Näytetään tekstit, joissa on tunniste keittiöpsykologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keittiöpsykologia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. helmikuuta 2017

Näitä aikoja joskus vielä ikävöit

Sen kuulee aina joskus. Välillä työkaverilta, joka ei enää saa lukea iltasatua murkuilleen. Välillä satunnaiselta ohikulkijalta, mummolta jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa kauppajonossa. Välillä omien ajatustensa äänenä.

Se halusi kokeilla miltä lumi tuntuu naamassa, koska isovelikin kokeili.

En kaikkea näistä ajoista. En herätyskidutusöitä. En hetkiä, joina tärykalvot tuntuvat räjähtävän, kun niihin huudetaan kahdesta suunnasta (joskus vain yhdestä, mutta jos on oikein väsynyt, sekin riittää ja ainakin se riittää, jos toisesta suunnasta sinkoaa kyselyikää, johon ei sen toisesta suunnasta tulevan huudon vuoksi kykene keskittymään, mikä taas saa aikaan tyhmittelyä sieltä kyselyiän suunnasta) ja ruoka pitäisi laittaa (ja aina on joko spagettia tai oranssia keittoa tai makaroonilaatikkoa) ja paita haisee märkänä (ja kaikki paidat myrkyttyvät siitä kitkerästä hiestä pilalle). En nihkeitä vaiheita, jolloin kaikki siirtymät ovat hillittömän hampaidenkiristelyn takana. En sitä tunnetta, kun katson peiliin enkä enää tunnista kuvaani; mun leukaperät ovat kasvaneet valtaisiksi kaikesta hampaidenkiristelystä ja vuosien valvominen näkyy vähän joka kohdasta. En kiukuttelupäiviä, joina kaikkien ärsytyskynnys on matalalla ja lapset viihtyvät hyväntuulisina vain saadessaan lapioida loskaa hyhmälätäköstä 8 m/s tuulessa ja räntäsateessa, omat varpaat kirvelevät kylmästä ja tunnin lapioinnin jälkeen kotiinlähtö aiheuttaa itkupotkuraivarit, vaikka mielestäsi ansaitsisit mitalin. 

Sunnuntaiaamupäivän omituinen nuoska-pakkaslumi taipui mainiosti Miestä korkeammaksi lumiukoksi, joka sai ruusupensaan oksanpätkästä teräväkielisen suun ja silmikseen kuolleet ruusunmarjat, joiden mädänneet ja kuivahtaneet lehdet taipuivat tuuheiksi räpsyripsiksi. Kun Mies oli tehnyt vielä korvat ja Unirosvon pyynnöstä lippiksen, Unirosvo ja päiväkotikaveri viimeistelivät ukon kahdella navalla.


Sitten on niitä toisenlaisia hetkiä. Ihan joka päivä niitäkin on. Pehmeitä poskia, hassuja huudahduksia, naurua, niin pieniä pyyntöjä että liikuttaa miten vähästä ne on tyytyväisiä, niin suuria vaatimuksia että huvittaa miten megalomaanisia mininarsisteja ne on.

Unirosvo juoksee isojen poikien perässä suremaan lumiukkomme kumppanille suoritettua teloitusta myöhemmin iltapäivällä.



Taikaa ja toive pienimuotoisesta ajan pysähtymisestä oli läsnä tänäänkin klo 19.35. Unirosvon iltasuihku sujui ilman kirkumista (se on hyvä suoritus). Kuivasin niskahiukset, ihmeteltiin napaa, rasvasin tomerat pohkeet. Se halusi juosta nakuna olohuoneessa. Päästin sen kirmaamaan vapauteen, jäin täyttämään pyykkikonetta. Muutaman minuutin päästä alkoi mietityttää, mitä Aikavaras puuhasi niin hiljaa: järjesteli rauhaisasti hamahelmiä. Unirosvo laukkasi vastaan kietoutuneena pinkkiin muumilahjapaperiin. Muutama keittiö-olohuonekierroksen jälkeen se viskasi lahjapaperin päältään, nappasi ties mistä kumpaankin käteensä serpentiinipötkylän ja jatkoi juoksemista.

"Mä oon nakupöllö! Nakupöllö heittää persenttiiniä! Persenttiiniä kaikille nakupöllöltä!" se nauroi heitellen serpentiiniä matkan varrelle, ja paljaat varpaat läiskivät parkettia väsymättömin juoksuaskelein. "Ole hyvä vain, persenttiiniä sinnekin päin!"

Eihän tämmöisiä voi koskaan enää tapahtua. 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Aikakauden loppu, rähjäävä päsmäri ja vauvakäytävä

Viime viikonloppuinen koomaväsymys väistyi normaalitasolle parahiksi viimeisen työviikkoni alkuun. Maanantaista torstaihin puuhailin toimistolla kevein mielin, kahliten liian leveää hymyä muiden seurassa vähän vaisummaksi. Perjantai osoittautui kuitenkin antiklimaattiseksi: sain lisää työtehtäviä vielä varttia ennen työajan loppumista, ja puolimatkaan jääneet hommat tietysti vähän latistivat lopullisen lähdön tuntua. Ero johtoportaasta sujui silti näennäisen sivistyneesti. Joillekin ihmisille on parempi jättää osa asioista sanomatta.

Viime sunnuntainen talviaurinko


Kenties kuluneet 7,5 kuukautta lakkaavat pian luimistelemasta näkökenttäni laitamilla, kun perehdytysjakso uudessa työpaikassani huomenna alkaa, ja muuttuvat siksi mitä ovatkin: omituinen, lannistava mutta opettavainen, ja nyt jo menneisyyteen kuuluva ajanjakso (työ)elämässäni.

Kevyet mullat sille ajanjaksolle vaan.


Leikkipaikan viereisellä Vuorella kalliolampien jääpeitettä ja sen alla lymyileviä kuplia kolkuttelemassa


Muihin asioihin, vaikka sitten omiin kotiapinoihini.

