lauantai 13. joulukuuta 2014

Veljeilyä sekä jaetun sylin ja huomion dilemma



Vaikka Aikavaras puolustaakin reviiriään ryömimään lähteneen Unirosvon hyökkäyksiltä, veljesten välit ovat pääsääntöisesti lämpöiset: Unirosvo ihailee isoveljeään ja Aikavarkaan mustasukkaisuus purkautuu lähinnä vauvan matkimisena (pöydän rummuttaminen, ryömiminen, kuolaaminen, potalla käymättömyys, Äidin nipistely), kodin irtaimistoon purkautuvana väkivaltana ja spagetiksiheittäytymiskiukutteluna. Ensimmäinen yhteinen "leikkikin" on muodostunut: Unirosvo ryömii innosta hihkuen Aikavarkaan perään, ja Aikavaras konttaa naurusta ulvoen karkuun (pitää vain osata laittaa leikille asiallinen päätepiste ennen kuin vauva väsähtää kokonaan ja taaperon riehuvaihde notkahtaa hysteerisyyden puolelle). 

Välillä taapero on innokas hoitoapulainen: "Minä nostan hänet", Aikavaras julistaa ja nostaa Unirosvoa pois syöttötuolista (vetämällä jaloista alaspäin). "Minä riisun häneltä tumput ja avaan hänen haalarin vetoketjun", Aikavaras ilmoittaa tärkeänä. "Ei oo mittään hättää, oliko sinulla vain ikävä Aikavarasta?" Aikavaras kysyy kun Unirosvo kitisee vaununkopassa ja tahtoisi jo eroon talvivaatteista ja äkkiä syömään tai lattialle tai syliin. 

Viime aikoina on esiintynyt joitakin läpsimisvälikohtauksia, ja monen monta kertaa on pitänyt selittää kaksivuotiaalle, miksi vauvaa ei saa potkia takaisin, vaikka vauvan marionettimainen heilurijalka osuisikin viereen tunkevaa taaperoa nenään. Olen myös säännöllisesti paniikissa huolissani siitä, kokeeko Aikavaras aamupäivähoitonsa niin, että hänet työnnetään Unirosvon tieltä syrjään. Ne aamupäivät ovat kuitenkin tämän zombin henkireikä; punnitse siinä sitten haittoja ja hyötyjä! Koitankin panostaa sisarkateuden minimointiin ja yritän seuloa omia reaktioitani ja sanomisiani mahdollisimman paljon. Helpommin sanottu kuin tehty etenkin väsyneenä, jolloin tulee helpoimmin ärähdeltyä uhmaavalle, rajoja testaavalle ja mustasukkaisuuttaan fyysisesti purkavalle vekaralle.  

Tästä tontusta EI tullut riitaa.

Oppaat ja asiantuntijat neuvovat, että anna vauvasta huolimatta esikoisenkin olla vielä pieni ja tarvitseva, koska sellainen hän on. Helpommin sanottu kuin tehty. Selvähän se, että kaksivuotias on vielä pikkulapsi ja ansaitsee niin paljon syliaikaa ja huomiota kuin vain irtoaa ja mieluusti vähän paljon enemmänkin. Se onnistuukin hyvin, kun vauva viihtyy lattialla tai nukkuu eikä ole kiire mihinkään. Silloin ehtii lueskella, hassutella, tehdä palapeliä, sylitellä, jutustella maailman ihmeellisyyksistä, vaihtaa vaatteet ihan rauhassa. Mutta miten voi ottaa sen isommankin pienen riittävästi huomioon myös silloin, kun vauva tarvitsee syliä kipeämmin? Silloin kun lattialla olemiseen väsähtänyt, maitoa tai päiväunia kaipaava, hampaita tekevä, tai niin kuin tällä viikolla, räkää valuva ja limaa kakova vauva tarvitsee sylissäpitoa ja tehokkaita huoltotoimenpiteitä enemmän kuin se esikoinen, jolla kaikki on ihan jees mutta jonka siniraidalliset sukat mustuvat kun vauva pääsee Äidin syliin? Juuri silloin iskee esikoisellekin tarve: ”Anna minun päästä Äidin syliin! Byäääääh!” Pikainen hali ei siinä tilanteessa Aikavarkaalle riitä eikä jaettu syli kelpaa vaan aiheuttaa vain kovempaa huutoa (ja esimerkiksi tilanteen, jossa Unirosvo tarraa Aikavarasta tukasta, mikä tietty sattuu; taapero alkaa ulvoa, ja vauva pelästyy ja alkaa huutaa, ja taapero huutaa vielä kovempaa, joten vauvakin karjuu kovempaa. Arvatkaa kenen korvat räjähtää ja kädet katkeaa? Ja pitääkö sen jälkeen myös selittää miksi Aikavaras ei saa vetää Unirosvoa tukasta? Huoh.). Niin helposti sitä sanoo, että ei nyt, äläs kuule viitsi. Mene vaikka lukemaan jotain kirjaa. Nyt pitää hoitaa vauvaa, älä nyt huuda siinä

