Pitsa sulle, palkka mulle ja muita palmusunnuntaimuistiinpanoja

Äkkiä on kunnolla kevät. Leskenlehtiä, nokkosperhosia, muurahaisia. Taakse jäivät synkeänvalottomat pyörämatkat ("Äiti! Voidaanko me jo muuttaa pois Suomesta? Mä olen kyllästynyt Suomeen, koska apupyörät juuttui TAAS loskaan!"). 

Puistossa haetaan ojasta mutavettä ja perustetaan ravintola penkille. Minkä niminen ravintola tämä on? kysyn Unirosvolta. "Ööö...totatota...Ottamiskahvila! Pääruoaksi on karkkia. Jälkiruoaksi on limakuutio!"

 

Unirosvo kiukkuaa aikuisille irrationaalisista asioista ja Aikavaras hoitelee sosiolingvististä projektia, jossa selvitetään, montako avainsanaa virkkeestä voi korvata sanalla "kakka" ja tulla silti ymmärretyksi. 

Tekeillä keittoa, johon tulee paljon sokeria ja kookosmaitoa. Makaroonilaatikkoa, johon tulee jauhoja, kirsikoita ja mansikkahilloa. Kahviteetä, viilikahvia, banaanimehua ja monta sokerikakkua. Tarjolla on myös lapionmuotoisia kaurasämpylöitä, jotka on tehty tyynymuroista.

"Äiti sä olet tyhmä! Äiti mä rakastan sua vaikka sä olet niin tyhmä", Unirosvo ilmoittaa päivittäin. 

"Kakka sä olet kakka! Kakka mä kakkaan sua vaikka sä olet kakkan kakka", isoveli toistaa viereisestä huoneesta. Unirosvo raivostuu ja luonnollisesti itkee lattiaa hakaten seuraavat puoli tuntia. 

Vuorella ummistan silmäni säännöllisesti, kun Aikavaras kaahaa vinoilla kallioilla ja hyppää kiveltä toiselle ja välillä rinnettä alas. "Hyvin kävi!" se huutaa välillä iloisesti jostain ennen kuin olen edes tajunnut, että se on taas hurjastellut.

Sellaista. Noin niin kuin tiivistetysti. Myös matalaa hemoglobiinia ja lievää huolestumista siitä, että vajaan vuoden rauhallisemman kauden jälkeen Aikavaras on taas alkanut purra mua ja saada älyttömiä sekoilukohtauksia.   

Hampurilaismallin mukaan päätettäköön kuitenkin tämäkin teksti positiiviseen: 

Aikavaras ei tarvinnut koko talvikauden aikana "oranssia piippulääkettä" eli astman kestohoitoon tarkoitettua Flixotidea. 

Unirosvo ei pure. 

Töissä mun huonekaveri aikoo saada toisen lapsensa heinäkuussa ja pomo kaavailee sijaisuutta mulle tämän puolen vuoden sijaisuuden jatkeeksi, vastaahan huonekaverin homma mun koulutusta ja tälläkin hetkellä mennään jo vähän limittäin. Pomon esimieskin on suunnitelman jo suullisesti hyväksynyt. 

Kesälomasuunnitelmat saatiin puhuttua selviksi vailla draamaa jo samana päivänä kuin päiväkoti laittoi lomakyselylaput jakoon. Tänä vuonna ei tarvita "erikoispäiväkotia" eli päivystyshoitoa, eikä myöskään tarvitse vaivata vielä työelämässä kiinni olevia isovanhempia. Pystyn pitmämään juhannuksesta alkaen viiden viikon tauon, jota Mies vielä jatkaa viikolla elokuun puolella. (Eli tiedossa pitkä heinäkuu yhden tyhmää huutavan ja toisen purevan ja kakkakieltä puhuvan kanssa.)

Tänäkin vuonna siirrettiin viralliset naapurustokierrokset ensi kevääseen. Aikavaras oli tehnyt vitsan päiväkodissa, Unirosvolle tehtiin oma kompensaatio-oksa tänä aamuna pyynnöstä. Homma meni nopeasti siihen, että pelkkiin sukkiin pukeutunut pikkuveli juoksi isomman perässä ja hakkasi vitsallaan, ja molemmat huusivat nauraen: "Virvon varvon virvon varvon, tuoreeks terveeks, vanhaks tai vuoreks. Pitsa sulle, palkka mulle!"

Viime ja tämä viikko: oksennusta, uhmahuutoa ja vähän ripuliakin

Jäi hieman odottaviin tunnelmiin tuo viime viikon keskiviikon postaus. Odotus palkittiin!

Torstai-iltapäivänä ajattelin, että tulipas tosi hassun kehno olo tuosta kirkkaassa kevätauringossa ulkoilusta toipilaan ja terveen lapsen kanssa. Että luulisi, että olisi ihan mukava fiilis, mutta kummasti vääntää vatsalaukkua. Ehkä se menee ohi syömällä. Ehkä se menee ohi töitä tekemällä. Ehkä se menee ohi jos vähän lepää. No, muutaman tunnin itsepetoksen jälkeen se meni hetkeksi ohi oksentamalla. Ilostuin aidosti siitä, että aktiivinen oksennusvaihe käynnistyi vasta lasten nukkumaanmenon aikaan ja loppui jo ennen puoltayötä. Jäi siinä aamuyöllä pari tuntia tilaa nukkumiselle, eikä lastenhoito kärsinyt turhasta oksentelusta. Eikä tarvitse arpoa aamulla, voiko viedä lapset hoitoon vai ei, kun ei itsekään voi mennä töihin.

Mun piti piirtää paidat, Aikavaras piirsi loput. Isompi on hän itse, pienempi vieressä pikkuveli. Pihalle on kuitenkin päästy päivittäin.

Perjantaiaamuna sitä olikin pirteä olo! Etenkin kun ei voinut juoda kahvia. Koska vatsatautitoipumiseen varaamani smoothiet eivät selvästi sisältäneet kofeiinia, seurasi takova päänsärky, joka kaiutti poikien riitelymetelin mukavasti. Kun olo koheni iltapäivällä ja mieli alkoi tehdä etäisesti mozzarella-pakastepitsaa (luotettu turvaruoka jo Unirosvon odotusajan pahoinvointiviikoilta, muistaakseni) ja sain vihdoin luotsattua kahden hengen lapsilauman eteiseen pukemaan, jotta olisi kipaistu autolla pikkukauppaan, olikin hyvä hetki Aikavarkaan alkaa oksentaa pitkin keväthaalariaan ja eteisenkaapin peiliovea.

Mutta siinä missä viittä vaille kolmevuotiaalla oksennuskulho on lähinnä absurdi ajatus ja lapsessa suoranaista kauhua herättävä kohde, nelivuotiaalla konsepti toimi varsin hyvin, mistä olinkin koko loppuperjantain hyvin kiitollinen. 

Raadot olkkarissa. Huomaa poikkeukset normeista: 1) sohvalla makaava Unirosvo, 2) poistettu olohuoneen matto, 3) roiskepyyhe Aikavarkaan alla, 4) oksennuskulho Aikavarkaan oikealla puolella.

Perjantai-iltana Aikavarkaan nukahdettua viimeisen oksennuksensa jälkeen kuurasin viimeisillä voimillani ovenkahvoja ja valokatkaisimia pintatartuntariskin minimoimiseksi. Lauantaiaamuna Mies oli ilmestynyt takaisin työmatkaltaan, ja koko sairastupa osoitti vahvaa paranemispotentiaalia. Aikavaras oli heti toimintakunnossa ja ahmi mahan täyteen muroja. Unirosvon oksennustauti oli kyllä jättänyt jälkeensä monen päivän väsyneen ja itkuisen ja ruokahaluttoman velttouden, mutta siinä vaiheessa, kun se pyysi mua keittämään kattilallisen spagettia nälkäänsä ja alkoi taas kiukutella päiväunille menemisestä (sen sijaan, että olisi itse pyytänyt pari tuntia tavallista päiväuniaikaa aikaisemmin "pelkkää nukkumista, ei lainkaan lounasta"), tiesin että hyvä tästä vielä tulee.

Jonain vähän pirteämpänä hetkenä Vuorella rikkomassa jäätä. En muista enää tästä mitään, mutta taisi olla viime viikolla, koska tällä viikolla sitä jäätä ei enää ole.

Uusi viikko alkoi kuitenkin vähän tahmeasti ja Mies lähti taas työmatkalle kahden vieraileva tähti -päivän jälkeen. Juuri kun uhmakirkumiskohtausten ja väsymyskiukuttelujen siivittämästä alkuviikosta oli selvitty, oli vissiin hyvä aika Unirosvon hankkia päiväkodista ripuli (selvästi eri virus, koska välissä oli viikko normaalia vatsantoimintaa). Eilisestä iltapäivästä asti ollaan taas oltu kotikaranteenissa, mutta Mies palasi reissustaan ja pääsin siksi tänään töihin osaksi päivää (ja Unirosvon ripulikin kaikeksi onneksi kesti vain muutaman tunnin). Tuntui aika mukavalta saada vaihteeksi karata kotoa varttia yli seitsemän ja jättää tilapäisesti, erittäin tilapäisesti taakseen viime aikoina turhan tutuksi käynyt kolmivuotisuhmakirkuna, joka johtui siitä, että Pikku Kakkosesta tuli väärä ohjelma ja tämän tultua julki sille sorretulle katsojalle kehdattiin tarjota mahdollisuutta katsoa juuri toivomansa ohjelma.

Traumatisoituneesta tilityksestä huolimatta pääsimme vähällä. Mutta nyt odotan sitä kohu-noroa kylmän hien kanssa, koska nämä kokemukset taisivat olla pelkkä lämmittelykierros, joka antoi amatöörien hioa toimintatapojaan ja -valmiuksiaan tositoimia varten.

Muistiinpanoja elämästä 06/2016

Päivät rullaavat viikoiksi ja viikonloppu kääntyy nopeasti uudeksi työviikoksi. Jääkaapin seinässä taulukko muistuttaa, kumman vuoro on aamulla viedä lapset päiväkodin puuropöytään, kumman hakea viimeinen parivaljakko pihkastamasta itseään tarhan pihan katajaluolasta, kumman hoitaa päivällinen tarjoiluvalmiiksi.

Välillä lapset kiukuttelevat aamuisin tai iltaisin. Usein vain jompikumpi, joskus ei kumpikaan. Toisinaan ne kikattavat toistensa jutuille tolkuttomasti, syöttävät toisilleen omat iltapalaleipänsä ja ehdottelevat vaihtokauppoja maitomukeista.

Unirosvo on arki-iltaisin väsynyt aikaisin. Aikavaras saa valvoa aiempaa pitempään, koska nukkuu päiväunet päiväkodissa, eikä ole reilua pakottaa lasta kiehnäämään sängyssä puoltatoista tuntia. Ylimääräinen aika taittuu rauhallisesti kirjapinoa selaillen tai mun suihkuseurana. Lauantaisin sen sijaan Aikavaras rähjää väsymystä, koska nukahtaa perjantaina myöhään, herää lauantaina aina jostain syystä normaaliakin varhemmin eikä rauhoitu päivätorkuille sitten millään. Sunnuntai on helpompi, kun takana on yhdentoista tunnin pitkät yöunet. (Kelpais mullekin. No, totuuden nimissä en oikein osaa näin aikuisena nukkua yli seitsemän tunnin öitä. Kuuden tunnin katkeamattomat unet olisivat kuitenkin ihan huippujuttu.)

Yhä useammin se on Aikavaras, joka tottelee, ja Unirosvo joka testaa mitä tapahtuu jos kielloista huolimatta hölmöilee liikaa. Yhä useammin se on Aikavaras, joka itkee kun veli tönäisee, eikä enää toisin päin. Pieni vintiö sekä huvittaa isoveljeä pelleilemällä että saa tämän epätoivon partaalle esimerkiksi päättämällä, että koska ei itse tykkää punaisista viinirypäleistä, ei veljenkään kannata syödä pyytämiään herkkuja. Vikkelä käsi nappaa nopeasti Aikavarkaan rypäleet, heittää ne iloisesti lattialle: "Pahaa, Aikavarkaallekin oli pahaa!" Se pöllii Aikavarkaan leivän, sitten pyytää anteeksi ja halaa. Se estää Aikavarasta pääsemästä Aikavarkaan huoneeseen: "Tämä on nyt Unirosvon huone vain!"

Taaperon lauseet pitenevät ja ilmaisu täsmenee: Unirosvo on yhä useammin minä tai mä. Äidistä on tullut Täätin sijaan Ääti. Kiukkukohtaukset voimistuvat, mutta nytpä saamme kuulla syytkin lohduttomaan itkuun ja lattian raivokkaaseen takomiseen. Esimerkkinä eräskin räyhäaamu, jolloin ensimmäisen vartin hereilläolon aikana taapero kiukkusi mm. seuraavia:

Mä haluan oranssia keittoa!
En halua tätä paitaa, tahdon lainata Aikavarkaan paitaa!
En ole kaksi. En ole kaksivuotias! Olen mummin ikäinen! Haluan mummilaan! 

Haluan avaruuteen! Mä haluan heti avaruuteen! (No kuule, nyt just mäkin toivoisin sut sinne avaruuteen.)

On nuhaa ja köhää, on räkää jota pantataan nenässä ja limaa jota hierotaan mun housunpolviin. Oli Unirosvon 2-vuotisneuvola, oli Aikavarkaan vasu-keskustelu päiväkodissa. On kesä, ja välillä on ollut hiton kylmää, sellaista että lapsille on puettu verskojen alle sisähousut ja lakin sijaan pipo. Olen saanut aamuisin allergiakohtauksia pyöräiltyäni jokirannan timoteipellon läpi. Parina päivänä olen puuhannut töissä koko päivän ja vasta kotiin lähtiessäni huomannut, että takataskussa töröttää tutti. Ilmankos tuolit tuntuivat epämukavilta.

