Imetyksen lopettaminen ja jämämaidon keskisuuri arvoitus

Sekä imetys- että pulloruokintaohjeita on pilvin pimein, mutta imetyksen lopettaminen on harmaata aluetta. Siitä ei oikein puhuta. 

"Mä imetin seitsemän kuukautta." 

"Meillä vauva lopetti itse." 

"Mä jouduin lopettamaan rintatulehduksen takia jo alussa." 

Info jää tälle tasolle, eikä se riitä kun tahtoo tietää miten. 

Ja varmaan jokainen, joka on imetyksen aikana kärvistellyt inhottavien tiehyttukosten kanssa heti, kun yksi tai kaksi normaalia imetyskertaa on jäänyt väliin (esimerkiksi kalliina hintana siitä, että vauva kerrankin antoi nukkua koko yön heräämättä syömään!), ymmärtää mistä puhun. Imetyksen lopettaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta siinä vaiheessa, kun maitoa vielä tulee ja tulee. Ja kun maitorauhaset tuottavat sen määrän maitoa jonka vauva kuluttaa, niin meneekö homma ihan lypsämiseksi jos imetystä lopettelee?

Eikä tietysti sitä imetystä tarvitsekaan lopettaa, jos maitoa kerran riittää. En mäkään ollut ajatellut vieroittaa Aikavarasta, vaan ihan teoreettisesti pohdin miten asia on, jotta tiedän jos syystä kuin toisesta tarvitsee tietää. Sitten Aikavaras alkoi pureskella ja lakkoilla, ja aloin oikeasti kaivata tietoa siitä, miten muut on tämän homman hoitaneet. Mitä jos se lopettaa imemisen kokonaan ja mä jään näine maitoineni yksinäni hillumaan?

Kysäisin kahdelta entiseltä työkaverilta kolmannen entisen työkaverin tupareissa, miten he olivat lopetelleet imetyksen, kun tiesin heidän kummankin imettäneen aikoinaan kahtakin lasta. Kumpikaan ei muistanut. Kun kysyin, mitä sille lopulle maidolle tapahtuu, sain vastaukseksi hämmentyneitä katseita: ”Mille lopulle?” No sille, joka vielä viimeisen imetyskerran jälkeen muodostuu, koska eihän maitorauhaset tiedä että se on nyt finito se imettäminen.

Yhdestä blogista löytyi imetyksen portaittaiseen lopettamiseen ohjeen korvata yksi päivittäinen imetyskerta pulloruokinnalla viikon ajaksi ja seuraavalla viikolla korvata toinenkin imetyskerta pullolla. Näin niin kauan, että kas, imetät enää kerran päivässä. Tadaa, ja hommasta on selvitty ilman kiristyksiä ja kuumotuksia. Aikaa toki menisi kuutisen viikkoa. Näin olisin varmaan toiminutkin ihan maalaisjärjellä, jos olisin itse ollut se joka tekee päätöksen lopettaa imetys. Mutta enemmän se taisi olla Aikavaras.

No Imetystukifoorumilta löysin myös syyllistävän tekstin, jonka mukaan ihmisen biologinen vieroittumisikä on viiden vuoden tienoilla. Kuulemma alle vuoden ikäinen vauva ei vieroittaudu ikinä itse, vaan syy lakkoiluun on joku muu ja silloin päätös imetyksen lopettamisesta on yksipuolisesti äidin, ja äidin pitää myös kantaa vastuu seurauksista. Pitäisi yrittää pimeässä, kesken unen, päällään seisten, kestää pureminen, vaikka tulisi ihan verta valuvia haavoja. Lopetin surffailun siihen ja päätin saada jutun sujumaan ilman nettiä.

Aikavarkaan ekasta pureskelu- ja lakkoiluvaiheesta onnistuin sinnittelemään molemmat osapuolet ohitse ja ylitse, ja imetys jatkui. Mutta kun tilanne parin viikon päästä uusiutui, tuntui että ei enää mitään turhia kikkailuja, tämä saa nyt sitten olla pikku hiljaa tässä. Maitokin taisi säikähtää puremista ja väheni aika nopeasti itsekseen. Ei tullut kiristystä ja tiehyttukoksia, vaikka päivästä putosi nopeassa tahdissa muutama imetyskerta pois. 

Paha yskä ei silloisesta postauksestani huolimatta lopettanut imetystä kokonaan, vaan viimeiset puolitoista viikkoa imetin enää kerran päivässä, aamulla ensimmäisenä. Nämä hetket olivat seesteisiä ja niistä jäi hyvä fiilis. Eräänä aamuna Aikavaras katsoi mua hölmistyneenä, alkoi nauraa ja väänsi nänniä sormin: hah, mitä sä oikein luulet että mun pitäisi tällä tehdä? Okei, ei sitten. Tehdään aamupuuro maitoon ja huomenna myös. Aikavaras oli kahdeksan kuukauden ja kolmen viikon ikäinen.

Ja mitä niille pohtimilleni jämämaidoille tapahtui?

Mun keho oli tietysti valmistanut aimo annoksen aamumaitoa silloinkin, kun Aikavaras vain nauroi ja piti äidinmaitoa absurdina ideana. Osa piti iltapäivällä lypsää pois, pahin kiristys vain, koska uutta muodostuu tilalle aina sen verran kun vanhaa poistuu. Seuraavana päivänä lypsin myös ihan vähän. Sitten muistaakseni (joo, oikeastaan mä tajuan miten joku ei enää kuuden tai kuudentoista vuoden jälkeen muista…) joka toinen päivä ihan vähän, viikon ajan. Sitten en enää jaksanut eikä tuntunut siltä. Pari pahkuraa muodostui mutta ne sulivat itsekseen.

Siitä on nyt reilu kuukausi, kun viimeisen kerran valuttelin maitotippoja lavuaariin. Ilmeisesti osa jämämaidoista on jotenkin imeytynyt takaisin mun elimistöön, koska fiilis ja ulkonäkö on aiempaa tyhjempi rintamuksesta. Maitoa tihkuu yhä puristuksesta, mutta kai sekin pian haihtuu. Johonkin. Aikavaras juo korviketta nokkamukista mielellään eikä ole osoittanut kaipaavansa imettämistä. Lopettaminen sujui etukäteispähkäilyistä huolimatta luontevasti ja mutkattomasti. 

Ja imetyshiki on enää etäinen muisto. Mutta sitäkin karmaisevampi.