tiistai 30. syyskuuta 2014

Zombiesilmiä, kiukuttelua ja vihdoin parempi iltapäivä



Vihdoin lauantaiaamuna heitettiin Aikavarkaan tuteilla vesilintua, kun oli sopiva hetki: viikonloppu vailla tärkeitä menoja, Miehellä ei työmatkoja seuraavalle viikolle, ja Aikavaraskin oli terveen kirjoissa.

No siitä tutista luopumisesta lisää myöhemmin.

Mutta kuten arvata saattaa, heti lauantai-iltana Aikavarkaaseen iski räkis, ja viime päivät ovat kuluneet sen merkeissä.

Silmien rähmimisen huomasin heti, kun Aikavaras sunnuntaiaamuna heräsi. Lämpö alkoi nousta, ja ulkoilu skipattiin vaikka päivä oli mitä hienoin. Päiväunet se nukkui tosi pitkinä, sen jälkeen valkuaiset punoittivat ja lämpö taisi yltyä kuumeeksi. Nenä oli tukossa ja niin poispäin.

Maanantain vastaisena yönä Aikavaras heräili tukkoiseen nenään, yskään ja surkeaan oloon. (On muuten aika karmeaa, kun hetken aikaa keskellä yötä on ainoa sairaalle, täyttä kurkkua karjuvalle lapselle kelpaava syli, ja se karjunta herättää toisen lapsen ja se pelkäsi ja oli nälissään. No, sitten seuraavana päivänä ja yönä sentään en enää kelvannutkaan kuin sille pienemmälle yönälkäiselle.) Maanantaiaamupäivän se riehui ja rettelöi, sotki paikkoja ja rikkoi leluja ja kiukutteli minkä kerkesi. Rähmiminen jatkui ja aloin ounastella, ettei tämä ihan vesipuhdistuksella ohi mene. Päiväunille se nukahti nopeasti mutta heräsi lähestulkoon vielä nopeammin, eikä uni tullut uudestaan (eikä sille todella riitä 20 minuuttia tavallisten 2 tunnin sijaan etenkään kipeänä; tunnelma oli sitten sen mukainen eli känkkäränkkärää). Silmät verestivät, valkuaisiin nousi punaisia näppyjä, limaista rähmää valui pitkinä rihmoina poskille joita koristivat kirkkaat ja rohtuneet kuumeläiskät – toisin sanoen Aikavaras näytti suunnilleen Zombien kosto 5 -leffan lapsitähdeltä.

Lääkäristä se palasi vielä karmaisevamman näköisenä ja apteekkipussin kanssa: antibioottia korvatulehdukseen ja antibioottia silmätulehdukseen. Iltapalaksi ei maistunut edes omenapiirakka. Tippojen, rasvojen ja ruiskujen lisäksi vielä nenäsuihkeita ja särkylääkkeitä, sitten sänkyyn nukkumaan tuskaista, pätkittäistä unta puoleenyöhön asti. Loppuyöstä onneksi tuli pari pitempääkin unipätkää.

Toistaiseksi muu perhe on terveiden kirjoissa.

Ainakin fyysisesti. Henkisesti olin eilen aika romuna: päivä oli yhtä taistelua, ei lainkaan sellaista ”istu tässä Äidin sylissä niin silitän kuumeista otsaasi ja luen sulle loruja” -tyyppistä sairastupailua. Aikavaras ei jaksanut leikkiä mutta toki jaksoi rellestää ja tehdä sarjatuotantona kaikki kielletyt jutut uudestaan ja uudestaan. Mun seura ei kelvannut kun Unirosvo nukkui, vaan silloin Äiti pois!, Äiti ei tuu tänne, Äitin käsi pois tosta, ei Äitin syliin! Kun Unirosvoa piti syöttää, pukea, nukuttaa tai viihdyttää, Aikavaras totta kai repi mun vaatteita ja karjui itkuisena, että Aikavaras pääsee Äitin syliin, Unirosvo pois! Tuntui kamalalta, kun kelpasi tarjoamaan lohtua vain väärillä hetkillä, silloin kun ei oikein voinut, tai sitten piti antaa sen toisen itkeä. Samoin tuntui kamalalta, kun kipeää lasta tuli vain komennettua, patistettua, toruttua koko pitkän päivän ajan. Mutta ei kai sen voi antaa hakata ikkunaa mattopiiskalla, syljeskellä lattialle ja rikkoa pikkuveljen lelukaarta vain siksi, että se on kipeä? Itkettyäkin siinä tuli, siis myös minun, kun mikään ei tuntunut riittävän ja suklaakin oli loppu. Lounaan söin iltakuudelta, kun Mies vei lapsen lääkäriin.  

