Runsas viikko lastensängyssä

Kevätkauden agenda (lue: pitää tehdä ennen Unirosvon syntymää) sisälsi muun muassa Aikavarkaan siirtämisen pinnasängystä lastensänkyyn. Vaikka osa lapsista nukkuu pinnasängyssä reippaasti yli kaksivuotiaiksi, ei tuntunut hyvältä idealta hankkia toista pinnasänkyä samaan taloon. Aikavaras ei myöskään ole tuntunut muodostaneen pinnasänkyynsä mitään erityistä tunnesidettä; ehkä jopa päinvastoin, välillä kalterit tuntuivat ärsyttävän taaperoa. (Epäilen lisäksi, että laidan yli kiipeily olisi alkanut pian.) Sitä paitsi Isosisko soitti eräänä helmikuisena perjantai-iltapäivänä ovikelloa serkulta pieneksi jäänyt lastensänky auton peräkärryssä: olkaa hyvät, tässä olisi.

No alussahan tehtävää lykättiin tavanomaisen onnistuneesti: Ehkä ensi viikonloppuna? Oho, viikonloppu meni… no seuraavana sitten? Ei sittenkään, nyt se on kipeä. Ei vieläkään, nyt mä olen itse kipeä. Ei ihan vielä tällä viikolla, en keeeeeeestä yhtään tavallista surkeammin nukuttua yötä tai tavallista pitempiä iltahulinoita.

Lopulta päätettiin, että pääsiäisenä me tehdään se. Kyllä, me tehdään se!

Ja niinhän me tehtiin, siitäkin huolimatta että Aikavaras sattui sairastumaan ja itsekään en ollut monen viikon flunssineni ja valvottuine öineni mikään pirteyden perikuva.

Aikavaras oli nähnyt uuden sänkynsä odottamassa huoneessa, jonka ovea pidetään tavallisesti kiinni. Aina välillä sieltä haetaan vaatteita tai muuta tarpeellista tavaraa, jolloin taapero on vilahtanut salamana tutkimaan aarreaittaa. Isojen lasten sänky herätti tietysti kiinnostusta, ja välillä Aikavaras leikkinukkui siinä hetken. Viime viikkoina myös juttelin lapselle lähes päivittäin, että pian laitetaan pinnasänky pois ja tilalle tulee iso, hieno ja tosi hyvä isojen poikien sänky.

Ennen sänkyä tuli kuitenkin portti. (Koska hellaan ei saa lapsilukkoa ja pakastimen saa helposti auki, enkä tasan luota että Aikavaras ei käyttäisi tilaisuuksia hyväkseen jonain hiljaisena aamuyön hetkenä.) Portti ehti olla Aikavarkaan huoneen ovella runsaan viikon ajan ennen uuden sängyn käyttöönottoa. Siinä ajassa häkkyrästä ehti karista uutuudenviehätys.

Pääsiäislauantaina aamupäivällä sitten suoritettiin Suuri Siirto-operaatio. Aikavaras oli herännyt flunssaisena liian aikaisin ja nukahti, nuhainen pikku reppana, uuteen sänkyynsä parissa minuutissa todettuaan ensin, että isooooo. Veti sikeitä kolme tuntia, sitten tassutteli olohuoneeseen (portti oli auki) ja sanoi moi. Seuraavat yöt menivätkin lämpöillessä ja flunssaillessa, mutta lääkitty potilas nukahti iltaisin sänkyyn helposti ja herätessään kipeyteensä keskellä yötä istuskeli sängyssä itkemässä sen sijaan, että olisi vaellellut ympäriinsä. 

Nukkuu flunssaläiskät poskissaan

Jonkinasteisia ongelmia on ilmennyt nyt, kun Aikavaras tokeni tautiväsymyksestään. Päiväunille meno ei ole toistaiseksi tuottanut liiemmin vaikeuksia, mutta esimerkiksi lauantai-iltana unentulo venähti kymmeneen asti, vaikka tavallisesti nukkumatti tulee puoli yhdeksän maissa. Sängystä poistuminen oli naperolle kerta kaikkiaan liian houkuttelevaa. 