Unirosvosta on kehkeytynyt rähjäävä päsmäri, joka kailottaa joka väliin kaiken tyhmyyttä ("Äiti on tyhmä! Lahja on tyhmä! En halua nallea! Haluan nallen! En halua syliin! Haluan syliin! Tyhmä syli!") ja käy tuon tuostakin mäjäyttämässä isoveljeään lättyyn ihan lyömisen ilosta. Vastaanväittäminen on pakollista, siltikin vaikka se edellyttäisi salamannopeaa kannanvaihdosta.

Esimerkiksi automatkalla:

Aikavaras: "Koska ollaan kotona?"
Minä: "Ihan kohta."
Aikavaras: "Eipä olla ihan kohta kotona."
Unirosvo: "OLLAAN! OLLAANPA IHAN KOHTA KOTONA!"
Aikavaras: "Ei olla."
Unirosvo: "OLLAAN!!!! AIKAVARAS KYLLÄ OLLAAN-N-N!!!!!!!!!!"
Minä: "Niin Unirosvo ollaankin."
Unirosvo: "EI OLLA! EIIIII OLLAAAA!!!!! ....tyhmä äiti."


Aikavarkaan kanssa rakennettiin hämähäkki, joka muutti sängyn alle.

Kaksi- ja puolivuotias väittää kiihkeästi sydän-substantiivin nominatiiviksi muotoa sydämmmmmme eikä koe kärsivänsä lainkaan auktoriteetin puutteesta joutuessaan varmistamaan kesken uhoamisen, miten joku sana menikään.

Tapahtui (usealla) iltapalalla:

Minä: "Unirosvo, maitoa ei saa läikyttää tahallaan. Otan mukin pois seuraavaksi."
Unirosvo: "Äjä ota sitä! Äjä ota mun mukia! Se on MUN oma taja... tajava...taja...mikä se on?"
Minä: "Tavara?"
Unirosvo: "Niin! Mun oma taja...taja...tajava!"

Myös mainio vitsiniekka se on yhdellä ja samalla bravuurillaan, joka pohjaa odotusarvoihin keskustelun etenemisestä ja jonka naurattavuusaste korreloi suoraan edeltävän kymmenminuuttisen kiukuttelun intensiivisyyden kanssa.

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "Mitä?"
Unirosvo: "No." [naurua omalle sosiolingvistiselle huulenheitolleen]

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "No?"
Unirosvo: "Mitä." [kovempaa naurua]

Tätä loputtomiin! Kerran sain lapselle lähes jauhot suuhun vastaamalla äiti?-aloitukseen: "No mitä?"

Aikavaras avaa suklaakalenterin luukkua


Lisääntymisasiat askarruttavat Aikavarasta edelleen. Eräänä aamunanoin neljännesminuutti suklaakalenterin luukun tyhjentämisen jälkeen eli noin kolme minuuttia heräämisestään Aikavaras avasi keskustelun:

"Jos vauvat kerran eivät voi asua setien mahassa, niin enkö mä saa isona omaa vauvaa ollenkaan?"

"Olethan säkin ollut Isin oma vauva, ja Unirosvokin oli. Muistatko kun puhuttiin, että sedätkin saavat vauvoja, vaikka vauvat syntyvätkin tätien mahoista."

"Mutta kuka sitten voisi olla mun vauvan äiti?"

"Sä varmaan tapaat sitten aikuisena jonkun, jonka kanssa tuntuu hyvältä ajatukselta saada oma vauva."

Tässä kohtaa keskutelua huolikurtut silisivät esikoisen kulmista. Ilme kirkastui, kun sisäinen ongelmanratkaisija onnistui taas: "Mä tiedän! Mä pyydän jotain yksinäistä naista olemaan mun vauvojen äiti!"

Sanoisinko, että suunnitelmalla on realistisesti katsoen loistomahdollisuudet toteutua, kunhan vain onnistumme kasvattamaan lapsesta tolkun aikuisen. 

Unirosvo avaa päivän luukun ja pari muutakin

Lisää lisääntymisasiaa (ja ei, meidän perheen lapsiluku on todella absoluuttisen täydellisen täysi). 

Yhtenä iltana luimme iltasaduksi Onni-poika saa pikkuveljen -kirjaa. (Unirosvo tosin muistelee, että kirjan nimi on Onni-poika pelastaa vauvan. Ovat katsoneet hieman liikaa Ryhmä Hau -ohjelmaa...) (Ja Aikavaras puolestaan jatkaa mielellään Unirosvon otsikkoa tarinan tasolle: Onni-poika pelastaa vauvan rotkosta, jonne vauva putoaa kallionkielekkeeltä.) (Myyntimenestys!) Iltasadun jälkeen Aikavaras kertoi, että päiväkotikaverin ystävä oli saanut pikkusiskon. Päiväkotikaveri oli kertonut, että vauva syntyy niin että se etsii ensin mahasta käytävän, josta mahtuu ulos. "Onko se totta, Äiti?"

"Joo, kyllä se vähän niin menee."

"Etsittiinkö mekin Unirosvon kanssa oma käytävä sieltä sun paidan alta pois?"

"Ei kun mahasta, ihan mahan sisältä asti. Muistatko, vaikka sä olet siinä kuvassa Isin paidan alla, niin sä kasvoit ihan pikkiriikkisen pienestä kokonaiseksi vauvaksi Äidin mahan sisällä. Ja Unirosvo sitten sun jälkeen. 

"Ai. Sattuiko se, kun me tultiin sitä käytävää pitkin pois?"

Ai sattuiko? Hah! "No vähän se sattui. Mutta ei se haitannut."

"Onneksi työmies auttoi varmaan hyvin tekemään sen reitin!"

