tiistai 31. joulukuuta 2013

Isi, Äiti ja Unirosvo


Joululahjaduploista on jo löytynyt perheenjäseniä esittävät hahmot lukuun ottamatta Aikavarasta itseään.

”Isi!” Aikavaras innostuu joka kerta kun tämä ruskeatukkainen pää vilahtaa:

Ilmiselvästi se on Mies.
Tässä puolestaan Miehen näkemys minusta (ja Unirosvosta):

Keskivartalo jo selvästi paisunut.


Sittemmin tämä vähän tyttömäisempikin pää on ollut Isi riippumatta siitä, millaisista palikoista loppuhahmo rakentuu (koska ruskea tukka).

Muissa blogeissa summaillaan kulunutta vuotta kuvakoosteiden ja kuukausimuisteloiden merkeissä. Mun katsaukseni kuluneesta vuodesta taitaa jäädä suunnitelman tasolle. Jahka Aikavaras herää päiväuniltaan ja syö välipalansa ja Mies pistää pillit pussiin toimistollaan, lähdetään Turun kaupungin järjestämään Lasten Uuteen Vuoteen. Jos Jytäjyrsijöiden keikalle (Miehen tahto) ei mahdu, ulkoillaan hetki Kupittaanpuistossa ja odotellaan ilotulituksia, jotka värjäävät Turun tuulisen taivaan kello kuusi.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Potalla istumista ja vanhojen aikojen aapinen


Aikavaras viihtyy nykyisin potalla. Siihen ei ole pakko istua, mutta vaipanvaihdon yhteydessä potalla saa käydä. Useimmiten Aikavaras kipittääkin itse potalle eteiseen, ja jos potta sattuu olemaan edellisen huuhtelun jäljiltä vessassa kuivumassa, kaveri koputtelee ovea kunnes saa potan alleen.

Viime viikkoina pottaan on alkanut tullakin jotain. Hyvä, koska oltiin Miehen kanssa jo vähän tuskastuneita Aikavarkaan tapaan pissata tahallaan matolle tai lattialle heti vaipasta vapauduttuaan. Ai mistäkö tiedetään, että tahallaan? No siitä, että Aikavaras juoksi turvallisen matkan päähän ja alkoi kikattaen lorotella. Jos ja kun minä ehdin rätin kanssa hätiin tai seurasin jo ennakoiden perässä, kaveri keskeytti ja siirtyi kauemmas jatkamaan, vaikka kuusi kertaa putkeen.  

Joten hieno homma, että Aikavaras tykkää istahtaa potalle ja säästelee virtsaansa sinne asti.  

Nurjana puolena Aikavaras tahtoisi aina lukea sitä yhtä ja samaa aapisvihkoa potalla. Ei yksin, vaan yhdessä. Olen aika turtunut sanomaan päivittäin 5 (pottasessioiden keskimääräinen lukumäärä) x 4 (lukukertojen keskiarvo per pottasessio) että
joo, se on juna
ja
se siinä onkin muuten potkukelkka!
ja
nalle! totta, on nalle!
ja
missä pojan lakki on?
 
Etenkin, kun noita samoja juttuja (paitsi potkukelkka) esiintyy monessa muussakin päivittäin useamman lukukerran kohtaavassa kirjassa. En silti henno piilottaa aapista. Kun kerran lapsi tykkää. Ja kun kerran lapset oppivat toistojen ja toistojen ja toistojen kautta. Ja kun kerran rutiinit on tärkeitä. Ja kun kerran tuon rasittavammasta asiasta ei vielä ole kyse.
 
 

Ja onhan tuo aapinen aika koominen. Taitaa olla siskon miehen lapsuudesta säästynyt ja siskon lapsilta meille periytynyt. Maailman- tai ainakin vanhemmuuskuva on nykyisin pikkiriikkisen erilainen. Ennen ei esimerkiksi ollut paineita joka inahduksesta hössöttävään kiintymysvanhemmuuteen:
 
 

Eikä ennen varoiteltu ja vahdittu lapsia turhaan:
 
 

perjantai 27. joulukuuta 2013

Pukinkontti, ja kunnon väen tarjoama jouluruoka


Jouluhulinat on tältä vuodelta päihitetty. Satunnaisista raivareistaan huolimatta Aikavaras oli tainnut olla aika kiltti, koska pukinkontista paljastui melkoinen kasa lahjoja 15-kuiselle. Pari omaa ja pari muiden pakettia jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta lopulta yltäkylläisyys ja melske hämmensivät pientä päätä niin, että valtaosa paketeista jäi seuraavan päivän askareiksi. Ja silloinkin Aikavaras oli kiinnostuneempi tuhanteen kertaan luetuista kirjoistaan kuin paketeista paljastuneista uutuuksista.

Hyvä niin. Ehtii sen uutuutta ihannoivan materialismin omaksua myöhemmälläkin iällä.

Mun ja Miehen ei ollut tarkoitus antaa lapselle yhtään lahjaa, koska
a)     ei Aikavaras niitä vielä laske tai niistä niin innostu
b)     tarpeelliset jutut hankitaan joka tapauksessa ja turhia hankintoja vältetään
c)     paketteja tulee muiltakin tontuilta ihan riittämiin.

Kävi kuitenkin niin, että joulua edeltäneellä viikolla sain piipahdettua kirpputorilla kvartaaliostoksilla. (Olen huomannut, että neljästi vuodessa iskee tarve hankkia uusia paitoja ja housuja sun muuta kasvavalle Aikavarkaalle; tänä vuonna reissut ajoittuivat helmikuuhun, toukokuuhun, syyskuuhun ja joulukuuhun. Sikäli elän siis kvartaalitaloutta, toki yllättäin iskevät tarpeet, esimerkiksi talvikurahousut sekä kakkoskintaat ja -pipo hankitaan saman tien sieltä mistä ne helpoimmin löytyvät.) Koriin päätyi myös muutama kirja, jotka päätin kääriä lahjapaperiin aatoksi. Mies puolestaan onnistui vihdoin hankkimaan Aikavarkaalle pallon lokakuussa kadotetun tilalle.

Ei sen enempiä sentään. Vielä tänä vuonna siis. Varmaan se ilo lapsen kasvoilla onnistuu jossain vaiheessa ylittämään ekologiset periaatteet…

Useasta paketista paljastui duploja (kröh, taisi olla Äidin toive, jonka taka-ajatus oli vähän aiempaa pitemmät ja paikallaanpysyvämmät leikkituokiot). Pari härvelipakkausta jätettiin avaamatta ja korkattiin leegokausi ihan peruspalikoilla. Jaksaa niistä kummasti aikuinenkin innostua.
 

 

Etukäteen kiinnostavinta koko joulussa oli musta se, mitä Aikavaras mahtaa tykätä jouluruoista. Riisipuuro ei tehnyt vaikutusta, mutta laatikot maittoivat lapselle mainiosti, samoin kaikki muu tarjottu. En viitsinyt parin päivän takia nipottaa suolan määrästä, joten Aikavaras sai maistaa niin kinkkua kuin kalkkunaakin, samoin savulohta. Mutta jouluaattoiltana maitoa ja vettä meni varmaan kymmenkertainen määrä normaaliin nähden! Hienosti kaveri marssi itse keittiöön osoittamaan nokkamukia ja komentamaan: ”Höppy!” Ison hörpyn sitten ottikin.

Mies on palannut töihin, minä puolestaan nappasin itselleni sen köhän, joka Aikavarasta vaivasi muutaman päivän ajan ennen joulua. Tai jonkun muun. Luulin jo pääseväni kuin koira veräjästä, mutta joulupäivän iltaa kohden olo alkoi olla aika turpiinsaanut. Aikavarasta odottaessani en sairastanut kertaakaan, onnistuin säästymään jopa siltä mahataudilta, joka kaatoi parissa päivässä monta kymmentä ihmistä Miehen työpaikalta vessankaakeleita ihailemaan, mukaan lukien Miehen. Pysyin terveenä, vaikka moppasin yön pikkutunteina pari harhaoksennusta. Tässä raskaudessa olen haalinut perheen virusharavalta jo kaksi flunssaa, eikä vielä mennä edes puolivälissä. Tukkoinen nenä ja raskaus nenäsuihkekieltoineen ei ole kiva kombinaatio, ja kun yhtälöön lisää vielä villin taaperon…
 
Eli nyt sohvanpohjalle.

P.S. Piti laittaa tähän muutama muukin kuva joulunpyhistä, mutta kännykän sijaan nappasin ne poikkeuksellisesti oikealla kameralla, eikä uudessa läppärissä ole muistikortinpaikkaa, eikä kameran kuviensiirtojohtoa ole mailla halmeilla. Höh ja anteeksi.  

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Itse tein taas: vain tarroja paperilla


Luonnonvalkoista korttipahvia, lajitelma kivoja tarroja. Aikavaras päiväunille, muutama pala tummaa suklaata kyydittämään joulukorttisulkeisia.
 
Äärimmäisen (suorastaan nolottavan) helppoa askartelua, josta tulee lapsuus kivasti mieleen: se miten viikkorahoilla (markoilla!) ostettiin Conpapista pehmo- ja kiiltotarroja. Niitä sitten vaihdeltiin ja vertailtiin välitunneilla ja kotona siskojen kanssa.

 
Kultaa ja hopeaa


Punaista ja kultaa
 
Onx varmaan tarpeex glitterii?

 
ONNELLISTA JOULUA!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tukka, sakset ja nappi eli kootut kuulumiset


Pari viikkoa sitten pää kaipasi ulkoista(kin) päivitystä ja yöpöydän laatikosta pomppasi silmille viime jouluna saamani lahjakortti, joka kelpasi mm. muutamaan kampaamoon ja joka oli ihan kohta umpeutumassa. Kun Mieheltä liikeni muutama lauantaitunti toimia Aikavarkaan pääasiallisena hoitohenkilökuntana, minä istuin kampailtavana ja sitten toimitin joulutonttujen asioita keskustan hälinässä.

Mutta mahtaako joku muukin tarttua saksiin kampaajalta tullessaan? Ei ollut eka kerta, tuskin viimeinenkään. Mutta vihdoinkin tajusin, miksi näin käy:

Koska kampaajilla on se tapa, että ”kuivataan nyt ja viimeistellään sitten kuivana”. Ja sitten föönäillään. On jotain nesteitä ja pyöröharja. Niillä aseilla mun tukka taivutellaan sellaisiin asemiin, joihin se ei ikinä luonnostaan asetu. Sitten saksitaan vielä, ja lähtökohtana on se luonnottomasti aseteltu tukkalaite.

Mä en föönää koskaan vapaaehtoisesti vaan mieluummin annan tukan kuivua luonnollisesti. Inhoan föönin kuumuutta ja sähkönhajua. Mun tukka asettuu parhaiten (ei silti välttämättä hyvin...), kun se saa mennä niin kuin se oman luontonsa mukaan menee. Sen hyviä puolia – jotka vaihtelee sään ja vuodenajan mukaan – voi tietysti korostaa, mutta jos ja kun on hankalia pyörylöitä tai uppiniskaisesti asettumattomia suortuvia, niin en kyllä ala taistelemaan päivittäin niitä vastaan neljän eri tökötin ja sähkölaitteiden voimalla. Ajantuhlausta. Koska kuitenkin tulee jostain tuuli, tai kosteus, ja pipo nyt talvella ainakin, ja sitten taistelu on menetetty joka tapauksessa. Tukka saa halutessaan vetää laineille tai olla kuivalla säällä piikkisuora. Eikä jakauksen tarvitse olla joka kerta samassa paikassa.

Jakaus niin kuin se itse tahtoo. Ja taustalla näköjään Aikavarkaan suosikkipottalukemistoa, sellainen 30+ vuotta vanha aapisvihko.
 
Kampaajat sen sijaan! Niillä on oma (valheellinen) visio mun hiuksista ja siitä, miten ne parhaiten muotoilisi. Föönätään, saksitaan, suihkaistaan jotain ainetta joka menettää tehonsa heti kun kampaamon oven sulkeutumisesta tullut ilmavirta osuu mun lasimaiseen, sähköistyvään, liukkaaseen tukkaan. Siinä sitä sitten ollaan. Hiukset alkavat vetäytyä takaisin omiin luonnollisempiin asemiinsa, kadulle päästessä jakauskin jo siirtyy puoli senttiä. Kasvoja kehystävät suortuvat laskeutuvat äkkiä vääriin kohtiin, väärän pituisina. Tukkaa ei ole leikattu sen omilla ehdoilla, ja se näkyy.

Nyt kun olin saanut hiukset kasvatettua tosi lyhyistä olkapäille ulottuviksi tasapitkiksi suikaleiksi, tahdoin taas vaihtelua. Koska nyt kolmikymppisenä ainaväsyneenä stressipesäkkeenä mun otsassa näkyy hieman elämisen jälkiä, ajattelin että jos vaikka vähän otsatukkaa. Ei sellaista geometrista, ankaraa ja paksua, vaan vähän jotain suortuvia, huolettomasti, niin että ne saa mennä niin kuin menevät ja välillä ne voi vetää sivuunkin. Ei. Ei käynyt kampaajalle. Nainen oli sitä mieltä, että jos en tahdo suoristella tai taivutella päivittäin ja käyttää paljon tököttejä, niin ei kannata, koska pyörylät, ja hiuslaatu, ja niin pois päin. Hmm.

Onneksi kotonakin on sakset. Onneksi valmista ei tarvi tulla kerralla. Kun hiusten antaa pesun jälkeen kuivahtaa luonnollisesti, näkee mistä tarvii vielä vähän napsia. Sama juttu seuraavan pesun jälkeen. Ja seuraavan. Sitten alkaa tulla valmista.
 
***

Hiusten kotileikkuun sai myös Aikavaras muutama viikko sitten. Otsatukka oli lyhennetty jo kuukautta aiemmin, ja kaveri alkoi epäilyttävästi muistuttaa pitkän niskatukkansa kanssa 80-lukulaista kendojunttia jääkiekkoilijaa. Pystyn samaistumaan monen äidin kohtaamaan taaperokiharajumitukseen ("tuohon tukkaan ei kyllä kajota!"), mutta pettymyksekseni en löytänyt itsestäni tätä asennetta. Ei, sakset käteen ja naks naks. Parempi tuli!
 
***

 
Niin, ja sitten siitä napista. Se ei oikein enää mahdu kiinni. Nyt 18. raskausviikon alussa Unirosvo painaa vasta alle 200 grammaa eikä kohtu toistaiseksi ole juurikaan isoa greippiä suurempi, joten ei tämä pötsi vielä mikään pinkeä vauvavatsa ole. Napa, joka pullahti Aikavarasta odottaessa ulos joskus rv 28 tienoilla eikä palautunut koskaan ennalleen, törröttää jo nyt hölmönä ulokkeena keskellä tätä valtavaa turvotus- ja laardikertymää. "Papa", osoittelee Aikavaras ja kurkkii mun paidan alle.
 
Onko ihme ettei huvita kumarrella ja kyykistellä farkut jalassa vaan hengaan ulkona kevyttoppahousuissa ja sisällä sukkiksissa tai veijoissa? Äitiysfarkkuja en ole vielä kaivanut kaapista, niitä ehtii kevään mittaan kuluttaa ihan riittämiin.

