Näitä aikoja joskus vielä ikävöit

Sen kuulee aina joskus. Välillä työkaverilta, joka ei enää saa lukea iltasatua murkuilleen. Välillä satunnaiselta ohikulkijalta, mummolta jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa kauppajonossa. Välillä omien ajatustensa äänenä.

Se halusi kokeilla miltä lumi tuntuu naamassa, koska isovelikin kokeili.

En kaikkea näistä ajoista. En herätyskidutusöitä. En hetkiä, joina tärykalvot tuntuvat räjähtävän, kun niihin huudetaan kahdesta suunnasta (joskus vain yhdestä, mutta jos on oikein väsynyt, sekin riittää ja ainakin se riittää, jos toisesta suunnasta sinkoaa kyselyikää, johon ei sen toisesta suunnasta tulevan huudon vuoksi kykene keskittymään, mikä taas saa aikaan tyhmittelyä sieltä kyselyiän suunnasta) ja ruoka pitäisi laittaa (ja aina on joko spagettia tai oranssia keittoa tai makaroonilaatikkoa) ja paita haisee märkänä (ja kaikki paidat myrkyttyvät siitä kitkerästä hiestä pilalle). En nihkeitä vaiheita, jolloin kaikki siirtymät ovat hillittömän hampaidenkiristelyn takana. En sitä tunnetta, kun katson peiliin enkä enää tunnista kuvaani; mun leukaperät ovat kasvaneet valtaisiksi kaikesta hampaidenkiristelystä ja vuosien valvominen näkyy vähän joka kohdasta. En kiukuttelupäiviä, joina kaikkien ärsytyskynnys on matalalla ja lapset viihtyvät hyväntuulisina vain saadessaan lapioida loskaa hyhmälätäköstä 8 m/s tuulessa ja räntäsateessa, omat varpaat kirvelevät kylmästä ja tunnin lapioinnin jälkeen kotiinlähtö aiheuttaa itkupotkuraivarit, vaikka mielestäsi ansaitsisit mitalin. 

Sunnuntaiaamupäivän omituinen nuoska-pakkaslumi taipui mainiosti Miestä korkeammaksi lumiukoksi, joka sai ruusupensaan oksanpätkästä teräväkielisen suun ja silmikseen kuolleet ruusunmarjat, joiden mädänneet ja kuivahtaneet lehdet taipuivat tuuheiksi räpsyripsiksi. Kun Mies oli tehnyt vielä korvat ja Unirosvon pyynnöstä lippiksen, Unirosvo ja päiväkotikaveri viimeistelivät ukon kahdella navalla.

Sitten on niitä toisenlaisia hetkiä. Ihan joka päivä niitäkin on. Pehmeitä poskia, hassuja huudahduksia, naurua, niin pieniä pyyntöjä että liikuttaa miten vähästä ne on tyytyväisiä, niin suuria vaatimuksia että huvittaa miten megalomaanisia mininarsisteja ne on.

Unirosvo juoksee isojen poikien perässä suremaan lumiukkomme kumppanille suoritettua teloitusta myöhemmin iltapäivällä.

Taikaa ja toive pienimuotoisesta ajan pysähtymisestä oli läsnä tänäänkin klo 19.35. Unirosvon iltasuihku sujui ilman kirkumista (se on hyvä suoritus). Kuivasin niskahiukset, ihmeteltiin napaa, rasvasin tomerat pohkeet. Se halusi juosta nakuna olohuoneessa. Päästin sen kirmaamaan vapauteen, jäin täyttämään pyykkikonetta. Muutaman minuutin päästä alkoi mietityttää, mitä Aikavaras puuhasi niin hiljaa: järjesteli rauhaisasti hamahelmiä. Unirosvo laukkasi vastaan kietoutuneena pinkkiin muumilahjapaperiin. Muutama keittiö-olohuonekierroksen jälkeen se viskasi lahjapaperin päältään, nappasi ties mistä kumpaankin käteensä serpentiinipötkylän ja jatkoi juoksemista.

"Mä oon nakupöllö! Nakupöllö heittää persenttiiniä! Persenttiiniä kaikille nakupöllöltä!" se nauroi heitellen serpentiiniä matkan varrelle, ja paljaat varpaat läiskivät parkettia väsymättömin juoksuaskelein. "Ole hyvä vain, persenttiiniä sinnekin päin!"

Eihän tämmöisiä voi koskaan enää tapahtua.