Tämä päivä alkoi vähän ankeasti ja kulminoitui yhden maissa niin, että yleensä läsnäolonukutusta vaativa Aikavaras ajoi mut pois huoneestaan, paiskasi oven kiinni ja kirkui: ”Ovi kiinni! Äiti ei tuu tänne! Äiti pois!” Nukahti sinne yksinään sitten. Tunsin, etten kyllä ihan ansaitse mitään palkintoa suorituksestani.

Päiväunen jälkeen tunnelma vaihtui onneksi paremmaksi. Sylikin kelpasi, vaikka olikin täysin vapaana pikkuveljen vedellessä vielä sikeitä. 

Tänään Aikavarkaan lämpö ei ole noussut, rähmiminen on lakannut, ja olen jopa saanut laitettua silmätippoja sille – yksin. Kukapa olisi uskonut. Valkuaiset verestävät pahasti ja nenästä sivuraiteille hierottu räkä on rohduttanut posket, mutta iltaa kohti Aikavaras on muuten ollut lähes entisellään. Se söi kaksi lautasellista kasvissosekeittoa ja oppi laulamaan Pienen pienen veturin ja että Autolla ajetaan varovarovasti. Alkuillasta käväistiin ulkona katsomassa viereisen rakennustyömaan nosturia. Bonuksena nähtiin viemäriauto.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kolmen vuoden sumu eli neuvo Remonttisedältä



Meillä kävi yhtenä päivänä sellainen työkalupakkia kantava kaksilahkeinen ottamassa kosteuslukemia kylppäristä. Remonttisetä, tuumasi Aikavaras, naapureissa kun näitä setiä ravaa nyt enemmänkin laittamassa paikkoja ehommiksi.

Lähtiessään Remonttisetä selitti yhtä sun toista mittauksistaan ja niihin liittyvistä tulkinnoistaan. Aikavaras juoksi päin mun jalkoja ja huusi ”Äiti tuu tekeen nappulataulua!”. Unirosvo venkoili sylissä ja yritti ruokailla paidan läpi.

”Ootas ootas, mun pitää heti kirjoittaa noi ylös Miestä varten, en mä muuten muista enää illalla mitään mitä sä nyt sanoit”, totesin.

”Niin, toi on toi vaihe”, Remonttisetä nyökkäsi. ”Mulla on kanssa kaksi omaa ja muistan ton, kun molemmat oli pieniä. Se on sellainen kolmen vuoden sumu. Sen jälkeen alkaa taas muistaa asioita. Ottakaa paljon valokuvia. Lapsista siis, ei omista silmäpusseista. Ööö…siis ei sillä, että sulla olisi sellaiset. Mutta lapsista, siitä missä käytte, mitä ne syö, mitä niillä on päällä, miten paljon ne sotkee. Niistä kuvista voi sitten sumun hälvennyttyä katsoa millaista elämä oli.”

No tällaista se elämä oli tiistaina. Hrr, kylmä päivä, onneksi aurinko sentään paistoi. Uusi välikausihaalari, uusi pipo, uudet välikausikintaat, uudet välikausikengät. Melko turkoosia, ihan vahingossa.

"Ehtiä tippuu, nyt on syssy!"

Kesäkauden tuo hiekkiksen kansi sai maata maassa. Nyt se nostetaan taas paikalleen hiekkalaatikolta lähtiessä, muuten koko laatikko peittyy keltaisiin koivunlehtiin. Ja lukit pääsevät mukavasti pesimään kannen alle.

Synttärilahjaroska-auto kulkee välillä turhankin kovaa, ainakin parkkipaikalla.

Saippuakuplia voi puhaltaa syksylläkin.

"Toi appuauppa mahtaa entää keinuun asti!"
 
Onneksi hyinen kylmyys oli suhteellisen hetkellistä. Seuraavina päivinä tarkeni kevyemmässäkin varustuksessa. "Missä on Remonttisetä?" Aikavaras kyselee. "Isi on Äitin oma Remonttisetä", se myös totesi. "Kuka on Isin oma Remonttisetä?"

torstai 25. syyskuuta 2014

Oivallus



Viime lauantaina koin oivallushetken (ohimenevän, sellaisen joka pitäisi kokea joka päivä uudelleen).

Oltiin mummilassa, äitini luona. Oli ulkoiltu, syöty lounasta, herkuteltu kakulla. Koitti päiväuniaika. Isosisko lähti poikansa kanssa käyttämään autotonta äitiämme ruokaostoksilla, toinen luki lehteä olkkarissa ja alakouluikäiset lapsensa puuhailivat hissuksiin. Perimmäisessä huoneessa rauhoituttiin unille. Vasemmalla puolella, siinä äitini sängyn päiväpeiton päällä, tuhisi Unirosvo uupuneena rankasta edustamisesta. Oikealta, matkasängyn pohjalta, sieltä pupun ja nallen välistä, kuului Aikavarkaan tasainen hengitys. Kerrankin nukkuivat yhtä aikaa pitempään kuin parikymmentä minuuttia.

Minä en saanut unta, vaikka väsymys oli sitä luokkaa että silmien takana jyskytti moukari ja varpaiden niveletkin vihloivat. Fiksusti olin vetäissyt mukillisen kahvia juuri varttia aiemmin ja olen hieman kofeiiniherkkä. 



Luin Meidän Perhe -lehteä. Joku äiti-ihminen kertoi, ettei viikonloppu ole viikonloppu ellei silloin valmisteta hitaita ruokia. Pilkota tuntikausia ja haudutella kuukausikaupalla niitä patoja. 8- ja 11-vuotiaat lapset osallistuvat mielellään ja niin poispäin.

Just, tuhahdin. Ihan kuin! Noinko munkin pitäisi! Ei tuu onnistumaan! Valitettavasti!

Sitten tajusin sen, mikä tietysti on itsestään selvää, jos ei elä ihan pikkulapsiaikakuplassa niin kuin minä:

Tämä tässä on vain ohimenevä hetki.

Joku päivä nämä pienet lapset ovat kymmenen vuotta vanhempia. Silloin ne eivät takerru jalkoihin vaan lusmuavat kavereiden luona. Eivät istu sylissä puettavina, eivät herätä neljää kertaa yössä, eikä haittaa vaikka päivällinen olisi joskus kahta tuntia myöhemmin.



Joku päivä omaa aikaa on taas enemmän. Joku päivä ajatukset pysyvät jälleen koossa. Joku yö saa taas nukkua.

En nyt tarkoita, että eläisin sitku-elämää: että sitten kun lapset ovat isoja, niin [suuria suunnitelmia ja kaihoisaa huokailua]. Ei. 

Lähinnä tajusin, että hyvistä päivistä, tunneista ja hetkistä kannattaisi nauttia ihan täysillä, koska tämä aika on ainutlaatuista ja loppujen lopuksi kuluu kiitämällä.

Että huonoina hetkinä, tunteina ja päivinä kannattaisi muistaa, että tämä ei ole pysyvä tilanne vaan muutama hassu vuosi tulevien vuosikymmenten edessä. 

Että kaikkea ei voi tai tarvitse saada. Saati sitten kerralla

Haudutellaan niitä patoja sitten myöhemmin elämässä. Nyt ei olekaan vielä sen aika, vaan tämän.