Olen koittanut karsia puheestani sellaisia ilmauksia, joista kaksivuotias vetäisi johtopäätöksen että vauvan tarpeet ovat tärkeämpiä kuin hän. En enää sano: ”No niin, Unirosvo tahtoo vaunuihin nukkumaan joten puetaanpas sutkin nyt äkkiä.” Koitan muistaa sanoa: ”No niin, puetaanpas sut nyt äkkiä, että päästään nopeasti ulos leikkimään!” Kun Aikavaras vaatii päästä syliin juuri kun pitäisi lapioida sosetta tai puuroa vauvan suuhun, koitan olla sanomatta: ”Hei kuule, nyt Äiti syöttää Unirosvoa. Sun vuorosi on kohta. Menisitkö nyt vaikka rakentamaan leegoilla?” Koitan sen sijaan osata sanoa: ”No tulepa tähän polvelle istumaan, syötetään Unirosvoa yhdessä. Katso miten kivaa Unirosvosta on, kun sinäkin syötät hänelle iltapuuroa.” Kun Unirosvo pitää hoitaa ja syöttää ja sylitellä nopeasti, koitan painottaa mahdollisimman lempeästi Aikavarkaalle, että hänen vuoronsa oli äsken ja se on taas kohta, ja mitäs laulua tässä voitaisiin samalla laulaa.

Kun Unirosvo tahtoo kosketella Aikavarasta mutta helposti raapaisee tai puristaa ja kiskoo niin kovaa, että se tuntuu Aikavarkaasta epämiellyttävältä, koitan ehtiä olla vaimentamassa kosketteluvoimaa ja selittämässä, että Unirosvo vasta harjoittelee silittämistä eikä satuta tahallaan vaan tahtoi vaan koskea isoveljeen, koska tykkää.

Kun Aikavaras alkaa ulvoa palosireeninä heti kun Unirosvo itkee (empatiaa vai huomionhakemista? molempia?), koitan olla käskemättä esikoista olemaan hiljaa ja vetoamatta räjähtäviin korviini. ”Ei ole mitään hätää, Unirosvo on vain väsynyt, tuliko sullekin paha mieli?” voisi olla rakentavampi kommentti.

"Annetaan Unirosvon katsoa jotain leluja tuolla noin, niin sinä voit tehdä sitä palapeliäsi täällä", ehdotan välillä kun Aikavaras hermostuu vauvan lähestyessä hänen palapeliään. Sitten siinä käy näin: "Minä tuon Unirosvolle tämän, saa katsoa tätä! Unirosvo voi katsoa tätäkin. Tässä sinulle tämä kanssa. Tässä sinulle tämmöinen myös." Höveliksi yllyttyään taapero kiikuttaa esinettä toisensa perään pikkuveljelle ja keskittyy tavarantoimitukseen niin, että unohtaa tehdä itse sitä omaa palapeliään siellä toisella matolla.

Kun Unirosvo alkaa kaivata Äitiä sillä aikaa, kun minä olen iltapesulla Aikavarkaan kanssa, koitan olla hoputtamatta. Ei se Aikavarkaan vika ole, että vauva on väsynyt ja potee jo eroahdistusta minusta. Ei se auta tilannetta – eikä auta meitä suoriutumaan pesuista nopeammin, vaan usein päinvastoin – että hermostutan Aikavarkaan ja itseni. Sitä paitsi se on meidän kahdenkeskinen tuokio (ja ihan kiva sellainen, kunhan sinne asti päästään; yleensä joudun kantamaan tai uhkailemaan tyypin sinne, kun se ei malttaisi tulla mutta kello käy, kello käy kohti iltapaloja ja -satuja ja nukkumaanmenoaikaa).

”Anna minun olla Aikavaras-vauva Äidin sylissä”, Aikavaras pyytää suihkun jälkeen. ”Äiti puhuu Aikavaras-vauvalle.” Joten niinpä tuudittelen hupulliseen pyyhkeeseen kapaloitua 14-kiloista vauvaa kehtoasennossa ja juttelen korneja: ”Ai ai Aikavaras-vauvaa, ei ole mitään hätää. Kuule Aikavaras-vauva, oletpa sinä hieno ja ihana vauva! Näin, Aikavaras-vauva, onko sinulla hyvä olo siinä sylissä?” Aikavaras-vauva sen kun hymyilee ja tuijottelee kattoa. Se, mikä tuntuu olevan tämän leikin ydin, on se mitä sanon ihan lopuksi: ”Näin Äiti piti sinua koko ajan sylissä silloin kun sinä olit vauva. Näin Äiti jutteli sinulle silloin kun sinä olit vauva.”

”Joo! Joo-o!” huokaa Aikavaras ja hymyilee autuaasti. Taaperolle tuntuu olevan tärkeää tietää, että häntäkin hoivattiin samalla tavalla intensiivisesti. 

No niin. Kuulostaa varmaan ihan toimivalta ja oikein kauniilta kaikki tämä. Tarkkasilmäinen lukija ehti kuitenkin laskea postauksen lukuisat yrittämistä kuvaavat verbit. Montako niitä oli?

Voi kunpa voisinkin sanoa, että kaiken yrittämisen seurauksena myös onnistun. 

No, sanoihan Beckettin Samuel jo mun syntymävuonna: Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail better.”

2 kommenttia: