perjantai 30. elokuuta 2013

Mielikuvituksen ruokkimista



En oikein keksi, mitä muutakaan tämä olisi.

Aikavaras on alkanut pistellä suuhunsa kuvitteellista ruokaa. Tai fiktiivisiä kiviä.

Leikki (tai harha) toimii näin: Aikavaras napsaisee pinsettiotteella jotain ja vie sormet sulavalla nonchalantilla eleellä suuhunsa. Katsoo haastavasti, leikkisästi. Yleensä se jotain on poimittu röhnättömäksi todetulta pinnalta, esimerkiksi vasta pyyhityltä pöydältä, puhtaalta kirjansivulta tai paljaalta iholta.

Mun teoria fiktiivisestä herkuttelusta on, että Aikavaras on huomannut saavansa sillä huomiota. ”Mitä sä pistit suuhun? Näytä, mitä siellä on?” Kun pikkukiviä ja paperinpaloja on riittävän monta kertaa kaiveltu yhteen puristettujen huulien läpi, kaverille on muodostunut vankka käsitys, että jos teeskenteleekin pistävänsä jotain suuhun, vanhemmilta saa loputonta huomiota. Ja kun me havaittiin että välillä suuhun päätyy kuvitteellistakin roskaa ja alettiin nauraa hassulle käytökselle, Aikavaras tietysti innostui lisää. Toisinaan kaveri saattaa rattaissa istuessaan popsia fiktiomurusia puhtaalta housunpolveltaan viiden minuutin ajan ja hekotella yhdessä mun kanssa omalle hassuudelleen.

Kröh. Pitäisikö tähän kuitenkin vielä paljastaa, että tässä yhtenä päivänä röhnät eivät olleetkaan fiktiivisiä, vaikka pitkään luulin niin? Aikavaras oli saanut jostain käsiinsä (lue: Mies oli jättänyt lapsen ulottuville) kylässä käyneen ystävän tuoman ja pätevästi tyhjentyneen voisilmäpullapakkauksen. Aikavaras poimi ihan fiiliksissä sieltä pahvipakkauksen pohjalta niitä kuvitteellisia pullamurenia suuhunsa. Poimi ja poimi ja poimi ja mussutteli. 

Lopulta huomasin, että siellä pahvilaatikon pohjallahan oli vielä aika paljon sokeria.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Pian jo vuoden, ja äitiyskliseitä vastaan kapinointia



Pian koittaa aika, jolloin mun pitäisi kunnon äitibloggaajan tavoin vääntää postaus siitä, mikä ilo ja kunnia on saada olla äiti juuri tälle yksi vuotta täyttävälle ihanuudelle. Listata, miten äitiys on muuttanut mua paremmaksi ihmiseksi. Ja tietysti lausua käsi sydämellä, että päivääkään en vaihtaisi pois.

Voi apua. Saako jättää väliin?

Älkää käsittäkö väärin! Onhan se ilo ja kunnia et cetera. Aikavaras on pieni ihanuus. Ja se tosiaan on hauskaa katsoa, miten ihmistaimi kasvaa ja oppii, ja miten hoksottimet raksuttaa kaiken aikaa hieman tuloksekkaammin. Rakastan lastani (kuuluisi sanoa että yli kaiken, mutta sekin on niin klisee). Rakastanpahan vain. 

Mutta en voi rehellisesti väittää, etten vaihtaisi päivääkään pois. Vaihtaisinpa! Niitä, joina en jaksanut tai osannut, niitä joina en itse ollut sellainen äiti joka halusin lapselleni olla. Ja etenkin öitä vaihtaisin pois useamman kappaleen. Erityisesti aamuöitä, sohvalla istumista epätoivoisissa uudelleennukuttamisyrityksissä, univelkaisena ja päänsärkyisenä ja henkisellä tasolla vähemmän empaattisena (Argh! Tahdon nukkua! Miksei se vaan nuku!) sitä tempoilevaa, raapivaa ja unetonta vauvarukkaa kohtaan kuin olisin halunnut olla. Ja sen keuhkokuumeen aikaisen yön, kun Aikavaras ei saanut henkeä nenän kautta ja kuorsaus kuulosti moottorisahalta enkä pystynyt nukkumaan siinä kauheassa äänessä, ja heti kun se hetkeksi taukosi, oma sydän jumitti muutaman lyönnin kun luulin että äänen lisäksi koko hengitys lakkasi. Senkin vaihtaisin.