Kaksivuotisuhmaa, retkipäiviä ja hablamos español

Enää yksi kokonainen päivä täällä Teneriffan Santa Cruzissa. Tiistai-iltapäivällä suuntaamme täyteen ahdetulla vuokra-autolla lentokentälle tunnin ajomatkan päähän. Pitkän lennon jälkeen kello näyttää Suomen aikaa jo yli puoltayötä, joten jäämme lentokentän seutuville nukkumaan valvomaan hotelliin. Keskiviikkona ollaankin hyvissä ajoin Turussa. Ennustan poikien sekoavan leluistaan ja matkaväsymyksestään.

Unirosvo rantajoogailee Los Gigantesin rannalla, jonne ajoimme yhtenä päivänä...

...näiden kuuluisien maisemien takia (ja koska Santa Cruzissa satoi). Kalliot nimeltä Los Gigantes eli jättiläiset.

Unirosvoon on pesiytynyt kaksivuotisuhma: minä haluan! Ei! Parantunut verbaliikka tietysti tehostaa vaikutelmaa. Mutta vaikka x-asennossa riuhtova uhmamustekala onkin toisinaan superrasittava otus, Aikavarkaalla oli samassa iässä ja jo rutkasti aikaisemmin reilusti äänekkäämpiä ja holtittomampia uhmakohtauksia, jotka kestivät pitempään, eivät rauhoittuneet sylillä ja olivat täysin neuvottelujen ulottumattomissa, toisin kuin nämä kuopuksen esitykset.

Tunnustelevan uhmailun lisäksi Unirosvo on alkanut kertoa juttuja. Ikkunasta kantautuva ääni on kumma mopo, joka mitä ilmeisimmin ajaa kovaa, ajaa päin autoa, autoa päin. Tunnin päästä juttu menee niin, että Unirosvo ajaa kummalla mopolla autoa päin. Mopo on tietysti punainen. Sitä kummaa mopoa pelkäillään ja ikävöidään seuraavat pari päivää. Tutti kävelee, Unirosvo ilmoittaa. Kysyn, minne. Kuulemma se kävelee pöydällä, sitten seinää pitkin, sitten hyppää ikkunasta ulos. 

Las Arenasin ranta ja horisontissa sateenkaari. Kuulemma tällä rannalla on Teneriffan korkeimmat UV-säteilylukemat, mutta meidän aamupäivävisiitin ajan auringon peitti onnekkaasti rannan kokoinen pilvi. Aallokko oli hurjaa ja punainen lippu liehui merkkinä uintikiellosta.

Muuntuva ääntäminen aiheuttaa toisinaan kommunikaatio-ongelmia. Kun valmis oli sinnikkäästi mahmu ties miten kauan, ja eräänä päivänä se on yhtäkkiä vähvis, ei äiti ehdi pysyä kärryillä. Punainen ei ole enää mamumu vaan mumanen. Välillä äitikin on äiti eikä tääti. Ja sekös vasta on mahtavaa, kun ei tarvitsekaan enää nyökätä tai pudistaa päätään, kun kysyn otatko iltapalaksi leipää vai mysliä. Voi ilmoittaa ihan itse, että tahtoo mieluummin sipsejä (viittaa nachoihin, joita on pari kertaa maistanut meksikolaisessa ravintolassa) ja popkornia (maistanut uutenavuotena, ja kuuli Aikavarkaan muistelevan niitä)! Tätä innokasta puhumisen harjoittelua mulla tulee kyllä ikävä sitten kun meillä asuu kaksi selkokielistä lasta*; kun joka paikasta pienin bongaa toistettavia ilmauksia, sitten hokee niitä ylpeänä: Ino-äyjys-eji (dinosauruspeli). Pööpe-tetän jooju-nyninä (kirja nimeltä "Roope-sedän joulu-unelma").  

*No, ei ihan hetimiten. Aikavaraskin kaipaa vielä kadonneita L- ja R-äänteitä sekä taivuttelee miten sattuu ja sekoittaa sanoja: "Mulla on yhtä isot hampaat kuin valaksella! Mun pipistä tuli vertaa, ja nyt se verta on kuivunut. Nämä kukat voi laittaa naulakkoon. Ei kun naljakkoon. Viljasta tehdään leipää, muroja ja jauhelihaa!"    

Perjantaina ajoimme Las Galletasin kylään, jonka reunalta lähti viehättävä kivikkoinen polku kaktusten lomitse. Kävelimme sitä Unirosvon kantoreppupäiväunien verran ennen kuin palasimme rannalle kastelemaan varpaita lämpimässä, pilvisessä iltapäivässä.