Kunnia työmiehille, huoltomiehille ja yksinäisille naisille - teihin luotetaan.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Keskipitkä kertomus jostain työpaikkakiusaamista muistuttavasta

Olipa kerran nainen ja sillä kaksi lasta ja työpaikka haussa. Se nainen epäili, ettei kukaan palkkaisi häntä, koska hänellä oli kaksi pientä lasta ja hitusen epämääräinen koulutus ja monta kotivuotta takana. Se nainen kävi kahdessa työhaastattelussa - toisesta se innostui, mutta ei saanut sitä työtä; toisessa sillä oli outo olo. Se nainen tunsi mokanneensa kaikki kysymykset, jotka liittyivät työn ydinalueeseen. No, ei se mitään. Ei se nainen varsinaisesti halunnut sinne töihin, sillä tuleva esimies nosti niskakarvat pystyyn. Lipevähkön kuoren alta pilkisti hetkittäin jotain epämiellyttävää. Eikä työhaastattelun pitäisi kai keskittyä käymään läpi esimiehen saavutuksia vuodesta herne ja palko, tai ruotimaan muiden hakijoiden ansioluetteloiden puutteita ja epäonnistuneita valokuvia ja sitä, miten harmi on että hienosti pärjännyt tuleva edeltäjä on lähdössä vaikka hänen suorituksiinsa oltiin vuosien varrella hyvin, hyvin tyytyväisiä?

Se nainen sai sen työn ja otti sen vastaan ja sai lapsille hoitopaikat ja pääsi aloittamaan jo viikon kuluttua. Sitä jännitti, mutta se oli kuitenkin myös innostunut pääsemään takaisin työelämään, oppimaan monitahoisen työnkuvan myötä uusia asioita ja kliseisesti ilmaistuna toteuttamaan itseään. Se sai perehdytystä 2 x 2,5 h ennen varsinaista aloituspäivää, josta eteenpäin se oli käytännössä omillaan. Onneksi ne kaksi työkaveria olivat mukavia, huumorintajuisia ja avuliaita.

Se nainen yllättyi siitä, miten tylysti pomo käyttäytyi. Jätti vastaamatta tervehdykseen. Puhui muille hänestä niin kuin hän olisi ilmaa siinä ihan vieressä. Käski tehdä dokumentin A ja saatuaan sen käteensä tuhahti ja sanoi, että tämähän on ihan naurettava! Ei edeltäjäkään tehnyt näin! Ei täällä ole koskaan tehty näin! On tärkeää keskittyä ja opetella miten täällä tehdään! Sitä paitsi minähän nimenomaan sanoin, että tee dokumentti B.

Se nainen luki ohjeita ja opetteli tekemään asioita. Se kysyi kollegoiltaan kysymyksiä ja sai paljon tietoa. Se koki pärjäävänsä hyvin, tekevänsä oikein. Se sai pomolta palautetta, että hommat eivät suju. Sitä alettiin painostamaan, että koska edeltäjän kanssa oli (sen naisen tietämättä) tehty erillinen työsopimus, että edeltäjä tulee perehdyttämään naista työhön iltaisin ja viikonloppuisin, naisen pitäisi tulla töihin perehtymään edeltäjänsä kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Nainen ei tahtonut luopua vapaa-ajasta juuri pitkän päivän päiväkotilaisina aloittaneiden lastensa kanssa eikä myöskään tuntenut aivojansa kovin vastaanottaviksi enää 8 tunnin hektisen ja tauottoman työpäivän jälkeen. Naiselle suututtiin ja kerrottiin, että hän on hankala ja yhteistyökyvytön. Kun nainen kysyi asioita pomolta, vastauksia ei kuulunut. Mitä kyllä kuului oli jonkin ajan päästä nalkutus viivästymistä, jotka aiheutuivat kun nainen ei saanut pomolta vastauksia.

Pomo määräsi, että kukaan ei saa pitää omaa puhelinta näkyvillä työpäivän aikana. Äänet pois. Päiväkodin mahdolliset soitot työpaikan vaihteeseen. Pomo määräsi, että kahvitauko käytetään palaveriaikana, koska tehostaminen. Pomo määräsi, että jos käy lounasravintolassa syömässä, ei saa käydä yhtä aikaa työkaverin kanssa.

Pomo potkaisee naisen reppua, jonka nainen on jättänyt tuolinsa viereen. Pomo lainaa naisen työpuhelinta ja palauttaa sen paiskaamalla sen metrin päästä keskelle naisen näppistä kesken naisen kirjoittamisen. Pomo menee lupaa kysymättä naisen tietokoneelle ja alkaa näpytellä. Useaan otteeseen kuukausien varrella. Joskus kun nainen tulee aamulla töihin, tuoli on eri korkeudella kuin naisen töistä lähtiessä ja kone virransäästötilassa. Käy ilmi että kenelläkään ei ole henkilökohtaisia sähköposteja, jotta johdon on luvallista käydä lukemassa mitä työntekijät ovat kirjoitelleet asiakkaille.  

Pomo kommunikoi näin: "Onko niitä vielä tullut?"
Nainen: "Mitä tarkoitat?"
"Että onko niitä vielä tullut?"
"Siis mitä onko tullut?"
"No niitä!"
"Mitä niitä? Olen pahoillani mutta en kerta kaikkiaan nyt ymmärrä mitä."
"HMPH!" Pomo kääntyy niskojaan nakellen ja marssii pois.

Naisen kollega sanoo, että on vaikea tehdä joitain asioita, koska tietoa näistä asioista tässä yrityksessä ei ole missään. Pomo ärsyyntyy ja käskee kysyä häneltä, koska hän "tietää kaiken." Häntä suorastaan loukkaa, miksei kukaan kysy näistä asioista häneltä. Kollega pyytää kertomaan esimerkiksi asiasta C. "Mistä minä voisin tietää! Googlaa!" pomo huutaa naama punaisena.

Nainen kertoo pomolle, että palavereiksi määrätyt kahvitauot, jotka päättyvät aina huutamiseen siksi, että pomo ei kestä tavallisia työntekijöiden esittämiä kysymyksiä, ovat todella ahdistavia. "Luuletko että sun pienten lasten takia sulla on vaikeuksia sopeutua työelämään? Että pienet lapset ja työn ja kotielämän ristiriita tekee susta yliherkän?" pomon vastaus on. Loppuunkäsitelty.

