keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Tavallista raskaampi vappupallo



First things first. Kommentteja, joita en halua kuulla (enää kertaakaan) tämän raskauden aikana:

[Kun tuskailen riittämättömyyden tunnetta, joka tulee kun pitää nostaa vaikka kuuma ruokalautanen mun pään korkeudella olevasta mikrosta tai tehdä muita ateriavalmisteluja kahdella kädellä, ja Aikavaras itkee syliin:]
”Niinpä, ja mieti että kohta sulla on siinä vauva ja molemmat tarvii syliä, mitäs sitten teet?” (Ihan niin kuin en olisi sitä miettinyt. Ja ihan niin kuin en olisi jo valmiiksi paniikissa.)

[Kun…no, olen olemassa:]
”Miten sä aiot pärjätä vielä monta viikkoa ton mahan kanssa, kun se on nyt jo noin valtava?” (Kuka sanoi, että pärjäisin? Mähän nimenomaan kategorisesti valitan pärjäämättömyyttäni. Eikä siinä kauhistelu auta, kiitos vaan. Ja toisaalta, ei se nyt niin valtava ole. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa Googlen kuvahakuun vaikka ”raskausmaha rv 39”, niin näette, miten järjettömiin ulottuvuuksiin tiineen naisen vatsanahka voi venyä.)

Ja jatkoa seuraa. Pian alkaa kuulua tuossa pihapiirissäkin niitä ah niin ilahduttavia huomioita, Aikavarkaan odotuksesta tuttuja:

”Eikö se ole vieläkään syntynyt?” (No näyttääkö että olisi?)

”Koskas aiot synnyttää?” (Varmaan tässä plus miinus laskettuna aikana, kiitos kysymästä.)

”Vielä yhtenä kappaleena!” (Joo, kiva kun kerroit mullekin.)

Ehkä rivien välistä kuultaa lievä ketutus. Se ei ole vahinko vaan onnistunutta itseilmaisua. Näytän vappupallolta, mutta olo on kuin kohta uppoavalla valtameritankkerilla. "Olen ihan valas", marisin Miehelle taannoin. "Söpö valas", Mies vastasi. No sitäkään en tahdo enää kuulla. Ei naiselle saa myöntää sen muistuttavan valasta; muistakaa nyt hyvät ihmiset että tässä tilanteessa fiilis on huonolla tavalla naurettava jo valmiiksi. (Paitsi että kyllähän osa odottajista julistaa olevansa elämänsä kunnossa ihan loppumetreille asti. Mokomat yksisarviset.

Viime päivinä olemassaolo on muuttunut vielä astetta hankalammaksi. Supistukset ovat etenkin iltaa jo samantuntuisia kuin silloin, kun Aikavarkaan synnytys alkoi hitaasti mutta varmasti käynnistyä. Koko ajan on fiilis, että olisi menkat alkamassa/meneillään. Tokan raskauden syndrooma todennäköisesti, tai ehkä Unirosvo on laskeutunut ja pää kiinnittynyt kipuja tehostamaan, kuka tietää. Viikon päästä Unirosvo on täysiaikainen, mutta veikkaanpa että näistä tuntemuksista huolimatta tulokas viihtyy kohdussa vielä huomattavan pitkään kasvattamassa päänympärystään elopainoaan.

***

Sitten muihin (ja osittain samoihin) aiheisiin. Aikavaras sai eilisessä jälkitarkastuksessa terveen paperit. Stetoskooppikaan ei ollut enää yhtä kammottava kuin edellisillä kerroilla. Lääkärintarkastuksen jälkeen ehdittiin vielä köpötellä kävelykatua edestakaisin mummoja hurmaamassa ennen bussin lähtöä. Mummojen lisäksi Aikavaras hurmasi itsensä: ei saanut taapero katsettaan irti näyteikkunoista, joista heijastui oma ihana kuva. 