Eilen oli neuvola ja siellä ne sydänäänet jumputtivat, tsuptsuptsup. Liikkeitä olen tuntenut silloin tällöin parisen viikkoa, pieniä tökkäisyjä alavatsassa, epäsäännöllinen elohiiri nykimässä suoliluuta kohti. (Valitettavasti tässäkin raskaudessa alkoivat myös harjoitussupistukset samoihin aikoihin kun liikkeet alkoivat tuntua.) Äidilläni oli vapaapäivä ja hän vietti puolituntisen Aikavarkaan kanssa neuvolan vastapäisessä leikkipuistossa, jotta pikku terroristi ei päässyt kiipeämään tutkimuspöydälle kun minä seison vaa'alla (niin kuin viimeksi), vetämään tietokoneen piuhoja seinästä kun mun verenpainetta mitataan (niin kuin viimeksi), ja syömään kiinnostavia paperitukkoja roskiksesta kun neuvolantäti etsii anturin kanssa sykkeitä mun alavatsalta (viimeksi sydänääniä ei vielä kuunneltu mutta roskista kaveri ehti silti penkoa).

"Oisko sulla vielä kysymyksiä?" neuvolantäti kysyi.

"No ei kyllä tästä raskaudesta", tajusin. Ei mitään kysyttävää, se nyt vain menee tässä samalla, etenee omalla painollaan (kolme kiloa). Mutta Aikavaras, sitä ja sen kasvatusta ja mun omaa vajaavaista äitiyttä koskevia kysymyksiä mulla oli mieli täynnä. (Esimerkiksi nyt, että mikä on suositeltava tapa toimia kun taapero saa raivokohtauksia joissa hakkaa päätään seinään ja naamaansa lattiaan?) Hölmö minä, joka kuvittelin joskus keväällä ja kesällä, että mahdollinen uusi raskaus veisi jotenkin huomion pois Aikavarkaasta ja sen kehityksestä. Pöh. Päinvastoin se silmien edessä kekkuloiva, suinpäin vaaratilanteisiin syöksyvä ja kaiken käsiinsä haaliva napero vie huomion raskaudelta. Tiineyteensä tulee kiinnittäneeksi huomiota vasta kun on pakko, esimerkiksi kun joutuu oksentamaan, kun vaatteet eivät enää mene päälle, tai kun Aikavaras sätkii ja potkii uhkaavasti kohti mun vatsaa.

Mutta kun Unirosvo syntyy, Aikavaras joutuu pärjäämään ilman osaa siitä huomiosta, jonka valokeilassa nyt paistattelee aamusta iltaan ja joinain öinä illasta aamuunkin. (Odotettavissa varmaan haasteellista käytöstä... Ehkä päiväkotiarki osaltaan auttaa vähän tottumaan siihen, ettei Äiti olekaan aina 100-prosenttisesti hyödynnettävissä ihan siinä vieressä tai ainakin viereisessä huoneessa?)

No okei, jostain Aikavaras jää nyt jo Unirosvon takia paitsi: Energiaa riehua ja leikkiä mulla ei ole enää riittänyt samalla tavalla kuin ennen raskaaksi tuloa. Hengästyn heti, lihakset uupuvat saman tien, ja kun aamusta asti on keplotellut vaipanvaihdot, paininut vaatteet päälle, taistellut ulkovaatteet ylle, järjestänyt ruoat pöytään Aikavaras kainalossa tai nilkkoihin takertuneena, siivonnut keittiön samalla nostellen lasta pois pöydältä, nostanut keinuun, keikuttanut keinulautaa, taklannut rattaisiin – ja kuka uskoisi, että pukemistaistelun jälkeen myös riisuminen on usein aikamoinen painimatsi? Sen jälkeen musta ei enää ole konttaamaan pitkin kämppää karhua leikkien, eikä nostelemaan Aikavarasta kerta toisensa jälkeen kohti kattoa, etenkin jos tietää että edessä häämöttää vielä varsin vauhdikas iltasuihku. Miehen työmatkojen aikana kaverin rajumpien leikkien kiintiö jääkin selvästi vajaaksi ja sitä ottaa silminnähden päähän, kun Äiti ehdottaa lukemista, palapeliä, palikoita, ja Äiti hei, kuka nyt koko ajan tahtoisi halia nallea?