Kävelyreitin varrella oli jonkilainen hippikylä. Tässä yksi hippiasumus. Tarkkasilmäinen voi bongata suurennetusta versiosta kyltin, jossa mainostetaan rastojentekomahdollisuutta. (Ei menty.)

Mun espanjan opiskeluinto lopahti aika lailla alkuunsa heti sen jälkeen, kun kehtasin sillä kehuskella. En siis ole jaksanut tankata sanastoja tai omaksua kielioppisääntöjä, vaan keskittänyt lapsiperhearjelta liikenevän ajan KIRJA-nimiseen tiedostoon ja literary thriller -genreen lukeutuvien e-kirjojen avulla rentoutumiseen. Olen kuitenkin sitkeästi asioinut espanjaksi, silloinkin kun olemme tehneet retken johonkin turistikohteeseen, jossa tarjoilijat varmaan osaisivat palvella lähestulkoon suomeksi. Preesens on edelleen ainoa aikamuoto, jonka hallitsen, ja verbivarastoni on merkittävän niukka, mutta simppeli kanssakäyminen onnistuu useimmiten.  

Liskot vilistivät kaktusten joukossa

Ehkä mua paremmin espanja on tarttunut Aikavarkaalle. Ihmisten ilmoilla kaveri ei juuri vieraille puhele, mutta kotona se ilmoittaa puhuvansa nyt espanjaa, ja vaihtaa konsonantit soinnillisiksi: "Ygsi giivi ja borhavor! Saisingoo disää bettä ja borhavor muivien?" (Borhavor= por favor = kiitos/please) Välillä Aikavaras julistaa: "Me gustas tu! (toim.huom. Tykkään sinusta.) Mää en tuskastu! Mui viento lo siento!" (Lo siento = anteeksi)

Las Galletasin hiekkaranta ja sen reunassa kohta, josta aallot huuhtovat noiden kivien ympäri

Pojat "uimassa". Leikkivät kalastamista laskuveden jättämissä lätäköissä.

Unirosvokin toistelee ja makustelee espanjan fraaseja. "Väve!" se hihkaisee vaikka viiden metrin päästä, kun kuulee mun vastaavan jollekin "vale" (jotakuinkin selvä tai hyvä on). "Käsjäs", se toistaa, kun kuulee gracias-kiitoksen. "Poopapoo", se nauraa, kun olen esittänyt tarjoilijalle, että näitä haluaisimme tänään, por favor.

Unirosvo heittää kiviä mereen Candelarian rannalla.

Pakata ja matkustaa ei huvittaisi, mutta onhan tässä jo koti-ikävä. Aikavaraskin muisteli eilen silmät kosteina, millainen roskiskaappi meillä on Suomessa, ja minkä näköisiä kierrätyspönttöjä kotitaloyhtiön roskakatoksessa on.

Kivirantoja, raivareita ja veljessuhteita

Yli viikko on taas vierähtänyt. Olemme poteneet lievän flunssamme loppuun; Unirosvo lämpöili pari päivää ja levitti räkää ympäristöönsä aika lailla, Aikavarkaan menoa maltillinen yskä ei juuri hillinnyt, ja mulla tauti on ollut sellaista ollako-vai-eikö-olla -laatua, etten voi olla varma johtuvatko oireet vain siitä, että valvominen lisääntyi taas lasten nuhan takia.

Laavahiekkaa Unirosvon varpaissa

Tärkeä projekti kesken. Välillä noustaan arvioimaan kiviensiirtotuloksia seisten, raavitaan päätä miettivästi, älähdetään tuskastuneesti "eih" ja käydään uudestaan työnsarkaan kiinni. 

Olemme käyneet tuulisilla rannoilla. Mahtavin oli syrjäinen kivikkoranta jossain Anagan vuoriston takana. Sinne päästäkseen piti taas voida pahoin autossa ja lisäksi kävellä vinoa murikkapolkua tuntuva taival. Aikavaras jaksoi vaikean kivireitin innokkaasti. "Mä olen hyvin ketterä poika. Olen niin taitava, että musta tuntuu ihan aikuiselta!" (Voi pieni, aikuisuus ja itsensä taitavaksi tunteminen eivät kyllä valitettavasti aina korreloi suoraan.)

Tuossa se polku menee.

Melkein aikuisen pieni lepohetki.

Aikavaras on saanut muutaman täysin eeppisen raivarin. Lapsi testaa valtaansa pomottaen kaikin mahdollisin keinoin ja kiukku on valtaisa, jos edeltävää, hänen vääränlaiseksi kokemaansa tilannetta ei suostuta välittömästi rekonstruoimaan oikaistuna.

Tutuksi tuli myös tilanne, jossa Mies jätti meidät Los Cristianosin rantapäivän jälkeen kadulle kotitaloa vastapäätä ja lähti etsimään parkkiruutua, johon mahtuisi tulitikkurasiaa isompi auto, ja huomasin että syy Unirosvon viimeisen vartin autoitkuun oli melkoisen tymäkkä kakkavaippa, joka oli falskannut housunpuntteihin, ja raukka oli tästä(kin) niin ahdistunut, ettei suostunut seisomaan kadulla hetkeäkään vaan takertui kolmentoista kilon kakka-apinana muhun. Samaan syssyyn Aikavaras ilmoitti, että hänellä on niin kova pissahätä ettei hän pysty kävelemään askeltakaan. Toinen lenkkari oli viiden sekunnin päästä jo märkä.

Sain yllättävän flow'n ja kirjoitin muutaman uuden luvun romaanikäsikirjoitukseeni.

Hankimme Unirosvolle satunnaiset lätäköt sietävät kengät ja Aikavarkaalle punahilkkalakin korvaajaksi mainion lippiksen, joka pysyy päässä tuulella ja suojaa vähän korvalehtiäkin.

Välipalalla isojen lasten lakissa. Iltapäiväaurinko valaisee korvan läpikin.

Tuuli on täällä välillä niin navakkaa, että toisinaan tarvitaan ekstraviritelmiä, jotta lakki pysyisi suojaamassa häikäisyltä.

Unirosvo alkoi tapailla kahden sanan ilmauksia (liukumäestä laskiessa käskynä "Kädestä kiinni" ["tätehtä niinni"], hammaspesulle mennessä vaatimus "Äidin kanssa" ["Täätin tänttä"] ja tuohon flunssaan liittyen pyyntönä "Suppo pois" ["uppo pööp"]). Ensimmäinen kolmen sanan lause syntyi eilen: "Mopo ajaa kovaa." ["Popo ajaa ovaa."]

Huomiosta ja eduista kilpailemisestaan huolimatta pojat hitsautuvat söpösti yhteen. Ne käyvät keskusteluja, joissa Aikavaras kyselee ja ehdottelee ja kommentoi, ja Unirosvo vastaa joka välissä "jooooooooo". Ne istuvat sylikkäin - silloin kun eivät riitele sohvan suosituimmasta paikasta - ja kävelevät välillä käsi kädessä - silloin kun eivät riitele rattaista tai siitä, kumpi sai nähdä punaisen pakettiauton.

Pojat kummastelevat lomakotikaupunkimme "jokea". Noin runsaana se virtaa tällaisina viikkoina, kun täällä sataa tavanomaista enemmän.

Katsaus taaksepäin ja lähdön hetkeä kohti

Unirosvo alkoi tykätä talviulkoilusta. Kasasi kerta toisensa jälkeen pulkan täyteen jäisiä lumikokkareita ja hinasi pulkkaa puistosta kotiin, hitaanpuoleisesti mutta sitäkin päättäväisemmin. Sopivasti sitten tulikin plussakelit. Tehtiin Aikavarkaan kanssa lumiukkoa sateessa, Unirosvo makasi räntälätäkössä ilmeisesti juomassa.

Matkaanlähtö lähestyy. Enää neljä yötä! Vaatteet on suurin piirtein valikoitu ja pesty; loppuviikko luuhataan sekundassa ja ladotaan kasoja laukkuihin. Ruokahuolto saattaa tuottaa yllätyksiä pakastimen lähtötyhjennyksen vuoksi. Kun pitää käyttää tämä ja tuo ja nämä ja nuo, saattaa lautaselle ilmestyä melko sörsseleitä. Toisaalta ruoanlaittoon uhratun vaivan ja ajatusten määrä korreloi käänteisesti lasten ruokahalun kanssa. Mitä hätäisempää ja epämääräisempää, sitä paremmin uppoaa.

Pojat käyttävät Kauppasedältä jääneitä elintarvikelaatikoita veneinä, joista voi katsoa Kaupungin Sankareita äidin kokatessa.

Matkaanlähdön lähestyessä paniikkikin kasvaa. Mulla on esimerkiksi non-stop-influenssatutka päällä. Käytin pojat Mehiläisessä jouluisen (ilmeisesti) rs-viruksen komplikaatioiden jälkitarkastuksessa. Joka puolella kaikui kuolemayskä, kuumeisia ihmisiä tärisi vinossa penkeillä. Lapset pitivät nipottajana, kun eivät saaneet koskea mihinkään tai jäädä leikkimään, lääkärit puolestaan käskivät tarkastuksen jälkeen marssia suoraa päätä ulos edes vilkaisematta leluja ja kahvoja, sen verran noususuhdanteinen epidemia on. Ei automarketteja, sanoivat. Ei yleisiä leikkipaikkoja, ei ostoskeskuksia.