”Pois!” Aikavaras ilmoittaa, kiipeää alas ja alkaa hölmöillä. Tunkee naureskellen tuttiaan yölamppuun. Ujuttautuu sängyn ja seinän väliin ja alkaa työnnellä sänkyä, joka liukuu parketilla kivasti. Rullailee mattoa. Seisoo sängyllä ja kiskoo verhoja. Kolistelee porttia ja komentaa avaamaan. Leegoja ei sentään ole kaivettu kaapista – vielä. Läsnäollessa kikkailu ei lopu, mutta vanhemman poistuminen huoneesta aiheuttaa luonnollisesti pettyneen protesti-itkun.

Sivuhuomautus: Aikavaras on tottunut nukahtamaan jommankumman vanhemman läsnäollessa. Se ei ollut alun perin tarkoitus, mutta niin vain kävi. Tuntui pahalta itkettää vauvaa, joka nukahti huomattavasti nopeammin syliin ja myöhemmin Äidin tai Isin istuessa nojatuolissa huoneen nurkassa. Sillä tavalla on jatkettu, koska se ei ole tuntunut ylivoimaiselta kuin hyvinhyvin poikkeustapauksissa. Nyt kevään mittaan Mies on onnistunut opettamaan Aikavarkaan siihen, että Isi istuu tuolissa hetken ja lähtee sitten pois. Aikavaras on jäänyt yleensä rauhallisena ja puoliunisena pinnasänkyyn vaipumaan kunnon uneen. Mun poistuminen huoneesta ennen totaalinukahdusta sen sijaan ei ole oikein onnistunut vaan saanut aikaan itkukohtauksen, jota en ole halunnut kuunnella. On ollut pienempi paha istua selaamassa blogeja ja sääennusteita kännykän kautta kahdesta minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin kuin jättää lapsi huutamaan.

Nyt kuitenkin tuntuu, että jonkinasteinen huudatus on pakollista, jotta tämä pikku pelle oppii, ettei sängystä poistuminen ole hauska leikki. Taapero pitäisi saada ymmärtämään, että Äiti tai Isi istuu nojatuolissa sillä ehdolla, että hän odottelee unentuloa rauhallisesti sängyssä. Jos sängystä poistutaan kikattelemaan ympäriinsä, myös nukuttaja poistuu. Varmaan pitää vain pitää tiukka ja johdonmukainen linja. Mistään suuren luokan hylkäämiskokemusten tuottamisesta tässä ei ole kyse, koska portilla ulisevalle lapselle vastataan ystävällisesti, että heti kun olet sängyssä, Isi/Äiti tulee istumaan viereen. 

POIS-leikin lähtöruutu. Isosiskon ja Mummin yhteistyössä tekemä hieno päiväpeitto, jossa on virkattuja eläinhahmoja, ansaitsisi ihan oman hehkutuspostauksen.

Myös öisin on herätty portilta kantautuvaan itkeskelyyn: ”Aavaaaaa!” Kerran kaveri seisoskeli portilla huhuilemassa ja ojentamassa tyynyä ja peittoa siitä yli: ”O-hvää!” (Eli ”ole hyvä”.) Öisin Aikavaras on kuitenkin ollut väsynyt ja halauksenkipeä, joskus ehkä janoinen, pahasta unesta pelästynyt tai vaipanvaihdon tarpeessa (ennen kuin yöhousut kastuvat). Huoneesta ei poistuta, sylissä saa istua minuutin tai pari, ja yleensä kaveri on sitten itse ilmoittanut, että ukkuu! ja kiivennyt sänkyyn jatkamaan unia. 

Raportti saa jatkoa. To be continued.