Paitsi että mitä vaihtokaupassa saisi tilalle?

Vaikka omat epäonnistumisen tunteet ovat hetkittäin vieneet osan äitiyden ilosta, kokonaisuus on plussan puolella. Hyviä, hauskoja ja liikuttavia muistoja on enemmän kuin niitä ikäviä muistikuvia huonommista hetkistä. Ja Aikavarkaasta on äitinsä melankoliageeneistä huolimatta kehittynyt hulvaton vesseli, joka ei turhia itkeskele.

”Oletko huomannut, että Aikavarkaasta melkein kaikki on kivaa?” Mies kysäisee silloin tällöin. Olen. Se on ihanaa. Meidän lapsi on onnellinen, joten me ollaan suurinpiirtein onnistuttu ekana vanhempainvuotenamme. 

Mua kuitenkin häiritsee, että äitiys typistyy pelkiksi kliseiksi, etenkin juhlapäivinä. Äitienpäivinä ja synttäreinä kuuluu pudotella sanahelinää, ainakin blogeissa. Tulee mieleen sellaiset kultakoristeiset ruusukortit joita sai teininä isovanhemmilta, onnea merkkipäivänäsi

Mä olen luonteeltani vastarannankiiski ja murheenkryyni. Haluan periaatteesta koittaa olla edes vähän originaali ja olla tekemättä tai sanomatta asioita vain siksi että kuuluu. Haluan tykätä siitä mikä ei ole niin suosittua ja vähän epätykätä ihan periaatteen vuoksi asioista, jotka kaikkien muiden mielestä on maailman siisteimpiä. En tiedä mistä tämä ikävä luonteenpiirre johtuu. Koitan välillä kehittää itseäni. Mutta tämä piirteen vuoksi en halua sortua äitiyskliseisiin –

vaikka

yhtä hyvin voisin sanoa, että on kunnia saada todistaa juuri tämän lapsen kasvamista, ja ajoittaisesta aamuäreydestäni huolimatta ilo saada herätä aamuisin mikrottamaan puuroa juuri tälle innokkaalle puurovatsalle.

Ja että päivääkään en vaihtaisi pois. (Muutamista aamuöistä voisin neuvotella.)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Aika mötikkä



Ei ihme, että hartioissa ja ranteissa tuntuu. Vilkaisin yksi päivä peilistä meitä kahta, kun noudin Aikavarkaan päiväuniltaan. Oho, miten iso siitä on kasvanut. 


Mä olen 161 senttiä pitkä. Aikavaras oli 72 senttiä toukokuussa 8-kuukautisneuvolassaan. Yksivuotistarkastukseen on vielä muutama viikko aikaa, mutta kaipa kaveri alkaa pian olla puolet mun pituudesta. Jo nyt Aikavaras painaa yli viidenneksen mun painosta. 

Saisi oppia jo kävelemään itse!

Siis sinne, minne sanon, ei sinne minne se itse mielii. 

Kuvatodisteen yhteydessä vilahtaa valitettavasti palanen mun kotieleganssia. Yritin ottaa uuden kuvan ihmisten ilmoilla -vaatteissa, mutta siitä ei tullut mitään. Aikavaras oli jo liian virkeä ja alkoi takoa paparazzia päin näköä sekä syödä kameraa lounaaksi.

perjantai 23. elokuuta 2013

Tämä ei ole mainos, tai oikeastaan on



Vihdoinkin se viikko sitten julkaistu Regina-lehti ehti kaupan hyllylle asti. Kerkesinkin jo tehdä joka päivä tikusta asiaa Prismaan ja pettyä aina lehtipisteen kohdalla. Onneksi kauppareissujen frekvenssiä voi nyt laskea. 


