keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kärsimysnäytelmiä (sisältää kaksi mopoa)

Pääsiäinen tuli ja meni täällä Teneriffallakin. On aika kirjata muistiin pääsiäisen 2016 kärsimysnäytelmät.

Kaksi pääsiäismunaa. Nököttävät vieri vieressä maauimalassa mutustamassa leipää.


Aikavaras muistaa viime pääsiäisestä K-mummin järjestämän suklaamunaetsinnän ja uskoo ilmeisesti ihan täysillä pääsiäispupuun. Kerroimme, että tänne ulkomaille pupu pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi (tiedoksi säälijöille, että sokeria on kumpikin lapsi saanut täällä reissussa ihan kyllikseen ja vähän päällekin!), mutta varmasti se voi piilottaa pääsiäissunnuntaina yhden yllätysmunan molemmille.

Persoonallinen mitali. Pääsee hyllyyn!


Lankalauantain vietimme Las Maretasin kylässä. Mies osallistui polkujuoksukisaan ja pokkasi ykköspalkinnon. Sen kunniaksi olimme vähän normaalia hövelimmällä tuulella, ja vaikka tavallisesti olemme vastustaneet krääsäleluja ja ylimääräistä tavaran ostamista henkeen ja vereen, nyt markkinahumu otti vallan, ja ostimme euron yllätyspallot sellaisesta automaatista, jota lapset olivat ihmetelleet viikkotolkulla. Aikavaras sai pienen mopon. Unirosvon pallo avattiin...eikä sieltä tullut mopoa. Vaan joku jalkapallo-potkukenkä-maaliverkko-yhdistelmä, joka ei aja. Arvaattehan: MOPOOOOOO! MOPO AJAAAAA! BYÄÄÄÄÄH! Kuopus oli lohduton, kun joutui katselemaan vierestä isoveljen mopokruisailua. Palkintojenjakoon oli vielä aikaa ja keskusaukio kaikui itkusta. Päätimme korjata krääsälelupahanmielen... loisteliaasti... hankkimalla lisää krääsää! Tietysti! Ostimme rihkamakojusta Salama-auton, joka soi ja kulki paristoilla. Puolen tunnin kuluttua Salama oli ajanut hiekassa ja ottanut kielloista huolimatta mutakylpyjä. Se siitä lelusta. Ei muuten aja eikä soi enää. Luonto kiittää krääsän kuluttamisesta.

Kannustusjoukot väsähtivät palkintojenjakoa odotellessa


Pääsiäissunnuntai koitti. Piilotin pupuna kaksi Kinderiä ja ajattelin, että Unirosvon päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin suunnitelman Aikavarkaalle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Error error! Aikavaras meni ja löysi kätköt heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Aikavaras ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostuisi syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta hei, ei se mitään - eräs toinen perheenjäsen nimittäin on! Sen lisäksi, että joku oli maininnut suklaan, Unirosvo oli muutenkin jo rättiväsynyt, ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Näin tälläkin kertaa. Aikavaras söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Unirosvolle yritin suht tuloksetta opettaa, ettei jälkiruokaa saa jos ei syö ruokaa; lopulta tyydyin siihen, että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on "riittävän reippaasti maistettu". 

Arvaattehan: Aikavaras sai yllätysmunastaan mopon. (Okei, se oli sarvikuono, mutta sillä oli pyörät ja se ajaa - viittä vaille kaksivuotiaalle se on mopo.) Unirosvo sai...koottavan oranssin ukkelin. Ei pyöriä alla. EI AJA! Pettynyt Unirosvo sai niin totaalihervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastansa ulos, eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi sen kädessään ja paiskasi raivoissaan lattialle.

Taannoin juhlittiin Aikavarkaan ensimmäistä virallista nimpparia. Aikavaras sai valita karkkikaupasta 12 karkkia. Unirosvolle otettiin solidaarisuudesta 6 karkkia. Aikavaras nautti omistaan hartaasti ja pitkällisesti. Unirosvo tunki suun täyteen ja nieli, suun täyteen ja nieli. LOPPU! 


Unirosvo koittaa kerjätä titää täty-tättiä eli lisää lakukarkkia.


Onneksi pääsiäinen on ohitse.

Mainittakoon myös pitkäperjantain kärsimysnäytelmä. Siihen ei liity mopoa vaan huvipuistoajelu jossain pikkukaupungissa, jonka nimeä en muista, mutta joka puolestaan muistanee Unirosvon puolen tunnin itkupotkukarjumisen, joka johtui siitä että huvipuistolaitteesta piti lähteä pois juuri niin kuin ennalta varoitettiin useaan otteeseen.

Ennen viimeistä kohtalokasta ajelua veljekset ajoivat yhdessä veturilla.


Karseista desibelilukemista huolimatta tunnustan, että olen tyytyväinen siitä, että kerrankin niistä lukemista vastasi Unirosvo eikä Aikavaras. Esikoisen raivokohtausten kanssa on taisteltu paljon niin kotona kuin reissussa, niin arkena kuin juhlissa; nyt oli ilahduttavaa päästä kehumaan, a) miten kauniisti Aikavaras suostui lähtemään huvipuistosta pois, b) miten reippaasti Aikavaras jaksoi odottaa suklaamunan avaamista ja hyväksyi että niitä on se yksi ainoa, ja c) miten kiltisti Aikavaras ymmärsi pikkuveljen mopopettymyksen ja lohdutti, että Unirosvo saa kyllä leikkiä kaikilla hänen mopoillaan.

"Unirosvo haluutko leikkiä taas sitä leikkiä, että sää kiipeet liukumäkeä väärään suuntaan ja mää tulen perässä ja sitten sää lasket mua päin?"


Reissua on jäljellä enää vajaa viikko!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Lasten suusta

Kyllä, ei enää lapsen vaan lasten. Unirosvon puheeseen pesityivät hetkessä paitsi kahden sanan ilmaukset, myös yhdyssanat. Paloauto, unipuku, nallehaalari, aamupala, lomakoti. Äitin kanssa, kädestä kiinni, ajaa kovaa, kävelee sinne, anna lisää. Lapsi on silminnähden ylpeä osatessaan äkkiä ilmaista itseään paremmin.




Aikavarkaalle on ollut jo vähintään puolen vuoden ajan tärkeää kysyä ja kuulla nukkumaan mennessä, mistä kukin perheenjäsen näkee unta. Aiemmin Unirosvon puolesta on vastattu mitä milloinkin (eikä Unirosvo ole ollut paikalla silloin). Nallesta, oravasta, hiekkarannasta, sateenkaaresta. Nyt iltatoimet ovat muovaantuneet siihen suuntaan, että Unirosvolta olikin mahdollista kysyä. Vielä viime viikolla se puisteli päätään merkiksi, että on liian vaikeaa vastata. Viimeisinä iltoina se on heittäytynyt pohtivan oloiseksi ja vastannut sitten:


"Paloautosta."
"Linja-autosta."
"Puupasta."









Ja Aikavaras, hän se osaa vetää maton naisen jalkojen alta.


"Kuuletko äiti, kun Isi hassuttelee Unirosvon kanssa? Isi kuulostaa Möröltä, Isi leikkii Mörköä. Mörkö tuli Muumeissa pyytämään sydämen muotoista simpukankuorta."


"Niin, mörkö tykkää kauniista asioista."


"Tykkääkö Isikin?"


"Hahah. Ei, Isi ei kauheasti välitä mistään koristeellisesta, ei kukista tai koruista tai simpukankuoristakaan."


"Mutta noista sun silmistä Isi varmasti tykkää!"


"Oi kiitos!"


"...kun niissä ei ole mitään kaunista."







Joskus tosin on kellossa toinenkin ääni: "Onpa kaunis näky."


"Ai mikä on?"


"Kun petaat mun sänkyyn puhtaan lakanan. Kiitos siitä! On kaunis näky kun pidät musta huolta."

torstai 10. maaliskuuta 2016

Pingviiniriemua ja gorillojen katseita

En oikein tiedä, mitä mieltä olla eläintarhoista. Joo, osa on varmaan tarpeen katoavien lajien turvaamiseksi, siis geenipankkina; toisaalta onko syytä tekohengittää sellaista lajia, joka ei muuten säily tässä maailmassa? En osaa sanoa.


Osassa eläintarhoista ainakin osalla eläimistä on varmasti kurja elämä. Isojen petojen ahtaminen pieniin aitauksiin surettaa, samoin ne tapaukset, joissa villieläin on syönyt epälajityypillisesti pentunsa tai hyökännyt ennakoimattomasti hoitajansa kimppuun.


Toisaalta Miehen sanoin: "Ei kaikilla eläimillä ole luonnossakaan kiva elämä, ainakin noiden pingviinien elämä vaikutti sen elokuvan perusteella olevan ihan p**seestä." Jep, ne vain hautoo hyisessä viimassa, vaeltaa sadan asteen pakkasessa umpiväsyneinä, ja joka kolmas joutuu miekkavalaiden tai merileijonien ateriaksi jo ensiuinnillaan. Mutta onhan se sentään luonnollista..?

Entä valistuspuoli: huomaavatko länsimaiset lapset ja aikuisetkin arvostaa maapallon biodiversiteettia enemmän, kun saavat nähdä (häkki)tiikerin (ahdistuneen) katseen, kohdata (lasin läpi) gorillan (syyttävät) silmät? Onko siitä hyötyä, ettei tarvitse kasvattaa yksilön hiilijalanjälkeä ihan niin paljon ja lähteä savannille asti näkemään, miten isoja norsu ja kirahvi oikeasti ovat?




Pohdinnat sikseen. Kun kerran Teneriffan vetonaula, eläinpuisto Loro Parque, on tuossa 40 minuutin bussimatkan takana Puerto de la Cruzissa, totta kai mekin lievästä eettisyysskeptisyydestämme huolimatta kävimme siellä.


Päivä kului ilahduttavan sujuvasti ja kiukkukohtauksetta. Ehkä se vaikutti positiiviseen vaikutelmaan koko eläinpuistosta, heh, mene ja tiedä, vaikka ruoka ja virvokkeet olivat saaren yleiseen hintatasoon nähden ökyhintaisia (ja huonoja). Tosin molemmat pojat olisivat varmaan jääneet kolmeksi tunniksi katselemaan sisäänkäynnin viereen kaiverrettua karppilampea osaamatta vaatia sen kummempaa viihdykettä, siksi aikaa kun Mies vielä hautoi ärtymystään siitä, että vasta netistä yömyöhään ennakko-ostettujen lippujen vahvistussähköposteissa oli lukenut käsky printata liput etukäteen, ja lipunmyynnissä tosiaan varsin arkaaisesti vaadittiin tulosteita nähtäväksi. Onneksi muutaman minuutin inttämisen jälkeen asiakaspalvelija suostui asiakaspalveluhenkiseksi ja tarjoutui käymään tulostamassa edelleenlähettämämme e-liput meille, eli itseään varten.


No, puisto oli siisti, eikä mitään sen tyyppisiä laiminlyöntejä tietenkään näkynyt kuin romanialaisen pikkukaupunki Sighisoaran käärmenäyttelyssä, jossa sattumalta vuonna 2004 näimme ilmeisesti kuolleen alligaattorin akvaariossa, joka oli leveydeltään suppeampi kuin sen alligaattorin pituus. Pääpaino Loro Parquessa oli nimensä mukaan papukaijoissa, ja paria valkoista tiikeriä, yhtä mustaa pantteria, muutamaa tapiiria ja kahta muurahaiskarhua lukuun ottamatta mitään isoja maanisäkkäitä ei tainnut olla näytillä. Isoja kilpikonnia ja muutama krokotiili näkyi, flamingoparvi, muutama gorilla, pikkuapinoita.


Akvaariopuoli oli näyttävä, eri valtamerien habitaatteja ja ekosysteemejä oli ilo ihailla. Eikä tämä aikuisilta maksullinen vierailu sentään kärjistynyt siihen, että lasten mielestä kiinnostavin eläin olisi ollut Isin käsivarsirupea nakertava kärpänen ja hauskin kokemus se, kun sai valita minkä makuisen jäätelön syö välipalaksi.


"Äiti toi gorilla katsoi sua äsken ystävällisesti!" ("Voi tuskin...syyttävästi pikemminkin!")


Päivän kohokohtia:


Unirosvo oli pingiineistä niin innoissaan, että moni muu turisti katsoi ilahtuneemmin Unirosvoa kuin pingviinejä. Pingviinimaan puitteet olivat hienot: liukuhihna kuljetti katsojia luolassa, josta oli akvaarion ikkunanäkymät pingiinien jäiseen, lumisateiseen maahan.



Mies on ottanut tavaksi pakata retkipäiville ja ravintolavisiittejäkin varten mukaan kirjan tai pari, koska Unirosvosta on kehkeytynyt innokas sadunkuuntelija, ja odottelut voivat muuten käydä pikkumiehen hermoille.


Aikavaras pelkäsi miekkavalasshow'n alussa (joo, menimme sinne, vaikka olen kuullut huhuja siitä pahamaineisesta eläintarhamiekkavalas-dokumentista...) sekä mahdollisia pärskeitä että ylipäätään miekkavalaita, mutta show'n alettua tahtoi koko ajan nähdä "vielä yhden esityksen". Mitä tapahtui meidän yltiörohkealle lapsellemme? Onko se tämä kolmen vuoden ikä, kun mielikuvitus alkaa kehittyä toden teolla, vai mikä? Näyttävän akvaariomaailman haitunnelissa poika jumitti myös, kun ei uskaltanut kävellä lasikattoon liimaantuneen rauskun alitse.

Delfinaariossa potemassa huonoa omatuntoa delfiinaarioiden ylläpitämisen tukemisesta




Minä puolestani löysin itseni intoilemasta muurahaiskarhusta: katsotaan sitä vielä kerran, katsotaanhan. Katso tuolla se menee! Katso, oletko koskaan nähnyt mitään noin outoa? Tajusin, että tätä otusta en ole ennen tainnut nähdä. Olisipa meillä tuollainen monitoimisiivouskone: häntä kuin lakaisuharja ja nokka pitkä rikkaimuri.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kivirantoja, raivareita ja veljessuhteita

Yli viikko on taas vierähtänyt. Olemme poteneet lievän flunssamme loppuun; Unirosvo lämpöili pari päivää ja levitti räkää ympäristöönsä aika lailla, Aikavarkaan menoa maltillinen yskä ei juuri hillinnyt, ja mulla tauti on ollut sellaista ollako-vai-eikö-olla -laatua, etten voi olla varma johtuvatko oireet vain siitä, että valvominen lisääntyi taas lasten nuhan takia.



Laavahiekkaa Unirosvon varpaissa

Tärkeä projekti kesken. Välillä noustaan arvioimaan kiviensiirtotuloksia seisten, raavitaan päätä miettivästi, älähdetään tuskastuneesti "eih" ja käydään uudestaan työnsarkaan kiinni. 




Olemme käyneet tuulisilla rannoilla. Mahtavin oli syrjäinen kivikkoranta jossain Anagan vuoriston takana. Sinne päästäkseen piti taas voida pahoin autossa ja lisäksi kävellä vinoa murikkapolkua tuntuva taival. Aikavaras jaksoi vaikean kivireitin innokkaasti. "Mä olen hyvin ketterä poika. Olen niin taitava, että musta tuntuu ihan aikuiselta!" (Voi pieni, aikuisuus ja itsensä taitavaksi tunteminen eivät kyllä valitettavasti aina korreloi suoraan.)


Tuossa se polku menee.


Melkein aikuisen pieni lepohetki.



Aikavaras on saanut muutaman täysin eeppisen raivarin. Lapsi testaa valtaansa pomottaen kaikin mahdollisin keinoin ja kiukku on valtaisa, jos edeltävää, hänen vääränlaiseksi kokemaansa tilannetta ei suostuta välittömästi rekonstruoimaan oikaistuna.






Tutuksi tuli myös tilanne, jossa Mies jätti meidät Los Cristianosin rantapäivän jälkeen kadulle kotitaloa vastapäätä ja lähti etsimään parkkiruutua, johon mahtuisi tulitikkurasiaa isompi auto, ja huomasin että syy Unirosvon viimeisen vartin autoitkuun oli melkoisen tymäkkä kakkavaippa, joka oli falskannut housunpuntteihin, ja raukka oli tästä(kin) niin ahdistunut, ettei suostunut seisomaan kadulla hetkeäkään vaan takertui kolmentoista kilon kakka-apinana muhun. Samaan syssyyn Aikavaras ilmoitti, että hänellä on niin kova pissahätä ettei hän pysty kävelemään askeltakaan. Toinen lenkkari oli viiden sekunnin päästä jo märkä.




Sain yllättävän flow'n ja kirjoitin muutaman uuden luvun romaanikäsikirjoitukseeni.
Hankimme Unirosvolle satunnaiset lätäköt sietävät kengät ja Aikavarkaalle punahilkkalakin korvaajaksi mainion lippiksen, joka pysyy päässä tuulella ja suojaa vähän korvalehtiäkin.


Välipalalla isojen lasten lakissa. Iltapäiväaurinko valaisee korvan läpikin.

Tuuli on täällä välillä niin navakkaa, että toisinaan tarvitaan ekstraviritelmiä, jotta lakki pysyisi suojaamassa häikäisyltä.


Unirosvo alkoi tapailla kahden sanan ilmauksia (liukumäestä laskiessa käskynä "Kädestä kiinni" ["tätehtä niinni"], hammaspesulle mennessä vaatimus "Äidin kanssa" ["Täätin tänttä"] ja tuohon flunssaan liittyen pyyntönä "Suppo pois" ["uppo pööp"]). Ensimmäinen kolmen sanan lause syntyi eilen: "Mopo ajaa kovaa." ["Popo ajaa ovaa."]





Huomiosta ja eduista kilpailemisestaan huolimatta pojat hitsautuvat söpösti yhteen. Ne käyvät keskusteluja, joissa Aikavaras kyselee ja ehdottelee ja kommentoi, ja Unirosvo vastaa joka välissä "jooooooooo". Ne istuvat sylikkäin - silloin kun eivät riitele sohvan suosituimmasta paikasta - ja kävelevät välillä käsi kädessä - silloin kun eivät riitele rattaista tai siitä, kumpi sai nähdä punaisen pakettiauton.

Pojat kummastelevat lomakotikaupunkimme "jokea". Noin runsaana se virtaa tällaisina viikkoina, kun täällä sataa tavanomaista enemmän.