(Ehdittiin me valitettavasti ulkoilla vielä kotipihallakin puolisen tuntia ennen kuin lounasaika koitti. Valitettavasti? Selitys: Se hiekkalaatikkosessio päättyi Aikavarkaan mielestä kesken, ja jouduin kantamaan itkuhuutavan rimpuilijan leikkipaikalta kotiin asti. Kotona jatkui kanniskelu kun kaltoinkohdeltu kyynelsilmä tahtoi syliin kaiken aikaa, mistä seurasi että myöhemmin iltapäivällä kyljet ja selkälihakset olivat tulessa ja liitoskivut niin järjettömät, ettei henki kulkenut. Aikavaras sai välipalan jälkeen siirrellä huonekaluja sydämensä kyllyydestä ja vedellä kaikki matot eri huoneisiin, kun mä kiemurtelin tuskissani sohvannurkassa ja odotin, että parasetamoli auttaisi sen verran että pystyn seisomaan suorassa tai edes komentamaan uskottavasti.)


Mitään suureellisia vappusuunnitelmia tähän talouteen ei ole kehitelty, mitä nyt patistin Miestä poikkeamaan illalla ystävien järjestämällä vappuaaton vastaanotolla. Itse en näissä yhä-flunssaisissa sekä kaikin puolin yllämainitunlaisissa henkisissä ja fyysisissä tunnelmissa kykene kynnelle, joten ei edes yritetty järjestää Aikavarkaalle iltahoitajaa. Kotona voi sentään irvistellä kolotuksiaan estottomasti, eikä tarvitse miettiä mitä vastaa kun joku kysyy vointia: sanonko että vähän on jo kyllä hankalaa, vai kerronko totuuden.

Onneksi on päiväkoti. Tällä hetkellä Aikavaras koheltaa vappunaamiaisissa sammakkona ja maistaa myöhemmin lounaalla ekaa kertaa simaa. 

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Runsas viikko lastensängyssä



Kevätkauden agenda (lue: pitää tehdä ennen Unirosvon syntymää) sisälsi muun muassa Aikavarkaan siirtämisen pinnasängystä lastensänkyyn. Vaikka osa lapsista nukkuu pinnasängyssä reippaasti yli kaksivuotiaiksi, ei tuntunut hyvältä idealta hankkia toista pinnasänkyä samaan taloon. Aikavaras ei myöskään ole tuntunut muodostaneen pinnasänkyynsä mitään erityistä tunnesidettä; ehkä jopa päinvastoin, välillä kalterit tuntuivat ärsyttävän taaperoa. (Epäilen lisäksi, että laidan yli kiipeily olisi alkanut pian.) Sitä paitsi Isosisko soitti eräänä helmikuisena perjantai-iltapäivänä ovikelloa serkulta pieneksi jäänyt lastensänky auton peräkärryssä: olkaa hyvät, tässä olisi.

No alussahan tehtävää lykättiin tavanomaisen onnistuneesti: Ehkä ensi viikonloppuna? Oho, viikonloppu meni… no seuraavana sitten? Ei sittenkään, nyt se on kipeä. Ei vieläkään, nyt mä olen itse kipeä. Ei ihan vielä tällä viikolla, en keeeeeeestä yhtään tavallista surkeammin nukuttua yötä tai tavallista pitempiä iltahulinoita.

Lopulta päätettiin, että pääsiäisenä me tehdään se. Kyllä, me tehdään se!

Ja niinhän me tehtiin, siitäkin huolimatta että Aikavaras sattui sairastumaan ja itsekään en ollut monen viikon flunssineni ja valvottuine öineni mikään pirteyden perikuva.

Aikavaras oli nähnyt uuden sänkynsä odottamassa huoneessa, jonka ovea pidetään tavallisesti kiinni. Aina välillä sieltä haetaan vaatteita tai muuta tarpeellista tavaraa, jolloin taapero on vilahtanut salamana tutkimaan aarreaittaa. Isojen lasten sänky herätti tietysti kiinnostusta, ja välillä Aikavaras leikkinukkui siinä hetken. Viime viikkoina myös juttelin lapselle lähes päivittäin, että pian laitetaan pinnasänky pois ja tilalle tulee iso, hieno ja tosi hyvä isojen poikien sänky.

