Kaukana ideaaleista

Ainakin omista.

Olen tainnut ennenkin (ja sitäkin ennen) kirjottaa jotain syväluotaavaa liibalaabaa siitä, miten aina sorrun vertaamaan itseäni muihin – tai ainakin omiin ihanteisiini, olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia – vaikka se on ihan turhaa ja aiheuttaa vain huonon mielen kierteen.

Myönnän, olen taas sortunut.

Aluksi tunnustus: meillä ei todellakaan enää käytetä kestovaippoja. Kun syyskuussa samaan syssyyn kasaantui Miehen kaksiviikkoinen työmatka, Aikavarkaan kova flunssa, mun oma sitäkin kovempi flunssa ja raskauspahoinvoinnin laskeutuminen vellomaan ympärivuorokautisesti mun ympärilleni, silloin ns. kiinteiden jätteiden kaapiminen kestovaippojen fleecepinnasta useaan otteeseen päivässä samalla kun kävelemään opetteleva taapero kaatuilee pitkin poikin oli viimeinen asia johon päätin panostaa. (Anteeksi ekologisuus. Toisaalta meidän alueen vaippajäte ei kerry sinne aina vaippakeskusteluissa mainitulle kaatopaikalle makaamaan maatumattomana vaan jätteenpolttolaitokselle.)

Sitten taas yllättäin vaihteeksi vähän äitiyssuoriutumisen analysointia. Jonnekin takaraivosta vähän eteenpäin on jäänyt kaihertamaan kommentti, jonka syksyllä kuulin silloin 3-kuisen tyttövauvan äidiltä: Äitiys on valvomisineen kaikkineen niiiiiin ihanaa, että joka päivä mä pelkään että aika menee liian nopeasti!

Fiksusti ja väistämättömästi päättelin, että ystäväni oli synnynnäinen äiti ja minä väärälle alalle suunnannut lahjaton harjoittelija. Tottahan mussa nimittäin oli joku paha paha vika, koska muistan selkeästi, että oman äitiyteni ensimmäinen puoli vuotta ja vissiin seuraavatkin kuukaudet olivat lähinnä sellaista ehkä tää tästä pian alkaa sujua. Paniikkihikeä, turhautumisitkuja, väsymystä, tunnista toiseen selviytymistä. Vaikeutta rentoutua. Omaa lasta kohtaan heränneestä suurensuuresta rakkaudesta huolimatta tunsin tai ainakin pelkäsin koko ajan olevani äitinä ihan heikoilla jäillä, oli tunne tai pelko sitten perusteltu tai (kuulemma) ei.

Ja klumps, kohta niitä on kaksi. (Ou nou. Entä jos jäät pettää alta.)

Luen parhaillaan kirjaa, jossa käsitellään kolmihenkisen perheen muuttumista nelipäiseksi suurparveksi. Kirjoitan siitä varmaan erikseen myöhemmin, mutta teoksen tähän mennessä lohdullisin ajatus on ollut, että kahden lapsen äidiksi tuleminen ihan viimeistään karsii äitiydestä turhan perfektionismin pois. Aikaa, (vanhemman) energiaa ja (aikuisen) käsiä ei enää kerta kaikkiaan riitä orjalliseen suorittamiseen vaan päivät kuluu ihan vaan elämiseen.

Lopuksi lisää kateissa olevan raskaushehkun kadehdintaa. Tapasin tässä kaverini, jonka raskaus etenee muutaman viikon Unirosvon odotusta jälkijunassa. Ystävä kuvaili raskaustuntojaan: Alussa oli aika paha olo. Nyt tekee mieli vain kaikkea terveellistä. Hengästyttää helposti, mutta se menee aina ohi, kun alkaa liikkua, ihan helposti pärjään vielä Body Combatissakin. Mitä ihmettä, sullako on jo ollut supistuksia?

Mäkin ajattelin ennen Aikavarkaan odotusta, että sitten raskaana käyn edelleen jumpissa ja salilla, totta kai! Syön vain lähiluomua, en koskaan lisäaineita. (Loppuraskaudessa ruokavalio oli kyllä askeettisterveellinen raskausdiabeteksen takia, eikä siihen settiin kovin montaa eenumeroakaan mahtunut.) Ja että mistä sitten synnytyksen käynnistyessä mahtaa tunnistaa supistukset? (No, aika tutuiksi ne tulivat hyvissä ajoin. Olisi pitänyt lähinnä pohtia, mistä tunnistaa synnytyksen käynnistyväksi jos supistelee nonstoppina rv 16 saakka ja vedetkin menee vasta epiduraalin jälkeen. Mutta tunnistihan sen silti.) Viime syyskuussa mietin vielä höpsön toiveikkaasti, että voihan joka raskaus olla erilainen samallakin ihmisellä – tällä kierroksella vointi voikin olla parempi! No onko? Hah. Alemmuuskompleksinen johtopäätös: ei-synnynnäisen äidin keho suoriutuu raskaudestakin korkeintaan välttävästi.

Asennetta pitäisi fiilata (mutta kun ranne kramppaa jo porkkanaa raastaessa ja asenne on vielä kovempi pala). Mä olen äitinä tällainen, mä kehityn - ja kehitän itseäni - koko ajan, ja mun raskaus menee näin. Jollain muulla menee kivemmin (eikä se ole multa pois) ja jollain muulla surkeammin (eikä se tee musta onnistuneempaa), ja toisaalta mulla menee noin ylipäätään elämässä tosi tosi hyvin. Ja kuten Mies yhtenä iltana lenkiltä tultuaan totesi: ”Mä mietin tuolla juostessa, että kaikki on oikeastaan tosi kivasti. Harmillisen usein tulee vatvottua kaikkea turhaa ja murehdittua pikkuasioita, ja sitten ei osaa nauttia siitä miten onnekas oikeastaan on.”

Niinpä. Lupaan minäkin nurista vähemmän. 

Aikavarkaalla oli päiväkodissa jälkiruokana Runebergin torttu. (Ai niin, ideaaleihin ei myöskään kuulunut viedä lasta päiväkotiin vaikka itse ei käy töissä, mutta säästän teidät tänään jauhamiselta.) Nauratti (valheellinen) mielikuva naperoista mutustamassa pikkutuoleillaan sellaisia autenttisia leipomotorttuja, lapsen pään kokoisia punssilla kostutettuja töröttäjiä sokeri- ja hillokuorrutteineen. Sitten tulikin kiire juosta nappaamaan lihakeitolta haiseva karkurilapsi eteisestä ennen kuin se ehti siirtää isojen ryhmän kaikki saappaat eri puolelle käytävää ja repiä jonkun Matiaksen lokerosta anastamansa piirustuksen.