No, niin kuin Mies kerran totesi (tilanteessa, jossa minä puuhasin Aikavarkaalle kaksin käsin iltapalaa väsymystä ja leivänhimoa kitisevän naperon roikkuessa ulisten mun lahkeessa, ja Mies "auttoi" jättämällä vahingossa Aikavarkaan superehtiväiset sormet jääkaapin oven väliin):

"Jokainen osallistuu parhaan kykynsä mukaan."       

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Thairuokaa: paistettua kanaa, cashewpähkinöitä ja kuivattua chiliä


Vietimme Miehen kanssa kaksi vuotta sitten lähemmäs kolme viikkoa Thaimaassa. Viimeisessä etapissa, Chiang Maissa, päätimme viettää yhden päivän erillämme, kumpikin tehden jotain omaa. Syy taisi olla se, että Mies tahtoi osallistua johonkin vuoristo- ja alamäkipyöräilyretkelle, jonne mun antiuskalikkoluonteella ja pelosta lamaantuvalla koordinaatiolla ei ollut mitään asiaa. Lonely Planetimme mainosti Chiang Main thaikokkauskouluja, joten ilmoittauduin päivän kestävälle kurssille. Se oli loistava ratkaisu! Aamupäivällä kierreltiin torilla, tutustuttiin raaka-aineisiin ja maisteltiin hedelmiä. Sitten hommiin: valmistettiin yksi ruoka alkupalavalikoimasta (tulinen papaijasalaatti), yksi curryruoka (thai green curry kanalla), yksi keitto (kalaa ja katkarapuja kookosmaidossa), yksi wokki (paahdettuja cashewpähkinöitä, kanaa, kevätsipulia ja kuivattua chiliä) ja yksi jälkiruoka (tuoretta mangoa ja sticky ricea kookosmaitokastikkeella). Ja syötiin tietysti ne kaikki. Illalla en siis ollut parasta mahdollista päivällisseuraa. Muistaakseni lähinnä vierin kokkikoululta hotellille odottelemaan Miestä, joka palasi hurjastelupyöräilyltään kuraisena ja nälkäisenä.
 
Papaijasalaatti, ihan itse tehty! Ja suu paloi... "You want Thai hot, put five chilis. You want tourist hot, you put half a chili!" Niinpä.
 
 
Mangoa, sticky ricea ja kookosta, tämä versio kylläkin Koh Kutin maisemissa eikä Chiang Main kokkikoulussa.
 
Joka tapauksessa: Reissun aikaisemmissakin etapeissa, erityisesti Koh Changilla ja Koh Kutilla, kumpikin meistä tykästyi wokkiin, jossa oli paistetun kanan lisäksi paahdettuja cashewpähkinöitä, sipulia ja kevätsipulia sekä kuivattuja chilipalkoja. Kun kokkauskurssin vaihtoehdoista löytyi juuri se meidän lempiruoka, totta kai valitsin tekeväni (ja syöväni) sen. Että voisi sitten kotonakin. Reseptivihkosen sai mukaan, siitä olisi helppo katsoa ohjeet.

Öh. Ei ole tullut tehtyä. Mutta eihän siitä ole kuin vasta kaksi vuotta.
 
Jos menet Chiang Maihin ja tahdot osallistua kokkikurssille, suosittelen Baan Thai Cookery Schoolia lämpimästi!
 
