvo säilyy neljä aamua, sitten Aikavaras kyllästyy ja silppuaa koko pahvipakkauksen tuhannen päreiksi, eikä seuraavana aamuna voisi vähempää kiinnostua muovipussukasta, johon yökkäilyn jälkeen olin keräillyt valkoiset naistenvaipat.

"...kun ei Äiti noita kuulemma tarvi vähään aikaan."
II

Eletään niitä paria viikkoa, joiden aikana en saa syödyksi muuta ruokaa kuin pakastepitsaa. On sunnuntai. Aikavaras nukkuu päiväuniaan. Minä näykin Dr Oetkerin mozzarellapitsaa, Mies surffaa sohvalla.

Minä: ”Miksei pakastepitsoissa voi olla täysjyväpohjaa?” (Koska tulisi vähemmän huono omatunto niiden syömisestä. Miehen sanojen mukaan olen täysjyvänatsi.)
Mies: ”Koska kukaan ei sitten ostaisi niitä.”
Minä: ”Mä ostaisin.”
Mies: ”Niin, parin viikon ajan silloin kun olet raskaana.”

Hmph. Ehkä se on oikeassa. Hetken kuluttua:

Minä: ”Miksi miksi miksi mulla ei voi olla sellaista klassista raskauspahoinvointia, että kaikki rasvainen ja makea ja epäterveellinen kuvottaa ja tekee mieli vain mangoja ja appelsiineja?”
Mies: ”Koska ne on mun lapsia.”

Miten sillä joskus onkin vastaus kaikkeen mutta toisinaan ei yhtään mihinkään.


Kivaa puuhastelua Äidin puuhastellessa omiaan siellä vessassa. Joko kohta saisi puuroa, kiitos?

 
***

Kun 10 viikkoa tuli täyteen, pahoinvointi väistyi maagisesti. Ekassa raskaudessa olisin varmaan varannut yön pimeinä tunteina netin kautta pika-ajan yksityiselle tarkistamaan, hakkaako sikiökalvojen sisällä vielä pikkuinen sydän vai merkitseekö pahoinvoinnin loppuminen ikäviä uutisia. Toisella kierroksella – suoraan sanoen olin vain helpottunut, ja toisaalta kokemuksesta tiesin alkukolmanneksen oireiden aaltoilevan ihan luonnollisesti. Ruoanlaiton ja syömisen helpottuminen oli vain kiva juttu.

Kiva juttu, jota kesti viikon. Ja pam, aamulla piti taas kirmata jutustelemaan vessanpytyn kanssa, enkä pystynyt edes katsomaan sitä jääkaapin hyllyllä odottavaa lounasrasiaa, johon edellisen päivän päivällisen jämät oli talletettu. Pelkkä ajatus teki niiiiiin pahaa. Viisi päivää kiduin, sitten tuli 12 viikkoa täyteen ja taas: kas, ei yökötäkään enää yhtään niin paljon. Peukut pystyyn, että nyt seilattaisiin ihan pysyvästi kirkkaammilla, yrjöttömillä vesillä.

Joskus se ehtii vähän järjestellä keittiötä kun minä koitan saada mahalaukkuani järjestykseen...


...ja joskus vain päättää siirtää keittön maton vähän loogisempaan paikkaan.



lauantai 16. marraskuuta 2013

Viiva se on haaleakin viiva

Takauma syyskuun puolivälistä:

Maanantaina, päivä Aikavarkaan yksivuotissyntymäpäivän jälkeen, olin varma että olen raskaana. Ei me sitä varsinaisesti yritetty, mutta eipä yritetty estääkään. Kanan paistaminen ellotti lievästi, eikä ollut yhtään sellainen olo että menkat alkaisi, vaikka tiesin että niiden pitäisi alkaa pian. Sen sijaan oli vähän jotenkin epämääräisesti toisenlainen olo.

Malttamattomana tein raskaustestin heti tiistaina. Negatiivinen. Mitä? Olin hämmästynyt, ehkä lievästi pettynyt. Ehkä myös hitusen helpottunut, myönnettäköön.

Keskiviikkona varmuus palasi. Mä olen raskaana. Mä tiedän sen.

Perjantaiaamuna tein taas raskaustestin. Siihen tuli vahva kontrolliviiva ja haalea testiviiva. Tummempi kuitenkin kuin sellainen kuuluisa, palstoilla pohdittu haamuviiva.

Viivahan se siinä. Ja leivänmurunen.

”Eeeen mä välttämättä ihan oikeasti ole raskaana. Ihan vähän vain. Silleen osittain.” Näin mä ensihymyn jälkeen uskottelin, koska panikoiduin hyvin nopeatahtisesti. Mitä tästäkin tulisi? Ei musta ole suurperheen äidiksi! (Ja 2 lasta on suurperhe, jos keskiarvo on edelleen 1,8… tosin tuorein KaksPlus-lehti väitti että kolme on uusi kaksi, mutta silti: suurperhe!)