Aikavarkaan leikit ovat keskittyneet viime aikoina matkustamiseen. "Hei sohva on juna! Nyt kaikki tavarat junaan! Äiti hain sulta viisi kauppakassia, ne on mun matkalaukkuja, katso pakkasin ne täyteen, nyt on vaunu täynnä, otetaan vielä Unirosvo viimeiseksi matkatavaraksi. Nyt mennään!" Käsi ylös, moniko kuvittelee että tuon pakkaamisen ja matkustamisen jälkeen lapsi jaksaa vielä PALAUTTAA tavarat omille paikoilleen... Niinpä. "Äiti sä PILAAT mun leikin! Sä sotket kaiken! Me tarvitaan niitä täällä matkalla!"

Mies on Singaporessa. Aikavaraskin ilmoitti, että isona hänkin matkustaa usein Singaporeeseen katsomaan kuplia. Sitten isona, kun hän on onkimistäti. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat nimittäin muuttuneet: Aikavaras ei aiokaan enää palomieheksi, eikä tutkimusmatkailijaksi, vaan onkimistädiksi, joka asuu erikoismaatilalla ja omistaa lehmiä ja järven.

Aikavarkaalla riehuminen heittää edelleen helposti överiksi, väsynyt tai ei. Seuraa kirkumista, riuhtomista, sokeaa mitään kuulematonta hysterianaurua, kohtaus joka yhden aikuisen läsnäollessa pysäyttää kaiken muun toiminnan ja saattaa viivyttää uloslähtöä, ruoanlaittoa tai nukkumaanmenoa helposti puolella tuntia, riippuen omasta mielentilasta ja Unirosvon reaktioista. Miten voi kolmevuotias olla niin kamala. Samalla, tai ainakin hetken päästä, niin ihana. Nukkuessaan häkellyttävän saman näköinen kuin kaksiviikkoisena. 

Unirosvo ihmettelemässä joululahjaksi saamaansa verhoa - tästä on jo aikaa, tukka oli vielä niskaan valuva ja sisällä oli ekoilla 20 asteen pakkasilla niin kylmä että pienellä piti pitää villapaitaa ja kaksia housuja.

Käytiin viemässä serkkupojalle 4-vuotislahja ja näkemässä jouluksi kotiutunut toinen serkkupoika kuukauden iässä. Talossa majaili myös viisikiloinen kani, jota Aikavaras yllättäin pelkäsi. Eläin kiinnosti, mutta kauhu iski heti kun harmaapörröinen pallero liikautti ruhoaan lasta kohti. Unirosvo puolestaan pelkäsi aikuisia, uskalsi katsoa ympärilleen vasta nakerrettuaan viisi keksiä. Sokerihumalan voimalla sosiaalinen! Kyläilyreissun kruunasi paluumatkalla tehty autopesulavisiitti, joka ei ollut puhtaasti positiivisesti kiinnostava ensielämys lapsille. Ennustettiin painajaisia seuraavaksi yöksi, mutta Aikavaras nukkui onneksi aamuun asti. Unirosvo ei, mutta siinä nyt ei ole mitään poikkeuksellista. 

Rimpuilua

Voisin kummastella tahatonta bloggaustaukoa, päivitellä päivien kulumista, pahoitella sitä ettei ole ollut mitään asiaa melkein kahteen viikkoon, kertoa että sillä välin olen sentään pitkästä aikaa lukenut monta kirjaa.

Voisin myös kysäistä, mikä määrä huutoa on normaalia perheessä, jossa on kaksi alle kolmevuotiasta. Joinain päivinä tuntuu, etteivät nämä muuta teekään kuin huutavat, itkevät, kirkuvat tai vähintään märisevät kiihtyvästi. 

Kirjassa on telakaivuri, mutta 1-vuotiaan Unirosvon mielestä se on joku muu, ja sitä pitää itkeä. Pitää itkeä, kun ei saa valuttaa maitoa nokkamukista, kun joutuu peppupesulle, kun on väsynyt, kun kävelee seinää päin, kun isoveli ei halua leikkiä, kun joku muu saa lähteä ulos ovesta, kun isoveli itkee liian kovaa tai kun joutuu hetkeksi pois sylistä vaikkapa, kun pitää kaataa kiehuva vesi pois pastakattilasta. Joinain päivinä vallitsee kaiken aikaa joku edellä mainituista olosuhteista. ”Unirosvo huutokävelee sun perässä”, Aikavaras totesi, kun tein päiväunitoimia Aikavarkaalle, eikä siihen valitettavasti mahtunut 11-kiloinen syliin samaan aikaan nipistelemään mun dekolteenahkaani tai puristelemaan kainalon sisältä (Unirosvon ihastuttavia rentoutumisrituaaleja). Huutokävelyä piisaa etenkin aamuisin ja iltaisin.

Aikavaras puolestaan itkee, kun ei saa mitä haluaa, välillä taas vaikka ja kun saa mitä haluaa. Se itkee, ettei halua ulos, ulkona se itkee, ettei halua sisälle. Se itkee, kun ei saa enempää iltasatuja kuin sovittiin, se itkee kun leegot laitetaan ylähyllylle koska niiden heittely ei loppunut parin varoituksen jälkeen. Se itkee, kun vastaan kysymykseen väärässä huoneessa. Kun omena on liian pieni ja kalatarrat loppuneet. Syliin pitää haluta juuri silloin ja vain silloin kun Unirosvo on jo siellä, sitten itketään kun joudutaan odottamaan, ja Unirosvokin alkaa itkeä kun Aikavaras itkee.

Niin että vähän väliä jompikumpi tai molemmat itkee, tai jos ei itke niin sitten Aikavaras saa sekoilukohtauksen, jossa se hysteerisesti räkättäen rimpuilee, säntäilee, sylkee lattialle, heittelee, potkii, rikkoo, puree, kirkuu, ja kun sitä joutuu fyysisesti hillitsemään, Unirosvo koittaa itkien kömpiä syliin, joka on jo täynnä sätkintää.

Koko (tämäkin) viikko on ollut tällaista. (Tai ei tietenkään ole. Pääosin rullaa hyvin. Välillä tulee vain keskityttyä negatiiviseen enemmän kuin positiiviseen.) Joskus osasin sanoa, montako itku- tai raivokohtausta Aikavaras sai päivässä ja montako päivää meni ilman niitä, koska välillä niinkin kävi. Nyt ei ole kyllä mennyt päivääkään ilman, enkä ole pysynyt laskuissa montako kertaa päivässä joku takoo kirkuen lattiaa. Toisinaan meinaan itse olla niistä yksi.

Eilen mentiin koko päiväksi mummilaan, kun Mies oli työmatkalla ja Mummi vapaalla. Viihtyvät sadepäivänä paremmin, oli ajatus. Itkevät hiljempaa, tappelevat kiltimmin. Unirosvo viihtyikin, mutta Aikavaras testasi äänihuuliaan aika tavalla. Lieventävä asianhaara lienee, että sille puhkesi nuha ja se oli nukkunut huonosti. Mukava hengähdystauko illalla tuli, kun pääsin hakemaan auton parkkipaikalta yksin; satoi vettä ja lapset olivat jo unipuvuissaan. Jospa sitä ajelisikin jonnekin muualle, oikein viheltelisi, mielessä käväisi. En osaa viheltää, joten huruttelin ykkösvaihteella kerrostalon alaovelle ja noudin rappukäytävästä jälkikasvuni. Omalla kotipihalla Aikavaras vielä kunnostautui karjaisemalla turvaistuimeen nukahtaneen Unirosvon tahallaan hereille juuri kun aioin kantaa sen nukkuvana sänkyynsä.  

Tänään lähdettiin aamupäivällä lätäkkökävelylle. Se oli hetken kivaa, poikettiin puistoonkin, mutta se keikka meni vähän pieleen sekin, ja voitte uskoa että tunsin sellaisen mun-lapset-ei-koskaan-itke-kun-niiden-ei-tarvitse-äidin katseen selässäni, kun piti päättää kumman lapsen annan itkeä naama märkää hiekkaa vasten sillä aikaa kun sidon toista kirkuvaa kurahousupakettia rattaisiin. Naapurusto raikasi koko kotimatkan. 

Ehkä absurdeinta kuitenkin on, että saman tien megalomaanisen karjuntakonsertin jälkeen ne syövät reippaasti, juoksevat vartin yhdessä kikattaen ilman loukkaantumisia, sitten Aikavaras kuljettaa mulle rivin leegokukkasia ja Unirosvo laittaa pahvilaatikon päähänsä ja esittää pienen laulun, jolle Aikavaras nauraa katketakseen, ja kun nauru loppuu, ne kehittävät jonkun epäortodoksisen mutta sallitun rajoissa menevän leikin. Itse en pääse yli ihan niin nopeasti. Itkuviiruiset naamat jäävät kummittelemaan verkkokalvoille, loputon huuto pistelee vielä reikiä tärykalvoihin. Ja juuri kun pääsen yli, alkaa sama alusta.