Kesä kuluu kohti loppuaan ja naisen kaksi kollegaa irtisanoutuvat. Toiselle hankitaan seuraaja, mutta vasta kuukauden päästä. Töitä alkaa keräytyä, ja aiemminkin on ollut hurjan kiireistä. Toiselle, käy ilmi myöhemmin, yritettiin myös löytää seuraaja, mutta yritys toimii suhteellisen suppealla alalla ja hakee sen verran erikoistunutta väkeä, että piirit ovat pienet ja yrityksen maine sieluntappajana on levinnyt viimeisten parinkymmenen vuoden saatossa laajalle. Toimisto on ollut tuulinen, ovi käynyt jatkuvasti; kaikki ovat jo olleet siellä töissä tai tuntevat jonkun joka sieltä on lähtenyt hieman rikkinäisenä. Pomolla ei ole pomoa - on vain keski-ikäinen naispomo, hänen aisaparityttärensä ja pari työntekijää. Aluehallintovirastolle on tehty ajoittain ilmoituksia asiattomasta kohtelusta. Työsuojeluviranomaiset ovat tulleet tarkistuskäynnille, mutta pomo on ollut paikalla eikä kukaan ole uskaltanut sanoa, ettei kaikki ole ookoo.

Pomo väittää sanoneensa asioita, joita on todennäköisesti vain ajatellut. Pomo väittää, ettei ole koskaan sanonut asioita, joita on sanonut. Pomo ei vastaa sähköposteihin - niistä jäisi kirjallinen jälki. Pomo ei vastaa, kun kysytään miten pitäisi toimia - pomo kertoo kyllä jälkikäteen, että kaikki meni perseelleen ja pahasti. Pomo tiukkaa asioista X, Y ja Z, joita nainen ei ole tehnyt vaikka häneltä niitä odotetaan. Pomo vastaa, että edeltäjä hoiti ne aina, joten ne ovat nyt naisen vastuulla. Nainen pahoittelee, ettei tiennyt. Kukaan ei sanonut, missään ei lukenut. Pomo sanoo, että se on naisen oma vika, kun ei suostunut vastaanottamaan perehdytystä.

Naisen kuopus sairastuu ja nainen soitetaan hakemaan lapsi päiväkodista kesken päivän. Pomo on työmatkalla eikä nainen saa pomoa kiinni lähtiessään töistä tuntia tavallista aikaisemmin. Nainen soittaa pomolle kotoa. "Nyt on niin", pomo sanoo, "että sinähän varmasti ymmärrät itsekin, että tällainen ei käy. Nyt kun kaikki muut ovat lähteneet, ei käy päinsä että sinä olisit poissa. Sinun tulee nyt ymmärtää että on täysin sinun vastuullasi kehitellä tulevaisuudessa vaihtoehtoinen järjestely, jotta tällaiset tapaukset eivät toistu."

Nainen hankkii puheluntallennusapplikaation. Kuulemma pomo on irtisanoutuneelle kollegalle huutanut törkeyksiä puhelimitse useampaankin otteeseen.

Tulee syksy, kiireinen syksy. Työt kasaantuvat. Nainen kokee, että kun hän tekee jotain itsenäisesti, hänelle annetaan kurinpalautusta: pitäisi kysyä neuvoa eikä tunaroida omin päin.  Kun nainen kysyy neuvoa, vastaus on joko epämääräinen ympäripyöreys tai suora käsienpesu: edeltäjä hoiti nämä aina itsenäisesti! Nainen yrittää ajatella huumorin kautta: saa ainakin absurdeja anekdootteja kavereille kerrottaviksi. Ja onhan sekin etu, turvallisuushakuinen ihminen kun on, että aina on varmuus ettei tee mitään oikein. Että johonkin voi sentään luottaa!

Nainen saa uuden työkaverin. Työkaveri on mukava, sentään, mutta kokematon asioissa joita tämän työnkuva edellyttää. Nainen pohtii, palkkaako pomo tarkoituksella hakijoita, jotka eivät vastaa työn vaatimuksia, jotta pääsisi nipottamaan, nurisemaan ja tenttaamaan, osoittamaan työntekijöille näiden paikan, saamaan raivareita siitä että asiakaslehden osoitetarrat on tulostettu eri tavalla kuin edeltäjä tulosti.

Nainen on käynyt jo pitkään joka päivä mol- ja duunitori- ja kuntarekry-sivustoilla. Lähettänyt hakemuksia silloin kun näkee avoimen paikan, joka olisi mahdollista saada, paikan joka ei ainakaan olisi vielä pahempi kuin nykyinen. Sitä tulee varoivaiseksi helvetissä. Koska aina voi käydä pahemminkin!

Puolen vuoden aikana nainen on kahden lapsen vuoksi sairauksien takia poissa töistä yhteensä kaksi puolikasta päivää. Loput kolme kokonaista päivää hoitaa naisen mies. 

Ai niin, naiselle maksetaan käytännössä harjoittelijan palkkaa. On vastuuta muttei valtaa. Palaute on pelkkää rakentavaa, ilman niitä hampurilaisen leipäosia. Kuopus nukkuu miten sattuu ja esikoinenkin heräilee välillä janoon, välillä pissahätään, välillä itkemään että on ikävä naapurin tyttöä. Nainen on jo pitkään tehnyt töitä mielestään todella kovatahtisesti, yrittäen kiriä to do -listaa lyhyemmäksi, pyrkien minimoimaan tekemättömien töiden katalysoimaa nalkutusta. Asiakkailta tulee positiivista palautetta, työkaveri ihailee miten taitava ja ehtivä nainen on ja vielä mukava ja hyvä neuvomaan ja opastamaan. Nainen jaksaa sen voimin.

Tulee messut. 20 tuntia ylitöitä yhden viikon aikana. Kertyneet tunnit saa pitää vapaana sitten joulun välipäivinä....tadaa...jolloin toimisto olisi joka tapauksessa kiinni. Messut menivät naisen mielestä hyvin. Messujen jälkeen pomo ilmoittaa, että työntekijät olivat liian hitaita ja tehottomia - nyt mietitään mitä tehdään ensi vuonna paremmin, on niiiiin paljon parannettavaa!