Mies nukkui vielä, istuin sohvalla Aikavaras sylissä velmuillen ja mietin: voi apua. Voi mitä me ollaan tehty. Kävin tarkistamassa vielä kerran, oliko siinä raskaustestissä ihan oikeasti ihan oikea viiva. Kyllä oli. Sillä aikaa kun syynäilin sitä viivaa, Aikavaras kiipesi sohvalle ja putosi naamalleen sen taakse. Tämä episodi todisti mulle, että musta ei ehkä kenties kerta kaikkiaan riitä kahden äidiksi: jo nyt huomion jakaminen aiheutti katastrofeja!

Sunnuntaina tein uuden testin. Viiva oli tummempi.

Tiistaina tein taas testin. Ja toisenkin. Viivat olivat jo hyvin vahvoja. Ajattelin, että nyt pitää kyllä lopettaa tää testaaminen. Seitsemän (7) testiä per raskaus on ihan riittävästi. Ja kun lopetin testaamisen, myönsin itselleni, että joo, kai mä sitten olen raskaana. Kun kerran ne kaikki seitsemän testiä on olleet positiivisia.  

Hmm. Mitä jos uskoisit jo? Ja odota puolitoista viikkoa niin pääsetkin jo yrjöämään.

Aikavarkaan odotus alkoi aikoinaan aika erilaisissa tunnelmissa: Viidentoista kuukauden ajan mun elämää määritti lapsettomuuden pelko, munasarjahäiriöiden itkeminen, muutama heikkotehoinen hormonikuuri, raskaaksi tulleiden kavereiden ja sukulaisten kadehtiminen, ahdistus siitä pilaanko Miehen elämän jos en onnistu antamaan hänelle lapsia. Kun sitten tammikuussa 2012 raskaustestiin piirtyi ensimmäistä kertaa kaksi viivaa, jalat menivät alta (paitsi että istuin vessanpytyllä) ja itkin ilosta.

Aikavaras tehtiin siis ihan tekemällä, kun taas tämä Unirosvo sai alkunsa lähinnä niin, että notulkoonjosontullakseenHUPSISTA.

Ei tähän raskauteen ole tällä kierroksella muutenkaan ehtinyt keskittyä yhtä paljon, niin hyvässä kuin pahassakaan. Mitä nyt olen odotellut pahoinvoinnin väistymistä, ollut tolkuttoman väsynyt ja kiukkuinen, ja siitä huolimatta viikkojen varrella kiintynyt ajatukseen uudesta perheenjäsenestä. Ja nyt kun eka kolmannes on takana, niin: tervetuloa seuraavat kaksi kolmannesta! Odotan teitä jo.    


torstai 14. marraskuuta 2013

Epäkatastrofi

Aiemmin sanottua:

”Voi, mitä mä sitten teen kun Aikavaras täyttää vuoden ja oppii kävelemään eikä ole enää vauva?” (En kyllä tiedä, miksi tuollaista voivottelin. Kun ei se vauvavuosi kokonaisuudessaan mikään paratiisimainen olosuhde ollut.)

”Nooh, aikaisintaan sitten kun Aikavaras täyttää vuoden, voi harkita uutta raskautta. Joo, sitten se ei enää olisi katastrofi.” (Miehelle, joka keväällä tenttasi, koska Aikavarkaalle voisi mun mielestä tulla pikkusisarus.)

Tästä johdannosta varmaan arvaattekin, että se ei-enää-katastrofi on nyt tapahtunut. Sopivasti muutama päivä Aikavarkaan 1-vuotissynttäreiden jälkeen raskaustesti näytti positiivista.

Jos kaikki menee hyvin, Aikavarkaasta tulee siis isoveli ja meille muuttaa touko-kesäkuun vaihteen tuntumassa Unirosvo.

P.S. Uutta läppäriä ei näy ei kuulu. Tämä erikoistilannepäivitys on kirjoitettu Miehen työkoneella edellisenä iltana.


lauantai 9. marraskuuta 2013

Taulukauhun päihittäminen ja viskiä näppäimmistölle

Seuraa erikoistilannepäivitys äitini tietokoneelta käsin.

Ensinnäkin, se taannoin raportoimani taulukauhu on nyt onnellisesti voitettu. Muumitaulu on majaillut jo pari viikkoa Aikavarkaan sängyn yllä, joten ehkä tässä vaiheessa voi jo vetäistä pikku voitontanssin. Muksis & Geena-krokotiili sekä Nils Holgersson hanhineen koristavat olohuonetta ja ruokailutilaa. Otaksun ajan olevan jo kypsä niidenkin siirtämiselle Aikavarkaan huoneeseen.

Viime aikoina olen siirtänyt muutamaa kirjaa ja lorupussia lukuun ottamatta kaikki lelutkin Aikavarkaan omiin kaappeihin. Ei ei ei ei enää lelukaaosta olkkariin. Tahtoo taas aikuisten asunnon! Sellaisen jossa ei astu joka toisella askeleella palikan päälle. (Ja jossa voi jättää tärkeitä tavaroita reunalle.) Heh. Ihan niin kuin olisi toteutumassa lähivuosina. Sitä paitsi olkkarin sohva on kuitenkin aina täynnä Aikavarkaan puolipitoisia vaatteita, ja kummasti pehmolelutkin kulkeutuvat sinne.

Lisäksi leluja kiinnostavampia ovat Aikavarkaankin mielestä kaikki aikuisten jutut. Tulos: elän asunnossa, jossa tulee joka toisella askeleella astuneeksi keittiön laatikoista ongittujen pakasterasioiden, vispilöiden ja kulhojen päälle. Ja jossa saa kävellä vessan laatikoista suurella riemulla ja löytäjä saa todellakin pitää -asenteella haalittujen Tampaxien seassa. Kiva. Vaikka vintiön perässä juoksee jatkuvasti ja sen jälkiä siivoilee alituiseen, se on aina taktiset muutaman juoksuaskeleen edellä.

No nyt eksyin taas jaarittelemaan.

Tarkoitus oli ilmoittaa mahdollisesta tilapäisestä bloginpäivityskatkoksesta. 

Syy: Mies kaatoi tipan (niin se väittää) viskiä läppärimme näppäimistölle. Ja koska viski on alkoholia ja alkoholi on liuotin, niin ilmeisesti kaikki ne satatuhatta leivänmurusta sieltä näppäimistön sisältä liukenivat sen yhden viskitipan vaikutuksesta, ja näppäimistö lakkasi toimimasta. Tai toimiihan se: painaa itsekseen jatkuvasti plus-merkkiä, eikä rekisteröi muita näppäimiä olemassaoleviksi.

(Kuulemma oli tietysti vahinko. Mutta saattaa olla, että Mies on nuuskinut mun tiedostoja eikä kerta kaikkiaan kestä sitä, miten hyvä mun romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen kymmenys on. Tai sitten se on kyllästynyt tähän blogiin.)

Viime vuonna Mies ei saanut isänpäivälahjaa (yllätyttekö?). Tänä vuonna Mies saa ihan luvan kanssa vinguttaa korttia ja ostaa meille uuden koneen tuon viisi ja puoli vuotta palvelleen tilalle, jotta vaimo pääsee taas vähän tarinoimaan.

torstai 7. marraskuuta 2013

Ruusukimpun vastakohta



Kävipä tuossa viime sunnuntaina niin, että Aikavarkaan päiväuniaikaan lösähdin sohvalle ja avasin kirjani. Siinä pariskunta vietti viisivuotishääpäiväänsä. Hetkinen, nyt on siis jo marraskuu, aivoissani alkoi raksuttaa.

”Hyvää hääpäivää”, toivotin haravoimasta tulleelle Miehelle. ”Vähän myöhässä tosin.”

”Niin joo. Kiitos samoin.”

”Vai juhlittiinko me sitä?” kysyin varmuuden vuoksi. Ei ollut nimittäin mitään muistikuvaa päivämäärästä 1.10.2013.

”Ei kai. Taisi unohtua.”

Lieventävänä asiainhaarana todettakoon, että Mies oli silloin kahden viikon työmatkalla ja sekä mulla että Aikavarkaalla oli raju flunssa, ja arki oli silkkaa selviytymistä. Laskin tunteja Miehen kotiinpaluuseen mutta kalenteria ei tullut vilkuiltua, saati sitten mitään onnentoivotuksia jaeltua. (Miehen tekosyystä en tiedä. Se että se on mies?)

Ei ollut kyllä edellinen hääpäivä kummoisempi, vaikka silloin sentään muistin onnitella. Aamusella ojensin kaksiviikkoisen, naama punaisena huutavan Aikavarkaan Miehelle röyhtäytettäväksi (eli kanniskeltavaksi pystyasennossa itkevänä puolentoista tunnin ajan) ja mumisin: ”Hyvää hääpäivää.” Miehellä oli korvatulpat vielä korvissa, mustat silmänaluset niin kuin kunnon isyyslomalaisella kuuluukin, ja se murahti jotain vastaukseksi ja alkoi hytkytellä rääkyvää pakettia sylissään. Myöhemmin Mies ei muistanut koko tapausta, kun kysyin miksen saanut hääpäivän johdosta vastaonnitteluja.

Takaisin nykyhetkeen. Mies tarkisti netistä, mikä hääpäivä missattiin. 8-vuotishääpäivä on ilmeisesti pronssihäät, tai vaihtoehtoisesti messinkihäät tai kumihäät (!). Toisaalta 9-vuotishääpäivä on kromi-, paju-, pronssi-, savi- tai pellavahääpäivä, joten ehditään sitä pronssia juhlia vajaan yhdentoista kuukauden kuluttuakin. 

(Jos muistetaan.)