Ongelmanratkaisua

”Minä haluan katsoa kotona sieni-Muumia*!” ilmoittaa Aikavaras päiväkodista kotiinpäin rattaillessa (muuten saisi jo kävellä kotiin, mutta hereillä ollessaan Unirosvo ei jaksa odottaa kun herra Hitailija-Karkailijalla kestää kolme varttia suoriutua 800 metrin matkasta).

*jakso, jossa tyrmääjäsienet väsyttävät Muumitalon väen

”Sopii, voit katsoa sitä kun Äiti antaa Unirosvolle lounaan.”

Kotiovelle päästessä Aikavaras kieltäytyy kiipeämästä rattaista alas, ja nostamistahan lapsi ei hyväksy paitsi silloin kun sitä vaatii.

”Äiti laittaa nyt rattaat varastoon. Nousepas sieltä nyt.”

”Minä menen rattaissa varastoon olemaan!”

”Jassoo. Mutta siellä ei voi katsoa sieni-Muumia.”

Aikavaras miettii. Sitten ilme kirkastuu. ”Isi voi laittaa telkkarin varastoon. Voidaan laittaa liimaa kanssa, sitten telkkari pysyy paikallaan. Sitten voi katsoa sieni-Muumia varastossa.”

Laatuaikaa labyrintin uumenissa

Katastrofaalisten valvoskeluöiden välissä yksi hieman unisempi yö. Parasetamolia jännitysniskapäänsärkyyn, ylimääräinen kahvikupillinen välipalalla. Niiden voimalla jaksoin lähteä Mehukattimaailman melskeeseen perhelauantai-iltapäivää viettämään. 

Kun Unirosvo oli leikkimiseen väsähdettyäänkin tyytyväinen Miehen seuraan ja peräti nukahti sen syliin ja vieläpä ilman tuttia, päädyin juoksemaan, hyppimään ja konttaamaan Aikavarkaan kanssa kiipeilylabyrintin putkissa ja mutkissa puolisen tuntia. ”Äiti tännepäin! Nyt mennään tuolta! Tule tänne minun kanssa! Mennään seuraavaksi tuosta läpi, tule tänne täällä on tämmönen näin!” Liikunnasta se kävi mullekin.

Näitä hetkiä, jolloin ei tarvitse jakautua kahteen suuntaan, olla jatkuvassa valmiustilassa erotuomarina tai lähteä Aikavarkaan leikeistä kesken pois Unirosvon päiväunien päättymisen vuoksi, pitäisi järjestää enemmänkin. Selvästi ne virkistävät sekä äitiä että taaperoa, ja auttavat lisäksi paikkaamaan monta komentamisen, tuittuilun, uhmaamisen ja mustasukkaisuuden venyttämää kohtaa tässä vanhemman ja lapsen välisessä ihmissuhteessa.  

Tiedossa kaksi poikkeustilaa

Mahassa kipristelee välillä jännitys (tai sitten se on nälkää): lähitulevaisuus tuo tullessaan parikin poikkeamaa perusarjesta.

Mies tuumaili, että rivitalohöperöityvä äiti-ihminen tarvitsee Harrastuksen. Ehdotuskin oli hällä valmiina sekä pienen googlailun jälkeen aikataulut ja ilmoittautumispuhelinnumero. Niinpä minä ja minun epäluotettava spatiaalinen hahmotuskykyni ja kyseenalainen koordinaationi sitten ilmoittauduimme autokouluun. 

Voi hirvitys. No, pääsenpä seitsemänä iltana nautiskelemaan teoriatunneista, Mies taas jää nautiskelemaan Unirosvon äiti-eroahdistuksesta. Voi hirvitys!

Mutta totta puhuen kyllähän se kortti (jos sen lopulta saa) voi helpottaa tätä kotonajumittamisvaihetta (no viimeistään jos hankitaan myös auto, jota ajaa). Olisi kiva kyläillä ystävien luona, mutta nykyisellään mua ei kerta kaikkiaan haluta, huvita ja innosta lähteä bussiaikataulujen armoilla yhtään mihinkään näiden kahden rattaissa viihtymättömän venkoilijan kanssa. Joukkoliikennettä tukien vartin automatka muuntuu tunnin hikitaisteluksi ja monenasteisen huudon kuunteluksi, ja sitten sama takaisin päin. Niin ja välissä pitäisi jaksaa paimentaa kaksipäistä mutta miljoonakätistä laumaa siellä kylässä. Että anteeksi joukkoliikenne, fanitan sua jälleen joskus myöhemmin elämässä.

Ensi maanantaina hiippailen Hansaan ja toivon, että opettaja ei ole sovinistijuntti. Ja että ryhmässä olisi joku toinenkin, jonka ikä ei ala ykkösellä. 

***

Se oli se ensimmäinen. Toiseen liittyy joulupukin pojille tuomat punaiset hellehatut (pikkulintu oli liverrellyt Aikavarkaan Kummitädille) ja eilinen piipahdus poliisilaitokselle; käynnin tuloksena voin noutaa mun ja Unirosvon passit R-kioskista viikon päästä (Aikavarkaalle hankittiin passi jo pari vuotta sitten, mutta siinä välissä mun oma oli ehtinyt vanheta). 

Yllätys yllätys, tämäkin oli Miehen tekosia. Uhkarohkea puoliso klikkaili ensin lentoliput helmikuulle ja sitten vasta kertoi, että ollaan muuten lähdössä lasten kanssa lomalle. Viikoksi vain ja Kanarialle vain, sehän on melkein Suomi, paitsi ilman kypärämyssyjä, Kuomia ja kurakintaita, eli helpompi kuin Suomi helmikuussa. Eikä siinä mitään; mielellään olisin siellä perillä jo heti nyt. Tekee hyvää talviatooppisille poskille ja D-vitamiinitasoille et cetera. 

Mutta ne lentomatkat! Kahden lapsen kanssa! Ja kaikkien muiden matkustajien! 

Lumen pinta oli jäätynyt kovaksi kuoreksi, joten lumiukkojen sijaan saatiin tehtyä vain lumivauvoja. Joiden päähän Aikavaras sitten teki reikiä tikuilla.