Olen ehtinyt tutustua kanssafinalisteihin, siis niihin seitsemään muuhun novelliin, jotka kisaavat voitosta syyskuun 19. päivään asti. Laadukkaassa seurassa ollaan.

Ja nyt jotenkin nolottaa hirveästi tuo oma teksti. Iik, kaverit ja sukulaiset saattavat lukea sen. Ja mitä ne sitten ajattelevat?

Vaikka onko sillä väliä. En mä siksi kirjoita, että haluan miellyttää muita, vaan siksi että tekstiä syntyy (inspiraation iskiessä, ja vain silloin) jossain takaraivossa ei-tahdonalaisesti, ja tykkään siirtää sen näkyviksi kirjaimiksi. 



Finalistinovellit löytyvät siis tuoreimmasta Regina-lehdestä ja omaa suosikkiaan voi äänestää osoitteessa http://reginalehti.fi/kilpailut/aanesta-paras-novelli/.  

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Yksityisalue – läpikulku kielletty



Aikavaras on toistuvista kielloista huolimatta alkanut leikkiä ovilla. Pelkäsin, että ovi-innostuksesta seuraa liiskaantuneita varpaita ja sormia, ja lohdutonta itkua. Aikavaras on kuitenkin harvoin moksiskaan vaikka kiskaisee välillä oven jalkansa yli. 

Ovi! Se heiluu niin ihanasti. Eestaas, eestaas.


Mutta piinaavia tilanteita ovileikistä seuraa. Vaikka noita metriheikkejä kuuluu tietysti pitää silmällä joka hetki, aina välillä nyt vaan on pakko tehdä jotain muuta, ihan pari sekuntia. En nyt puhu mistään Facebookissa piipahtamisesta vaan ihan muun muassa käsienpesusta likaisen vaipan vaihtamisen jälkeen, jääkaappitavaroiden laittamisesta takaisin kylmään ruokailun päätteeksi, kauppakassien purkamisesta, pyykkien ripustamisesta… Niitä tilanteita tulee vastaan, joissa se lattiakiitäjä pääsee livahtamaan jonnekin. Ensin sitä on kiitollinen, että kerrankin se ei ole roikkumassa lahkeessa tai kiskomassa uuninluukkua auki. Sitten kuuluu, miten ovi sulkeutuu.

Ahaa, se meni omaan huoneeseen ja laittoi oven kiinni perässä.

No koskas sieltä mahtaa kuulua muksis ja byäääh?

Ja jopa äitien pitää toisinaan vierailla naistenhuoneessa. Yleensä Aikavaras päättää, että nyt loppuu tämä inhottava ovi auki vessassa käyminen tässä perheessä, suljenpa äidin tuonne yksikseen vähän mietiskelemään tekemisiään. Siinä kaveri sitten seisoskelee suljettua ovea vasten, eikä tietenkään yksitoistakuisilla aivoillaan ymmärrä mitä mä oven toisella puolella yritän neuvoa. Jossain vaiheessa (vauvaan) iskee ikävä, jolloin ovea vasten pitää suorastaan liimautua, sitä pitää takoa huutaen, jos siitä vaikka pääsisi läpi sinne mistä äidin ääni kuuluu. Huoh. Ei silloin tietenkään auta kuin odottaa, että Aikavaras bongaa jotain muuta kiinnostavaa, yleensä myös kiellettyä, ja syöksyä ulos ja perään heti kun oven takaa alkaa kuulua loittonevaa konttausläiskytystä. 

Moi moi!

Käsitykseni mukaan joillain on vauvoja, jotka odottavat kiltisti paikoillaan. Istuskelevat ja katselevat mitä tapahtuu. Jotka voi ottaa vessaan mukaan, eivätkä ne sinkoile siellä päättömästi, nuole lattiaa, kiipeä lavuaariin ja yritä sukeltaa äidin ohi vessanpyttyyn. Tajuavatko ne ihmiset, miten helppoa arkiaskareiden toimittaminen on? Nehän voivat vaikka laittaa ruokaa vauvan ollessa hereillä (mun unelma). 

Toivon välillä, että käsitys on väärä. Pelkkä myytti.