Naista väsyttää tolkuttomasti. Nainen huomaa tehneensä tavallista enemmän huolimattomuusvirheitä. Niistä jauhetaan loputtomiin. Nainen tulee araksi. Nainen menettää motivaation: kun työpöydälle isketään hankala keissi, jota nainen ei osaa tehdä saman tien itse, nainen piilottaa sen paperipinon alimmaiseksi ja ajautuu sen yhden keissin sijaan tekemään ne kymmenen muuta jonossa olevaa asiaa, jotka osaa hoitaa kiitettävästi. Sitten siitä viivästyneestä keissistä tulee tietysti numero. Naista syytetään lisäksi sellaisten projektien viivästymisestä, joiden aikatauluista ollaan alun perin päätetty yhdessä. Naisen olisi pitänyt aloittaa niiden toteutus aikaisemmin kuin oli sovittu, sehän on selvä.

Naisen mies sanoo, että tuollainen kuulostaa työpaikkakiusaamiselta. Nainen epäilee - ei kai nyt sentään kiusaamista. Eihän minua kiusata! Naista vähän hävettääkin. Hän on tottunut olemaan hyvä asioissa joita tekee. Nyt hän on huono. Ehkä hän ansaitsee potkimista.

Syksy pimenee ja nainen alkaa epäillä itseään enemmän ja enemmän. Ehkä hän onkin aika tyhmä lopulta. Ehkä hän olisi tehnyt kaiken paremmin, jos olisi tsempannut enemmän. Välillä hän näkee kirkkaasti, mitä on tapahtumassa, mutta toisinaan ei. Kun pomon kenkien kopina lähestyy hänen työpistettään, kylmä hiki kihoaa ja kädet alkavat täristä. Hän alkaa halveksia itseään pelkuruudestaan. Hän lukee asioista ja tajuaa pomon olevan narsistinen sosiopaatti, mutta ihmettelee mikä hänessä itsessään on vikana, kun hän päästää pomon kaltaisen pellen menemään ihonsa alle vaikka näkee tämän läpi. Nainen on lukossa.

Nainen saa kutsun lupaavaan työpaikkahaastatteluun. Haastattelu menee hyvin ja nainen huomaa, että osaa puhua järkeviä asiallisten oloisten ihmisten kanssa. Nainen jännittää lähes kaksi viikkoa, kunnes lopulta tulee soitto, että joku toinen valittiin tehtävään. No, itse tehtävä ei ollut erityisen kiinnostava, mutta nainen on silti pettynyt, tai lähinnä ahdistunut. Hän huomaa itsessään varoitusmerkkejä, tuntee itsensä hauraaksi. Haluaisi pois mutta ei tahdo irtisanoutua tyhjän päälle, koska mitä jos mitään muuta työtä ei missään vaiheessa löydykään? Töissä nainen ei yhtäkkiä uskalla tehdä enää mitään muuta kuin pakolliset perusrutiinit ja pieniä mitättömiä hommia, jotka ainakaan eivät voi mennä pahasti pieleen.

Seuraavana päivänä valintamme-osui-tällä-kertaa-erääseen-toiseen-puhelusta nainen saa pomoltaan kutsun kehityskeskusteluun. Nainen on jo pari kertaa antanut suoraa palautetta, että kokee tietynlaisen kohtelun ja tietyt syytökset epäreiluiksi, mutta saanut henkisesti turpiinsa keskusteluissa. Nainen päättää yrittää vielä kerran. Nainen palauttaa vastauslomakkeen rehellisesti täytettynä etukäteen. Nainen kertoo olevansa uupunut kohtuuttomaan työmäärään, jatkuvasti uusia pikkutehtäviä putkahtelevaan työnkuvaan, alituiseen negatiiviseen palautteeseen ilman minkäänlaista kannustusta. Seitsemän kuukauden aikana nainen on saanut kahdesti hyvin pienimuotoista myönteistä palautetta esimieheltään. Nainen toivoo keskustelun ratkovan tulehtuneita kommunikaatioyhteyksiä terveemmiksi.

Keskustelu on farssi. Puolitoista tuntia solvaamista, epäjohdonmukaista sinäolettehotonjahankalajapilaattoimistonilmapiirin-rauhoitunythyväihminensunkanssaonkauheakeskustellakunpuolusteletitseäsi-kiireonsunomavika-munkritiikkijohtuusiitävainkunsäteetvirheitä-jankuttamista. Kauhuleffamaiset mittasuhteet saavuttavia manipulointiyrityksiä. Vai mitäs sanot siitä, kun pomo kumartuu naisen puoleen, katsoo liioitellun säälivästi ja kuiskaa: "Se tuntuu varmasti todella todella pahalta tehdä noin paljon virheitä. Todella, todella pahalta. Sen täytyy tuntua hirveältä, kun me [viitaten itseensä sekä tyttäreensä] joudutaan jatkuvasti muistuttamaan sua niistä. Me ymmärretään että susta tuntuu tosi kurjalta kun sua joudutaan muistuttamaan sun tekemistä virheistä, jotka ei saa toistua."

Nainen ei saa syötyä eikä nukuttua.

Tarina alkaa käydä raskaaksi, eikö vain?

Nainen on kuullut, että vuosien varrella yrityksestä on jäänyt joku hoitojakson kautta työkyvyttömyyseläkkeelle, muutama vaatinut pitkän toipumisajan ennen kuin kykenevät taas mihinkään. Entiset työntekijät eivät halua kuulla pomosta enää sanaakaan. Eivät tervehdi kadulla.

Kaikeksi onneksi naisen anoppi on laittanut naisen CV:n kiertoon isossa organisaatiossa, johon ihme ja kumma satutaan juuri tähän saumaan tarvitsemaan puolen vuoden sijaisuuteen ihminen, joka tekisi juuri niitä asioita joissa nainen on hyvä. Eräs todennäköisesti johtajuustaitojensa enemmän kuin pelkästään firman perustamisen vuoksi johtajan asemaan päässyt ihminen innostuu naisen CV:stä ja kutsuu naisen keskustelemaan sijaisuudesta. Kehityskeskustelun jälkeisenä päivänä nainen karkaa töistä kesken päivän vedoten huonoon oloon, joka ei ole lainkaan valhe vaan siinä työympäristössä totinen tosi, ja menee keskustelemaan sijaisuudesta isoon organisaatioon mukavan ihmisen kanssa, joka palkkaa naisen siltä istumalta.

Kotimatkalla nainen soittaa sosiopaattipomolleen ja irtisanoutuu.

Tänä iltana nainen on ollut todella iloinen ja ihmettelee yhä hyvää tuuriaan. Tietää selviävänsä yhdeksästä jäljellä olevasta työpäivästä narsistisosiopaatin alaisuudessa.

Ikkunatontut tanssahtelevat ja Mies toi kauppareissulta pikkolopullon kuohuviiniä juhlan kunniaksi.


Saa onnitella!


perjantai 19. helmikuuta 2016

Entisen Kanaria-skeptikon tunnustuksia

Vuokrasimme auton viikoksi. Parina päivänä Mies kuljetti itsensä juoksukisoihin tai -treeneihin vuoristoon, sellaista meininkiä josta kotiudutaan polvet ruvella ja kämmenet märkivillä lihansyöjäpalkeenkielillä, tyytyväisenä ettei tarvinnut turvautua avaruuslakanaan ja pilliin, jolla viheltää apujoukkoja rotkon pohjalla kituen. Pari päivää auto lepäili entisen härkätaisteluateenan takana parkissa, kolmena päivänä tehtiin ekskursioita saaren eri kolkkiin.

Garachicon edustalla jylhä kivikkoranta

Garachicon kylä


Entisenä Kanaria-skeptikkona pitää heti myöntää olleeni väärässä, kun olen vuositolkulla tyrmännyt ajatuksen näistä saarista miellyttävänä lomakohteena. (Tosin tajusin tämän mielikuvani kohtalokkaasti vääräksi jo viime vuoden Gran Canarian ja tarkemmin sanoen Bahia Felizin -reissulla.) Hotellikeskittymät, punakoiden turistien parvet, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelemassa murteellista suomea jo sadan metrin päästä; rannalla ja altaalla kärventelyä, kehnoa pitsaa ja vaikutelma siitä, ettei koko matkalla näe muuta kuin muita turisteja ja turisteille rakennettuja paikkoja. Mutta kyse onkin vain siitä, mitä haluaa ja mihin päättää majoittua. Todellisuudessa ne paikat, jotka mun Kanaria-mielikuvani ovat muovanneet, ovat lopulta aika harvassa: pari lomakompleksihelvettiä per saari. 

Tarkennettakoon: En välttämättä juokse aitoautenttisen perässä tai kaihoa originaaleja matkakokemuksia, vaan tahdon lomaltani sellaista tunnelmaa, jossa viihdyn kauemmin kuin kolme varttia (ja valitettavasti allaselämä ei ole mua varten). On vaikea pukea sanoiksi, miksi tunnen oloni kotoisammaksi Santa Cruzin kaduilla kuin suosituissa lomakohteissa, joissa sulaudun ulkoisesti pohjoiseurooppalaiseen turistiainekseen.

Eikä tämä siis tarkoita sitäkään, että tuntisin itseni muuksi kuin turkulaiseksi, jonka päänahka alkaa jakauksen kohdalta punoittaa auringossa. Jotain muuta vain.

Pojat Garachicosta löytyneellä ihanalla kivisellä epäuimarannalla

Garachicon Hello Kitty -leikkipaikalla


Pieneksi saareksi Teneriffa tarjoaa aikamoisen valikoiman erilaisia maisemia ja lämpötilojakin. Vuoristossa viereiset vuoret kasvattavat erinäköistä kasvillisuutta erivärisen kivikon päällä, yksi pörröisiä mäntyjä harmaasta kalliosta, toinen piikkipensaita punaisista lohkareista, kolmas ei juuri mitään mustanpuhuvasta laavakivestä. Rannassa on 22 astetta, kymmenen kilometriä sisämaahan ja jonkinverran ylemmäs lämpötila laskee tuntuvasti ja tuuli puhaltaa vuoristonviileänä. Asumatonta aluetta on ja muutaman talon vuoristo- ja kivikkorantakyliä piisaa. On kauniita maisemia ja mikä mulle on tärkeintä, myös tyhjiä paikkoja.

Toisaalta oli Playa de las Americasissakin ihan kivaa (sen yhden ruokailun ja uimarantavisiitin verran). Todettakoon, että saimme rantaravintolassa todella hyvää paellaa, jota lapsetkin pistelivät menemään loistavalla ruokahalulla. Aikavaras herkutteli erityisesti simpukoilla, Unirosvo mustekaloilla.

Unirosvo pohtimassa, mitä mieltä olla merestä. Se on kiva tuolla kaukana, ja toisaalta varvasmatalassa vedessä on kiva läiskytellä räpylöillään. Mutta kun aalto tulee ja kastelee nilkoista ylöspäin, se pelottaa. Ja kun aalto vetäytyy pois, se suututtaa.



Jotta nyt ei kateus iskisi kehenkään, kerron myös mikä on pielessä:

Niska on jumissa.

Unirosvo heräilee öisin liikaa (täälläkin).

Olemme (tälläkin reissulla) tiuskineet kyvyttömyydestäni tulkita pyörähtelevää e-karttaa (ja suunnistusstressin iskiessä muutakaan) liikkuvassa autossa. Mutkaisilla vuoristoteillä lapsuudesta tuttu matkapahoinvointi nosti päätään; etovat terveiset suoraan 80- ja 90-luvuilta! (Minua ei selvästi ole tarkoitettu liikkumaan yli kahdeksaakymppiä suoralla tai yli kymppiä kiharalla tiellä.)

Unirosvon autossaviihtyminen oli ekan puolen tunnin jälkeen vähän niin ja näin, ja väsyneenä Aikavaras yhtyy helposti huutokonserttiin; kunnon hermotrepivä kirkumiskaanon koettiin eräänä iltapäivänä matkalla Playa de las Americasista pienen Aricon kylän kautta takaisin Santa Cruziin.

El Drago, kuuluisa vanha puu


Pyörittelin myös koko viime viikon silmiäni tuskastuneesti Miehelle, jonka mielestä 24 astetta on liian kylmä ja 26 liian kuuma, ja tälle viikolle luvatut muutama noin viidentoista asteen sateista päivää kaiketi pilaavat koko 9,5 viikon oleskelun täällä.