Kun pahin pahoinvointi oli takana päin ja ruoanlaittointo tai ainakin -kykenevyys alkoi palailla, kaivoin keittokirjalaatikostani sen thaikokkikoulun vihkosen inspiraatioksi. Se ehti lepäillä keittiön pöydällä jokusen viikon, ennen kuin sain tartuttua tuumasta toimeen. Onneksi sain: ruoasta tuli tosi hyvää.

Tässä käyttämäni resepti: 

300 g kanaa suikaloituna (alkuperäisessä pienempi määrä, mutta pienempää pakettia en löytänyt)
1,5 dl cashewpähkinöitä
100 g tuoreita herkkusieniä viipaloituna (alkuperäisessä jelly mushroom)
1 iso sipuli isohkoina paloina
6 minimaissia pituussuunnassa halkaistuna (nämä jätin pois, kun ei tehnyt yhtään mieli)
0,5 dl kevätsipulia pilkottuna
3 tl hienonnettua valkosipulia
kuivattua chiliä maun mukaan
1,5 rkl kalakastiketta (veg: soijakastike käy)
6 rkl osterikastiketta (veg: sienikastike käy)
3 tl sokeria (tämän jätin pois)
6 rkl öljyä (käytin rypsiä, Thaimaassa taitavat käyttää jotain ihan muuta)
 
1. Kuumenna öljy wokkipannussa ja paahda pähkinät kauniin ruskeiksi. Siirrä pähkinät odottamaan, jätä öljy pannuun.
2. Kuullota valkosipuli keltaiseksi. Lisää sienet ja kana ja paista, kunnes kana on kypsää.
3. Lisää sipuli ja chili. Sekoittele hetki.
4. Lisää kala- ja osterikastike, sokeri, kevätsipuli ja pähkinät. Sekoittele kiehuvan kuumaksi. Tarjoa keitetyn riisin kanssa.

Kevätsipulia, herkkusieniä, sipulia, valkosipulia, kalakastiketta ja osterikastiketta. Ready for action!

Vaikka tiesin että thairuoassa käytetään paljon kala- ja osterikastikkeita, ja vaikka syön thairuokaa tosi mielelläni, olen silti vierastanut kastikkeiden hankkimista ihan kotiin asti. Turhaan. Ei ne niin epäilyttäviä ole, ne säilyvät kauan jääkaapissa, ja ainakaan tätä ruokaa ei oikein olisi ilman voinut valmistaa. Aikavarkaan annoksesta jätettiin pähkinät pois (koska pureskelutaito on vielä vähän vaiheessa), ja kuivatut chilit ripoteltiin hiutalemuodossa aikuisten annosten päälle vasta syömisvaiheessa. Luin sittemmin vanhasta Pirkka-reseptilehdestä, että K-ryhmällä olisi valikoimissaan kokonaisia kuivattuja chilipalkoja – kunpa vain selviytyisin joskus Pirkka-kauppaan asti, niin voisi tehdä tätä ruokaa uudestaan ja vielä vähän autenttisempana versiona.  
 

Pähkinät pannulla
  
Valmiista ruoasta ei tullut otettua kuvaa. Olin ajatellut läiskäistä tähän kuvan siitä Chiang Maissa tekemästäni originaaliversiosta, mutta kuvassa onkin mukana mun naama, enkä saanut rajattua sitä pois (uusi kone, ei tuttua ohjelmaa). Reseptivihko lupailee kuitenkin tämän näköistä murkinaa:
 
 
 
Reseptistä kunnia Baan Thai Cookery Schoolille, joskin suomensin sekä kielellisesti että saatavuudellisesti. 
 
P.S. Tämä ruoka tuli vähän tavallista ateriaa kalliimmaksi. Ei raaka-aineidensa vuoksi, vaan siksi että piti ostaa myös wokkipannu. Päädyin mittavasta valikoimasta huolimatta ihan perus-Tefaliin. Kyllä ne Thaimaassakin sai tehtyä hyvät ruoat ilman suomalaisten julkkiskokkien brändäämiä tuplahintaisia pannuja.