Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.

Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.

Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)

On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.

Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.