No, aamulla se sadealue saapui tänne, ja kyllähän sitä vettä tulee. Liikaa. Meillä kun ei ole sadevaatteita mukana, sen verran harvinaista kunnon sade täällä on. Lapset eivät kuitenkaan ole sitä mallia, jonka kanssa sisäpäivä sujuisi leppoisasti, ainakaan ilman hirveää lelu- ja puuhamäärää. Kun muovailuvahat kiinnostavat seitsemän minuutin ajan ja yksi kirja kestää kaksitoista minuuttia, on yksi kokonainen aamupäiväkin ilman leikkipuistoilua aika takkuinen. Toisaalta jos sinne menee kastelemaan kaikki vaatteensa, ei vaihtureita riitä loputtomiin ja tällä sademäärällä kengät ja takit kuivuvat hamaan ikuisuuteen asti.

Mutta ei se montaa päivää kauempaa kestä.

 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kahden viikon pohdinta

Jännittikö lähteä tänne? Kyllä, ihan älyttömästi. Olen agorafobiaan taipuvaista sorttia: jos olisin yksineläjä, saattaisin vahingossa tulla sulkeutuneeksi neljän seinäni sisälle kuukaudeksi vain siksi, että joskus lähteminen minne vain tuntuu hankalalta, joten lykkään sitä, ja sen päälle vielä viivyttelen. Tällä mentaliteetilla matkustaminen viereiseen kaupunkiinkin on mukavuusalueelta poistumista. Saati sitten lasten kanssa.

Mutta kaduttaako? Ei. Lainkaan.



Onhan täällä jotain maristavaakin: Juomavesi pitää kantaa kaupasta -  hanavesi puhdistetaan merivedestä, ja siinä on sen verran erilaisia mineraaleja ja sivumakua, ettei sitä suositella yleisesti juotavaksi; mitään turistiripulimyrkkyä se kuitenkaan ei ole, ja sillä voi huoletta pestä hampaat ja tutit, aamukahvikin ja lounaspasta ollaan keitetty hanavedessä. Mutta muoviroskaa ja painavia kauppakantamuksia kertyy hävyttömästi. Ei ole tiskikonetta. Pyyhkeet eivät ilmankosteuden vuoksi kuivu koskaan. Portaat kotiovelle hissittömässä talossa on välillä hankala nousta tai laskeutua, kun kannettavana on matkarattaat tai kauppakassit ja samalla pitäisi tukea Unirosvoa, joka tahtoo ehdottomasti kävellä rappuset itse. Lasten kiukuttelu on lasten kiukuttelua ulkomaillakin (sori naapurit, avonaisista tuuletusikkunoista huuto kantautuu ulos ja muiden koteihin tehokkaammin kuin kotimaassa).

Sananen olisi sanottavana myös näistä arvostetuista ja paikallisten rakastamista Santa Cruzin karnevaaleista, jotka käytännössä jatkuvat jo toista viikkoa. Viime viikolla ja viikonloppuna melutaso kaupungilla ylitti siedettävän, ja meno näytti melko...juntilta. Pakko tunnustaa, petyin kaikesta siitä örvellyksestä, ysäridiskojumputuksesta ja halvannäköisistä muovikrääsäasuista. Ja kun täällä on karnevaalit, kadut tosiaan tulvivat ihmisiä, ja siinä naamiaisporukassa ne harvat pukeutumattomat pistävät enemmän silmiin kuin naisten alusvaatteissa kekkuloivat äijät tai vauvoiksi pukeutuneet täti-ihmiset.

Toisaalta sen saman ilmankosteuden vuoksi lapsia ei tarvitse kuorruttaa rasvalla, Aikavaras pärjää astmalääkityksen minimiannoksella ilman yskänpuuskia, ja mun hennoista pohjoishiuksista on tyystin kadonnut kotimaassa tyypillinen, järkyttävän ärsyttävä sähköisyys. Poikien tukatkin kihartuvat ihanasti. Eilinen karnevaalihumukin koostui jo arvokkaamman oloisesta meiningistä; kaupunkilaisten asut olivat huolellisemmin toteutettuja ja kiinnostavampia katsella, ja aukioilla kaikui perinteinen espanjalainen musiikki. Ja tänään tämä vuosittain järjestettävä, perinteikäs karnevaali jo päättyykin.




Aioin kotona koko syksyn ja tammikuun avata ne yksitoista vuotta vanhat espanjan alkeiskurssien kirjat, mutta puhtia ei ollut, eikä aikaa tuntunut löytyvän. Nyt olen ehtiessäni ja jaksaessani lueskellut opetussivustoja netistä - lomakodin olohuoneessa toimii wifi puhelimessa ihan tehokkaasti - ja pyrkinyt parhaani mukaan asioimaan ravintoloissa ja ohikulkijoiden kanssa jutellessa espanjaksi. (Täkäläisten englanninkielen taidottomuus tuli kyllä yllätyksenä.) Välillä olen jopa onnistunut. Monesti en. Esimerkiksi keskustelu, jossa yritän raportoida meidän toisten matkarattaiden kadonneen kauppakeskuksen ravintolakerrokseen johtavien liukuportaiden välitasanteelta, ei oikein luonnistu mun tasollani, kun en ole päässyt edes imperfekteihin saakka, en siis edes silloin viime vuosikymmenellä aikana ennen lapsia. Mutta tämä uuden, lapsiin liittymättömän opettelu tekee taatusti hyvää aivoille.

Joulun tienoilla turhan tutuiksi tulleet hermoromahdusfiilikset ja jatkuva maailmankamalinäiti-olo ovat myös vähentyneet, kun päivän hankalimmissa hetkissä on useimmiten ollut toinen vanhempi mukana. Tuskanhikeä on valunut vähemmän.

Jotain on joku joskus tehnyt oikeinkin sentään (en välttämättä minä), koska rähjäyksen, mustasukkaisuuden ja väsymysraivareiden lomassa tulee näitäkin hetkiä. "Unirosvo tule minun syliin nyt kun Äiti riisuu kenkiä, mulla on täällä syli vapaana sua varten!"