Ennen sänkyä tuli kuitenkin portti. (Koska hellaan ei saa lapsilukkoa ja pakastimen saa helposti auki, enkä tasan luota että Aikavaras ei käyttäisi tilaisuuksia hyväkseen jonain hiljaisena aamuyön hetkenä.) Portti ehti olla Aikavarkaan huoneen ovella runsaan viikon ajan ennen uuden sängyn käyttöönottoa. Siinä ajassa häkkyrästä ehti karista uutuudenviehätys.

Pääsiäislauantaina aamupäivällä sitten suoritettiin Suuri Siirto-operaatio. Aikavaras oli herännyt flunssaisena liian aikaisin ja nukahti, nuhainen pikku reppana, uuteen sänkyynsä parissa minuutissa todettuaan ensin, että isooooo. Veti sikeitä kolme tuntia, sitten tassutteli olohuoneeseen (portti oli auki) ja sanoi moi. Seuraavat yöt menivätkin lämpöillessä ja flunssaillessa, mutta lääkitty potilas nukahti iltaisin sänkyyn helposti ja herätessään kipeyteensä keskellä yötä istuskeli sängyssä itkemässä sen sijaan, että olisi vaellellut ympäriinsä. 

Nukkuu flunssaläiskät poskissaan
Jonkinasteisia ongelmia on ilmennyt nyt, kun Aikavaras tokeni tautiväsymyksestään. Päiväunille meno ei ole toistaiseksi tuottanut liiemmin vaikeuksia, mutta esimerkiksi lauantai-iltana unentulo venähti kymmeneen asti, vaikka tavallisesti nukkumatti tulee puoli yhdeksän maissa. Sängystä poistuminen oli naperolle kerta kaikkiaan liian houkuttelevaa. 

”Pois!” Aikavaras ilmoittaa, kiipeää alas ja alkaa hölmöillä. Tunkee naureskellen tuttiaan yölamppuun. Ujuttautuu sängyn ja seinän väliin ja alkaa työnnellä sänkyä, joka liukuu parketilla kivasti. Rullailee mattoa. Seisoo sängyllä ja kiskoo verhoja. Kolistelee porttia ja komentaa avaamaan. Leegoja ei sentään ole kaivettu kaapista – vielä. Läsnäollessa kikkailu ei lopu, mutta vanhemman poistuminen huoneesta aiheuttaa luonnollisesti pettyneen protesti-itkun.

Sivuhuomautus: Aikavaras on tottunut nukahtamaan jommankumman vanhemman läsnäollessa. Se ei ollut alun perin tarkoitus, mutta niin vain kävi. Tuntui pahalta itkettää vauvaa, joka nukahti huomattavasti nopeammin syliin ja myöhemmin Äidin tai Isin istuessa nojatuolissa huoneen nurkassa. Sillä tavalla on jatkettu, koska se ei ole tuntunut ylivoimaiselta kuin hyvinhyvin poikkeustapauksissa. Nyt kevään mittaan Mies on onnistunut opettamaan Aikavarkaan siihen, että Isi istuu tuolissa hetken ja lähtee sitten pois. Aikavaras on jäänyt yleensä rauhallisena ja puoliunisena pinnasänkyyn vaipumaan kunnon uneen. Mun poistuminen huoneesta ennen totaalinukahdusta sen sijaan ei ole oikein onnistunut vaan saanut aikaan itkukohtauksen, jota en ole halunnut kuunnella. On ollut pienempi paha istua selaamassa blogeja ja sääennusteita kännykän kautta kahdesta minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin kuin jättää lapsi huutamaan.

Nyt kuitenkin tuntuu, että jonkinasteinen huudatus on pakollista, jotta tämä pikku pelle oppii, ettei sängystä poistuminen ole hauska leikki. Taapero pitäisi saada ymmärtämään, että Äiti tai Isi istuu nojatuolissa sillä ehdolla, että hän odottelee unentuloa rauhallisesti sängyssä. Jos sängystä poistutaan kikattelemaan ympäriinsä, myös nukuttaja poistuu. Varmaan pitää vain pitää tiukka ja johdonmukainen linja. Mistään suuren luokan hylkäämiskokemusten tuottamisesta tässä ei ole kyse, koska portilla ulisevalle lapselle vastataan ystävällisesti, että heti kun olet sängyssä, Isi/Äiti tulee istumaan viereen. 

POIS-leikin lähtöruutu. Isosiskon ja Mummin yhteistyössä tekemä hieno päiväpeitto, jossa on virkattuja eläinhahmoja, ansaitsisi ihan oman hehkutuspostauksen.
Myös öisin on herätty portilta kantautuvaan itkeskelyyn: ”Aavaaaaa!” Kerran kaveri seisoskeli portilla huhuilemassa ja ojentamassa tyynyä ja peittoa siitä yli: ”O-hvää!” (Eli ”ole hyvä”.) Öisin Aikavaras on kuitenkin ollut väsynyt ja halauksenkipeä, joskus ehkä janoinen, pahasta unesta pelästynyt tai vaipanvaihdon tarpeessa (ennen kuin yöhousut kastuvat). Huoneesta ei poistuta, sylissä saa istua minuutin tai pari, ja yleensä kaveri on sitten itse ilmoittanut, että ukkuu! ja kiivennyt sänkyyn jatkamaan unia. 

Raportti saa jatkoa. To be continued.


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Hyvä perheenäiti kokkaa pakastimen täyteen suonikohjut poksuen


Käsillä on aika, jolloin pitäisi alkaa kokata kotiruoka-annoksia pakastimeen. Jos meinaan olisi hyvä perheenäiti ja sen sellaista. Koska Unirosvon synnyttyä ei ehdi ja kaikki kolme kiinteää ravintoa syövää perheenjäsentä kaipaa ravitsevaa ruokaa, ja onhan se nyt hyvänen aika perheenäidin velvollisuus.

Varastoon kokkaaminen jäi Aikavarasta odottaessa tekemättä. En jaksanut seistä yhtään enempää kuin oli tasan pakko; jalat alkoivat särkeä ja selkä vihloa ja pää oli puuroa. Sellaista hämmentämätöntä puuroa. Kun tein ruokaa, se syötiin saman tien tai viimeistään seuraavana päivänä. Ei siitä pakastimeen riittänyt. Sitä paitsi meillä on pieni pakastin. Enkä mä edes tykkää ruoanlaitosta.

Vaan jos tällä kertaa tekisi toisin. Joo, tällä kertaa mä olen kätevä ja näpsäkkä ja ennen kaikkea vastuuntuntoinen

Mutta kun nyt on mun ja Miehen lisäksi myös Aikavaras apajilla. Teen ruokaa ja syödään ja loput menee jääkaappiin ja siitähän saakin huomisen ateriat, ettei tarvitse taaaaaas seistä tuntia hellan ääressä ja puolta tuntia siivoamassa jälkiä, kun jalatkin särkee ja selkää vihloo ja pää on ihan puuroa, sellaista hämmentämätöntä.

Ja tällä kierroksella pitää jaksaa myös seisoskella liukumäen äärellä vahtimassa, ettei sen huipulla seisova ja jotain pulttia kulmahammaskutinassaan järsivä Aikavaras kellahda selälleen portaisiin. Täytyy jaksaa kyykistellä hiekkalaatikolla väistelemässä Aikavarkaan lennokasta lapiota ja tekemässä kolmekymmentäviisi kalakakkua (liitoskipuja ja jalkasärkyjä ehtii itkeä sitten illalla, kun Mies on kotona tai viimeistään kun Aikavaras on rauhoittunut sänkyynsä). Sitä paitsi pakastin on yhä saman kokoinen kuin Aikavarasta odottaessa. Enkä mä edelleenkään tykkää ruoanlaitosta. 

Ja on kevät, ei umpitalvi tai pimeä räntäkeli; priorisoin sitä, että jaksan viedä taaperon ulos silloin, kun se ulkoilua tarvitsee. En taida nähdä järkeä uhrata parin päivän ulkoiluenergioita siihen, että pakastimeen saa muutaman säälittävän ruoka-annoksen, jotka katoavat sitten kuvioista yhdellä perhelounaalla, todennäköisesti jo ensi viikolla. 

