Poikkeustiloja

Kun aloin odottaa Aikavarasta, elämä muuttui poikkeustilaksi. Väliaikaisesti, koska raskaus on päättyvä tavalla tai toisella, vääjäämättä. No sitten se lapsi syntyi. Alkoi vauvavuosi, jonka yllättäin koin hieman stressaavana poikkeustilana. 

Kun vauvavuosi loppui, kului…hupsista vaan, neljä (4) päivää ennen kuin havaitsin olevani uudestaan raskaana. Poikkeustila! No sitten sekin lapsi syntyi. Alkoi uusi vauvavuosi ja kahden lapsen vanhempana toimimiseen totuttelu. Selkeä poikkeustila. 

Yhden vauvavuoden kokemuksella tämä puolivuotiaan hoitaminen nyt ei niin hirveän erikoista olisi, mutta kun se vähäunisuus, josta olen maininnut ehkä ohimennen ehkä kerran tai pari. Se, että kuukausikaupalla kituu omat yönsä lyhyissä pätkissä ja zombeilee päivät parituntisten yöunien ”voimalla” ja koittaa olla tarpeeksi laadukas äiti myös sille ekana syntyneelle vauvalle kaksivuotiaalle – no ilmiselvästi tämähän on poikkeustila!

 

Voiko elämä olla yhtä poikkeustilojen jatkumoa (näköjään, jos on tällainen herkkä, hankala ja hidas ihminen) – vai olisiko aika julistaa poikkeustilojen aikakausi päättyneeksi? Voisiko poikkeustila olla terminä tästä lähin varattu vaikkapa lomareissuja (ei näköpiirissä) tai kaikki-sairastavat-yhtä-aikaa-viikkoja (varmasti näköpiirissä) varten? Että tämä nyt elettävä aika on ihan sitä peruselämää. Hyvin erilaista vain kuin ennen lapsen ja toisenkin saamista.