Myös kropalle tämä elämä tuntuu tekevän hyvää. Vaikka se suomiarkikaan ei ollut lähellekään silkkaa löhöämistä, selkäkivut on vähentyneet ja on suunnilleen samalla unimäärällä fyysisesti virkeämpi olo (voi olla, että valotulvallakin on osuutensa). On löytynyt uusia lihaksia mäkiä ja portaita kavutessa, vartalon ääriviivat tuntuvat selkeämmin; huomasin jopa suunnittelevani lenkkareiden ostamista, täällä kun pyörii puistoissa niin monenlaista kyykkääjää ja joogaajaa että kukaan ei vilkaise toistamiseen yhtä ylimääräistä hyppelehtijää (ryppyotsaisen juoksutreenin, sammakkouinnin ja lootusasennot ortopedi kielsi aikoinaan lonkkaongelmien vuoksi). Liikuntaa haikailin kyllä kotimaassakin, mutta siellä kroppa protestoi ylimääräisiä ponnisteluja rytmihäiriöillä. No, veikkaan lenkkareiden jäävän haavetasolle, koska kyllä Converseillakin voi tarttua leikkipaikan viereiseen leuanvetotankoon.

Lapsetkin ovat asettuneet, tottuneet. Mukaan pakatuilla autoilla ja dinosauruksilla ei juurikaan leikitä, mutta en usko parin kuukauden vailla hirmuista lelumerta vahingoittavan niiden psyykettä. Ostoslistalla on muovailuvahat ja tarrakirjoja, jotta Aikavaraskin jaksaisi sisällä tehdä muutakin kuin vaatia Tuomas Veturia YouTubesta. Ulkona leikitään joka päivä ja matkalaukkuihin mahtuneet viitisentoista kirjaa ovat kovaa valuuttaa, erityisesti Unirosvosta sukeutui jo joulun tienoilla kova lukija, joka ainakin Miehen lukemana jaksaa kuunnella vartinkin mittaisen sadun.

Lopuksi pari Aikavarkaan kertomaa vitsiä:

Miksi Unirosvo lensi etelään lentokoneella?
- Koska hän ei jaksanut kävellä eikä osaa ajaa autolla. Hahaha, se oli vain vitsi!

Lentäviä koiria ei ole olemassakaan. Paitsi Ruotsissa! Hahahah, se oli vain vitsi! 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Hiustenkasvua ja onnistumisen kokemuksia



Kuulemma on yleistä, että imetysaikana lähtee tavallista enemmän hiuksia. Mä en huomannut sellaista efektiä Unirosvon imetysaikana, mutta ilmeisesti tukkakatoa tapahtui. Viime viikot olen puolihuolimattomasti kummastellut, miten pääni näyttää jatkuvasti tosi rähjäiseltä, vaikka miten hyvin harjaisin hiukset luottokampaukselleni takaraivonutturalle. Kun otin silmät käteen, huomasin että ympäri hiusrajaa kasvaa kymmenen sentin mittaisia hiustukkoja – juuri sen mittaisia, että ovat alkaneet joukolla kasvaa Unirosvon imetyksen loputtua –, jotka eivät näin pitkinä enää millään sopeudu pysymään kiinni sidottujen hiusten joukossa. Auki näitä hapsuisiksi kasvaneita laiheliinihiuksia taas ei voi pitää, koska ne leijuvat sähköisinä ja näyttävät yhtä väsyneiltä kuin miltä musta tuntuu.

Varasin kampaaja-ajan. Huomasin lähestyväni vuosittaista kampaajakäyntiä huolestuttavan naiivilla valheellisen toivon asenteella: kun pää kevenee ulkopuolelta, myös ajatukset kevenevät. 


Tolkuttomat, tottelemattomat hapsut; kiitos kuitenkin, että kasvatte takaisin!


Niinhän ei tietenkään käynyt, mutta tukka kyllä keveni parikymmentä senttiä. Nyt sitä pitäisi tosin jaksaa vähän laittaakin edes joka toinen päivä.
Tilapäinen vieroitus hiuslenkeistä ja takaraivonutturasta

***

Mies on vuosien varrella aivopessyt mut joulusiivouksen kannalle. Tänä vuonna päätin, ettei joulusiivous saa kumuloitua joulunaluspäivien stressiprojektiksi, joka vie ajan, energian ja hermot. Aloitin hyvissä ajoin pienin askelein; kun uuni ja mikro ja jääkaappi on kuurattu ja kaikki ovenkahvat ja ovet ja kaapit pyyhitty ja tasoja peittävät röykkiöt purettu ja järjestelty pois silmistä, on paljon helpompi ryhtyä loppusilaukseen. Sain jopa siirrettyä Unirosvon napatyngän kylppärin uumenista roskiin; viime vuonna en ilmeisesti kyennyt tekemään sitä hormonipäissäni, puhumattakaan siitä että olisin heittänyt sen pois heti irrottuaan kesäkuussa 2014... (Vilpittömät pahoittelut, jos tämä tieto ällöttää jotakuta, mutta mulle se oman lapsen kuivunut napatynkä on samaa tasoa kuin maitohampaat, ja niitäkin moni säästelee!)

Huoh. Vähäpätöisiä ovat kotiäidin onnistumisen kokemukset.


Aikavaras sen sijaan saa onnistumiselämyksiä muustakin kuin hyvissä ajoin aloitetusta joulusiivouksesta. Hän muun muassa opettaa K-Mummia puhumaan suomea oikein (”Ei kuulu sanoa puttoo, ei se ole sana, pitää sanoa putoo tai putoaa, minä osaan sanoa ne jo oikein!”) ja hehkuttaa ongelmanratkaisutaitojaan arkisissa tilanteissa, esimerkiksi jos jalkakäytävällä pyörii tyhjä mehutölkki ja äiti epäilee, mahtaako se mahtua bussipysäkin roskikseen, jonne lapsi sen tahtoisi toimittaa: ”Hei mä keksin! Jee! Se voi mahtua sinne…vaikka…väkisin tunkemalla! Näin minä ratkaisin tämänkin ongelman.” 

Unirosvo osaa hänkin positiivisen palautteen taidon, ja kehuu itseään (”Hyvääää!”) jokaisesta suuhun päätyneestä lusikallisesta sekä muun muassa ilmeisesti onnistuneeksi mieltämästään kaatumisesta.