Eli arvatkaa vaan, syödäänkö täällä valmisruokia jonkun aikaa tokankin lapsen synnyttyä? 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Toipiluutta ja toipumista



Tänä aamuna epäilys alkoi painaa mieltä: eikö sen pitäisi jo riehua entisellään ympäri asuntoa? Olihan takana sentään jo kaksi kokonaista päivää antibiootti- ja kortisonihoitoa. Osa oireista loisti jo poissaolollaan: ruokahalu oli alkanut palautua, yskä ja limaisuus vähentyneet, hengitys kulki tasaisesti ja rauhallisesti, lämpö ei enää noussut, unet sujuivat rauhallisesti. Sikäli Aikavaras vaikutti paranevan hyvää tahtia.

Mutta. Juoksemisen sijaan se käveli. Jopa laahasi jalkojaan. Nojaili seinään. Nojaili muhun. Meni sänkyynsä makoilemaan kesken leegorakentelun. Istuskeli sylissä. Istuskeli lattialla ja tuijotti ulos. Itki lohduttomasti naamansa punalaikulliseksi, jos ei päässyt syliin ihan saman tien halutessaan, tai kun joutui hetkeksi alas kun otin kuuman lautasen mikrosta. Ei oikein leikkinyt tai innostunut mistään. Ei edes heittänyt tavaroita.

Ja tottelikin niinä muutamana kertana, kun yritti tehdä jotain kiellettyä ja kielsin.

Hui.

Aina välillähän sitä on tullut huonoina hetkinä toivottua, että se olisi juuri tuollainen. (Aaaaaah en jaksa! Onko pakko koko ajan juosta ympäriinsä, kiipeillä, paiskoa, heitellä, repiä, availla, huutaa, rikkoa, karkailla, olla ylipäätään noin vauhdikas!) Nyt kun se tosiaankin oli, ja jo kolmatta päivää – kamalaa.

Jätin lääkärille soittopyynnön.

Päiväunilta herättyään Aikavaras alkoi näyttää merkkejä omaksi itsekseen palautumisesta. Esimerkiksi ihan ekaksi, kun menin heräilijän sängyn laidalle istumaan, se nousi seisomaan ja alkoi läpsiä mua nauraen naamaan. Sitten se kiipesi laidan yli korkeimmasta kohdasta, avasi lelukaapin ja heitti palikkalaatikon lattialle. Meno jatkui hieman tavallista vaisumpana koko illan, mutta koko ajan kaveri alkoi olla enemmän ja enemmän se tuttu villikko. 

Mummi tuli taas käymään (onneksi, koska takana oli taas yksi omalta osaltani uneton yö yskän, tukkoisen nenän ja pohjekramppien vuoksi) ja uskaltauduttiin kokeilemaan ulkoilua. 40 minuuttia sujui ihan kivasti kotipihalla. Aikavaras jopa juoksi toistuvasti puskan läpi naapurinmamman kukkapenkkien kimppuun, juuri niin kuin terveenäkin tapaa tehdä. (P.S.Huomatkaa, miten taktisesti säilytän vahingossa myös naapureiden anonymiteetin, kun puskat suojaavat rekkarit.)


Päivällisaikaan lääkäri soitti. Kuulemma ihan normaalia, että kovan taudin jälkeen ja kovan lääkekuurin aikana menee päiviä tai yli viikkokin, ennen kuin taapero jaksaa leikkiä entiseen malliin. Huh helpotusta.

”Tuo sun oma yskä”, lääkäri sitten siirtyi asiasta toiseen. ”Voisit ottaa muutaman suihkauksen siitä Aikavarkaan astmapiipusta, voisi henkikin kulkea paremmin. Ihan hyvin saa käyttää raskaana, ennen vanhaan sitä käytettiin ennenaikaisen synnytyksen estolääkkeenäkin.”

Tästä vähän viruksen rasittamalle Äidillekin.

No jos kerran lastenlääkäri kehottaa. Mutta kun 38 viikkoa on täynnä (ja kaikki pikku puuvillabodyt järjestelty siisteihin kasoihin [Aikavarkaan leviteltäviksi]), en tasan enää vetele henkosia Aikavarkaan piipusta vaikka millainen yskä vaivaisi. 

35 viikkoa täynnä, ja paitakin on keskivartalon kohdalta aika täynnä.