Työmatkaleski vaihtaa vapaalle

Kaverimme kysyi Mieheltä, vieläkö tämä pyöräilee työmatkansa. ”Nykyisin käytän enemmän lentokonetta”, Mies vastasi.

Niin. Mies työmatkailee paljon, oli syy sitten mun hikoiluongelma tai joku hänen työnkuvaansa liittyvä. Viettää laatuaikaa Euroopan lentokenttien kosmopoliitissa tunnelmassa, siemailee kasuaalisti viskiä bisnesillallisilla ja sanailee rennosti kokouksissa kansainvälisten kollegoidensa kanssa. Ja saa nukkua hotelleissa! Keskeytyksettä! Sujahtaa kauniisti mankeloitujen lakanoiden väliin, eikä yksikään viisikuinen röyhtäile äänekkäästi oven takana aamuyön epämääräisinä tunteina.

Eikä kukaan pissaa hänen päälleen työmatkojen aikana! Moneen päivään! Uskoakseni.

(Miinuksena voi lukea epäinhimilliset lentoaikataulut – lähtö aamuviideltä, paluu yöllä kahdelta – eivätkä kuulemma ne kollegatkaan ole aina elähdyttävää seuraa aamusta iltaan. Pakkoillallisten ruoka ei aina maita, kokouksissa jauhetaan tuloksetonta puutaheinää, eikä aina niin rennosti. Uni ei välttämättä tule hotellin tärkätyissä lakanoissa sen paremmin kuin kotona. Ja kai se meitä rakastaa.)

Olen siis usein aamusta iltaan ja illasta aamuun kaksin Aikavarkaan kanssa. Ei niissä öissä mitään valittamista. Sallin Miehelle arkisin muutenkin korvatulpalliset yöunet eri huoneessa, jotta hän ei saa potkuja toilailtuaan väsymyspäissään töissä. Sitä paitsi pääsääntöisesti Aikavaras nukkuu yönsä nykyisin kivasti – poikkeuksena Yöt, Jotka Kuluvat Kadonneen Tutin Jäljillä. (Niinä öinä kummastelen väkisinkin, miksei kukaan ole keksinyt tuttia, jonka voi kiinnittää vauvan pään ympärille kuminauhalla. Näin vauva ei itkisi puoliunessa hamuillessaan tuttia, joka on salakavalasti piiloutunut korvan taakse tai kainalon alle. Eikä äiti heräisi turhaan.)

Eli ei ne yöt. Mutta ne illat. Kun Mies on kotona, on autuaallista päästä yksin suihkuun, saada syödä iltapala rauhassa, ehkä laittaa ruokaa seuraavan päivän kiireaterioita varten. Kun Mies on missä lie, kotona hilluu nainen jonka niskat on aika jumissa. Ja vauva, joka välillä kyllästyy äitinsä naamaan ja kaipaisi ronskiotteisempaa leikittäjää iltansa iloksi.

Jouluna anoppini teki tarjouksen. Miehen työmatkaviikkoina hän hoitaisi Aikavarasta yhtenä iltana viikossa, jotta jännitysniskainen äiti saa hengähtää. Käydä salilla tai tehdä shoppailukierroksen. Tavata ystäviä rauhassa tai kokata kotona loppuviikon ruoat. Mitä vain. Anoppi on kasvattanut kolme lasta ja hoitanut Aikavarkaan kahta serkkua paljonkin näiden ekan elinvuoden aikana. Halusi kuulemma tutustua myös Aikavarkaaseen yhtä syvällisesti. (Epäilen kuitenkin välillä, että tarjouksen takapiruna lymyili Mies, joka oli vihjannut viikoittaisen vapaaillan voivan pelastaa vaimon mielenterveyden kevään mittaan.)

Sanoin kyllä. Saman tien iski syyllisyys. Minä halusin eroon lapsestani! Vaikka Aikavaras ei ollut vahinkolaukaus vaan suunniteltu ja odotettu perheenjäsen! Ei mulla ole oikeutta kokea vauvanhoitoa rankaksi: me ollaan aikuisia ja terveitä ja on ne omat lapset kyetty ennenkin hoitamaan! Mietin yksinhuoltajia ja monikkoperheitä ja erityislasten vanhempia ja nuoria leskiä ja tukiverkottomia masentuneita äitejä ja... ja... ja. Ja Nälkämaan lapsia, ja talidomidin hyljeraajauttamia uhreja ja Afganistania ja Ruandan kansanmurhaa ja jostain syystä Pohjois-Koreaakin.

Mies palautti minut maan pinnalle (tässäkin) asiassa. ”Ennen vanhaan” lastenhoitoon ja -kasvatukseen osallistui helposti koko suvunhaara tai pihapiiri. Asuttiin lähekkäin, jopa saman katon alla. Vauvanhoito-ohjeet kulkivat päivittäin sukupolvelta toiselle ja kolmannellekin. Ei tarvinnut selvitä asioista yksin ja googlailla, onko normaalia että vauva paiskoo jalkojaan ylös alas nukahtaessaan. Ei tarvinnut yrittää saada neuvolantätiä kiinni päivittäiseen soittoaikaan samalla kun koittaa saada väsymystään ylivireänä karjuvaa vauvaa nukahtamaan. Riitti, kun huikkasi pirtin portailta pellolle, ja sieltä joku kahdeksan lasta syöksysynnyttänyt vastasi, että kaikki tuo on kuule ihan normaalia, älä lue kaikkia kauhutarinoita jotka netistä löytyy.    

Tähän mennessä olen vapaailtoinani

• Shoppaillut alennusmyynneissä (ostin vaatteita, joissa ei voi imettää – nyt odottelen tilaisuutta päästä käyttämään niitä)

Jos estyn osallistumasta ystävän 30-vuotissynttäreille, joudun käyttämään uutta pikkumustaani vauvajumpassa.

• Syönyt kahdesti Greenzin lohisalaatin (ei vitsikkäitä kommentteja varastossa tätä varten)
• Käynyt kirjastossa (valikoimassa kaikessa rauhassa kirjoja, joita en ehdi lukea)

 

Jos edes tämän ehtisi... (Kärsin nolosta viehtymyksestä sarjamurhaajatrillereihin.)

• Lakannut varpaankynnet (että on kivempi käydä suihkussa)
• Käynyt kahdesti salilla (en muistanutkaan, miten huvittavilta kärkikolmion malliset bodarit näyttävät)

Työmatkaleski kiittää.