Sateella ulkoilu Aikavarkaan kanssa kiilaa tällä hetkellä
lähelle mun mälsyyslistan kärkisijaa. Tuntuvassa pisaroinnissa Aikavaras
taantuu kierimään kitisten märässä hiekassa ja kiipeää vähän väliä syliin marisemaan.
Ja hieromaan kurastuneista sadevaatteistaan märkää hiekkaa mun
ulkoiluvaatteisiin, mikä tarkoittaa että lopun viikkoa kuljen hiekkamuumiona
kun ei niitä goretexeja viitsisi joka päivä pestäkään.
Mutta sateen jälkeen tai ihan sellaisessa pehmeässä sumutihkussa
on oikeastaan (lähes) mukava ulkoilla. Sadetakkia ei välttämättä tarvita. Ilma
on raikasta ja – niin kuin tervehenkiset keski-ikäiset sanoo – happirikasta. Pahimmassa
tapauksessa ollaan myös vietetty aamupäivä tai ehkä edellinen iltapäivä neljän
seinän sisällä hulluiksi tullen, joten päästessään ulos könyämään Aikavaras on
riemuissaan kuin pieni apina.
Erään tuskaisan, pääasiassa sisällä puolin ja toisin kitisten vietetyn sadepäivän jälkeen koitti harmaa mutta
poutainen aamu. Puisto oli tyhjä, vaikka meidän lähipuistoon ei edes
keräänny lammikoita. Kaveriton puisto ei tutkimusmatkailijalle riittänyt kuin toviksi, ja kohta uteliaat
askeleet veivät viereiselle urheilukentälle.
Jäin kauemmaksi katsomaan, mihin Aikavaras
viipotti. Kauas se viipotti. Rohkeasti. Ihan yksin!
Kauempaa myös näkee paremmin, miten huvittavan näköinen
tuollainen alle metrinen tappi on hortoillessaan itsevarmuutta uhkuen.
Haalareiden pullistama olemus, lyhyt mutta lennokas askel, kädet vielä hetkittäin
lentokoneasennossa tasapainoa tuomassa.
Kun Aikavaras mystisen puukehikon tutkittuaan sotkeentui epäonnisen kuutin tai delfiinin tavoin tuohon julmasti asetettuun verkkoon, piti hankkiutua takaisin lähituntumaan ja pelastaa kaveri. Kipittää yhdessä takaisin puistoon ja tehdä pari hiekkakakkua. Estää hiekan ylenpalttinen maistelu. Muistuttaa ettei liukumäestä tulla pää edellä alas. Antaa vauhtia keinussa. Lähteä kotiin lounastamaan. Sellainen ulkoilu se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti