Rupikonnia, soidinmenoja ja voikukkia

Sunnuntaina vaunulenkki maistui pitkästä aikaa mansikoilta raa’an perunan sijaan. Oli kivaa. Ei sillä lailla ”kunhan sää tästä vielä vähän lämpenee ja noi loputkin loskat pikkuhiljaa sulaa niin sitten” -kivaa vaan ihan oikeasti nautinnollista, ihan sellaisenaan ja mitään vaihtamatta.

Suuntasin vaunuissa nukkuvan Aikavarkaan kanssa Orikedon ja Halisten takametsien poimuileville lenkkipoluille ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lumi jäi maahan marras-joulukuun vaihteessa. Reisilihakset rukoilivat armoa ylämäissä, hengästytti vähän liikaa eli juuri sopivasti. Toisin kuin tylsässä tasamaastossa kärryttely, pitkien ja suhteellisen jyrkkien ylämäkien kipuaminen vaunuja työntäen käy kuntoilusta. Huomasin aerobisen kestävyyden laskeneen talvikuukausina, mutta eiköhän se tästä taas, nyt kun nyrkkiä puivat hiihtäjät ja vaunuttelua vaikeuttavat rosojäätiköt ovat kaikonneet mun metsistä.

Toistaiseksi Aikavaras nukkuu vielä vaunuissa, kunhan olosuhteet eivät muutu. Ulkoa kauppaan siirryttäessä kaveri herää, samoin vaunujen pysähtyessä. Nyt kun puolentoista tunnin rivakka vaunulenkki yhä onnistuu Aikavarkaan vedellessä tyytyväisenä sikeitä, otan ilon ja inspiraation irti toukokuisista lenkkipoluista.

Puiden katveessa, peltojen keskellä myös mun mieli virkistyy ja inspiroituu ihan eri tavalla kuin autoteiden varsilla. Pakokaasulumen keskellä tallustelin itseeni käpertyneenä, laskin minuutteja ja koitin olla näkemättä mitään ympärillä, kun kaikki oli pääasiassa ankeaa ja ikävää. Mutta kevät! Hangen alta paljastuu toki koirankakkoja ja viimekesäisiä karkkipapereita, mutta männiköstä kantautuu linnunlaulua ja kirkkaassa kevätvalossa ne helmikuussa mustilta näyttäneet kuuset hehkuvat taas vihreinä. 

Rupikonna lenkkipolulla. Toisen näin uiskentelemassa lammikossa ketarat oikosellaan.

Rupikonna istui keskellä polkua. Virkeät silmäni bongasivat sen, enkä ajellut sen yli. Varjoisissa notkelmissa näkyi vielä lunta, mutta ihan siinä vieressä kukki jo kourallinen sinivuokkoja. Auranlaakson peltoaukean yllä lauloi leivonen – kuu kiurusta kesään. Siinä missä vuosi sitten maaliskuussa näin kohmeisen kyyn lämmittelemässä häntäänsä, tanssi nyt kaksi sitruunaperhosta hippasilla. Kun ylämäen laella vedin henkeä, vieressä mustarastaat olivat soitimella.

Ja kotiin palatessa huomasin jalkakäytävän reunassa viitisen nupuillaan odottelevaa voikukkaa. Niistä innostuneena kurkkasin takapihalle, ja kyllä, ne tulppaanit jotka tulivat vahinkokylkiäisenä Isosiskon kuunliljataimien mukana kaksi vuotta sitten ja jotka iskettiin väärään aikaan vuodesta koivun juureen, puskevat jälleen lehtiä päivänvaloon. 

Vuosi sitten äitienpäivänä meidän pihakoivun alla