Coming soon: tyhjä tai kaoottinen takapiha

Mulla ei ole yhteensopivuutta kasvien kanssa. Ei luontaista viherpeukaloa (Supervehka on ainoa kasvi, jota en ole tappanut vuodessa), ei kärsivällisyyttä opiskella kasvien kasvatusta ja elossa pitämistä. Mies ei ole sen valistuneempi tai kiinnostuneempi.

Kaksi ja puoli vuotta sitten muutimme rivitaloon ja mietimme, että teoreettisesti voisimme tehdä jotain sekä etu- että takapihalle, joita edelliset omistajat eivät olleet laittaneet mihinkään malliin. Vuosi vaihtui, tuli kevät 2011. Lumet sulivat lopulta. Emme tehneet mitään, saati sitten sitä jotain.  

Tuli kesä. Olin suunnitellut olevani raskaana tai äiti, enkä onnistunut olemaan kumpaakaan. Mieskin joutui ulkomaille työprojektin vuoksi. Iso takapiha, jossa se hypoteettinen lapsi voisi opetella kävelemään ja potkimaan palloa, masensi tyhjyydellään. Pelkkää nurmikkoa. Ei mitään väriä (paitsi vihreää). Ei oranssia, ei punaista, ei keltaista. Ei voimavärejä. Havahduin puutarhasesonkiin turhan myöhään, mutta Isosisko tuli ja pelasti. Kesäkuun tokana viikonloppuna 2011 kävimme autolla Viherlassilassa ja Prisman Kesäpihalla, ja tuloksena oli (Isosiskon istuttama) ruukkupuutarha. 

Alkukesällä laatoituksen raot olivat vielä siistit...

Ruukkupuutarhan kastelua ja ruohon lähes viikoittaista leikkuuta lukuun ottamatta piha saikin rehottaa itsekseen. Tykkään voikukista, jotka puskevat laatoituksen lomasta. Välillä seassa kasvaa niittyleinikeitäkin. Ihania. Pienet heinätkään ei haittaa. Rehottaminen on kivaa. Tietynasteinen luonnontilaisuus on viehättävää, rappioromanttista, vähän niin kuin sileässä ja suolaisessa hiekassa varpaankynnet, joiden kirkkaanpunainen lakkaus lohkeilee rennosti. Kaiken ei tarvitse olla niin symmetrisen tiptop ollakseen kaunista.   

...mutta aurinko, sade ja allekirjoittaneen laissez faire -puutarhurointipolitiikka tekivät pian tehtävänsä.

No laiska kun olen, ruukut jäivät talvehtimaan ulos. Ei sieltä viime kesänä mitään kasvanut, mutta olinpahan sentään raskaana. Mies oli ruohonleikkuuvastuussa, minä kasvatin mahaa ja rauhoitin tiuhoja kivuttomia supistuksia. Ehkä sitten joskus tehdään tolle pihalle jotain, puhuimme taas. Syksyllä Mies raahasi toissakesäiset ruukut kompostityhjennyksen kautta varastoon.

Mies ei fanita voikukkia, ja Miehen mielestä laatoitus on ruma. ”Kauhea. Olispa puuterassi. Eikö sua haittaa?” Mies kyselee jatkuvasti. ”Ei, ei haittaa. Tykkään.” Miehen on vaikea uskoa. Joka kerta sanon, että haluaisin kuitenkin jotain väriä. Kukkia. Tulppaanipenkin. Jotain sellaista. 

Piha ilman ruukkuja on aika pelkistetty

Viime viikonloppuna Mies yllätti. Aikavarkaan lounassoseen jälkeen käväisimme puutarhamyymälässä.

Tietäähän sen, että kun kaksi puutarhurointiin täysin perehtymätöntä pistää töpinäksi, tulos on…hmm, epäortodoksinen. (Tai ehkä tulosta ei tule lainkaan.) Ostimme muutaman taimen, paljon multaa ja kaikkia siemenpusseja, joissa luki että voidaan kylvää toukokuussa suoraan kasvupaikalle. Mies kantoi varastosta kaikki vanhat ruukut ja ruukkupuutarhan perustamisesta jääneet taimipurkit. Aikavarkaan nukkuessa vaunuissa kaadoimme multaa kaikkialle ja ripottelimme siemeniä oikein urakalla, että ainakin jotain itäisi.

Kyllähän me jossain vaiheessa saatiin tulkittua, että ne oudot ”20 cm -->”-merkinnät siemenpusseissa tarkoittivat kylvövälejä. Kylvetään harvalti riveihin luki unikkopussissa ihan aukikirjoitettunakin. Mutta hitsi vie, ne siemenet on tosi pieniä. Pinseteilläkö niitä pitäisi noukkia ja kylvää? Kun niitä kaataa kämmenelle ja koittaa poimia yksitellen, tulee mukana aina vähintään viisi kaveria. Ja se on vähän niin ja näin, mihin kohtaan siinä multaruukussa ne putoavat. Voisin sanoa, että sellaiseen halkaisijaltaan 40-senttiseen ruukkuun on tiedossa joko kahdeksantoista samettikukkaa, tai sitten ei yhtään, jos mokasimme täydellisesti tässä mystery gardening -yrityksessämme. 

Sitä paitsi niissä pusseissa todettiin itävyydeksi 75-80 %. Eli jos kylvää riviin kymmenen unikkoa (käytän tätä esimerkkinä koska niiden muiden nimiä en muista), siihen jää reikä. Parempi siis välttää symmetriaa, joka pienestä luonnollisesta poikkeamasta hajoaisi kuitenkin rumasti.

Ainakin nyt on jännät oltavat, kun kastelemme istutuksia ja odotamme, versooko mullasta mitään. Tänä kesänä se aiemmin hypoteettinen lapsi on realisoitunut Aikavarkaaksi, jolla on kova tarve liikkua eteenpäin ja ylöspäin. Fortius, citius, altius. Toivottavasti meidän kukkakaaos kasvaa samalla motolla.