sunnuntai 27. lokakuuta 2013

”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on”



Ei nyt, vaan vuosi ja runsas kuukausi sitten. Ei ollut kyllä vielä edes joulunalusaika, eikä ole nytkään, pahoittelut Tiernapojista mutta alkoi soida päässä kun mietin otsikkoa hirmuiselle ja hirmuisen myöhässä tulevalle synnytyskertomukselle, joka menee just niin kuin mä sen tällä hetkellä muistan.


Keskiviikko rv 40+0

Jaaha, laskettu aika. Tekee mieli leipoa Miestä vähän lättyyn kun se aamulla töihin lähtiessään taas kysyy: ”Syntyykö se tänään?” Mistä minä tiedän! Paitsi että tuskin. Pääkään ei ole vielä kiinnittynyt (eli vauva laskeutunut lähtötelineeseen). Googlailen tuntitolkulla, voiko synnytys käynnistyä ilman pään kiinnittymistä. Huh helpotusta: voi. Joskus pää kiinnittyy 7 viikkoa ennen synnytystä, joskus 7 tuntia. Pelkään, että Aikavaras ehtii muhia yli nelikiloiseksi ja että synnytys joudutaan käynnistämään.


Torstai rv 40+1

Yyh, limatulppa taisi irrota. Koko loppupäivänä ei kuitenkaan tapahdu mitään muuta jännää. Harjoitussupistuksia on tullut raskausviikolta 18 alkaen kymmeniä päivässä, sekä levossa että rasituksessa, ja välillä ihan säännöllisinäkin, joten mene siinä sitten erottamaan niitä niistä ennakoivista supistuksista.


Perjantai rv 40+2

Herään aamulla tavallista napakampaan supistukseen. Vähän jomottelee alaselässäkin. Supistuksia tulee kymmenen minuutin välein koko aamutoimien ja aamupalan ajan. Ne ovat lähes kivuttomia, joten en sano mitään Miehelle joka tekee lähtöä töihin. Käyn vessassa. Iyyyh! Ei se eilinen ollutkaan limatulppa. Se oli vasta limatulppaa. Tämä on limatulppa. Jestas, se on nyrkin kokoinen.

Koko päivän seuraan supistuksia, liimaan vuosien takaisia valokuvia albumeihin ja kirjoittelen kuvatekstejä. Voih, miten nuorelta näytin vielä Dublinissa asuessani. Yhden maissa soitan Miehelle, että ei tartte tulla kotiin mutta ehkä voisit ilmoittaa valmentajallesi ettet kenties pääse illalla peliin. Iltapäivällä ruoka alkaa loppua, mutta ulkona on kauhea myrsky. Sataa vaakatasossa eikä mikään takki mahdu mahan päältä kiinni. En uskalla lähteä kävellen kolmen kilsan kauppareissulle. Ilta on vähän tylsä. Sattuu vähän muttei kovin paljon. Alan olla vähän epäileväinen. Mies koittaa esittää kärsivällistä.

Iltakymmenen maissa kipu kovenee ja alkaa siirtyä alaselästä alavatsaan. Katsotaan South Parkia ja etsin mukavaa (?) asentoa liian pienen jumppapallon avulla. Mies tahtoisi jo lähteä sairaalaan. En suostu. Olisi noloa jos lähettäisivät takaisin kotiin, sitä paitsi tulisi taksimaksujen takia kalliiksikin.

Vuorokausi vaihtuu.


Lauantai rv 40+3

”Lähdetäänkö sairaalaan vai saisinko mennä nukkumaan?” Mies kysyy. Kello on puoli yksi yöllä. Lähetän Miehen nukkumaan. Käyn itsekin makaamaan sohvalle ja ajattelen yrittää torkkua, mutta pam! Silloin jysähtää ensimmäinen sellainen supistus, että oksat pois. Putoan lähestulkoon lattialle ja huohotan tuskasta.

No nyt! Nyt alkaa tapahtua. Sikakipeät supistukset tulevat säännöllisinä alle kymmenen minuutin välein ja kestävät vajaat kaksi minuuttia kerrallaan. Varttia vaille kolme en enää kestä. Soitan taksin ja kiskon Miehen ylös sängystä. Olemme viittä yli kolme sairaalassa. En pysty puhumaan supistuksen aikana.

Kun odotamme kansliassa tutkimuspöydälle pääsyä, käytävältä kuuluu hirvittävää uikutusta. Uiuiuii sattuuuuuuuuuuh! Sitten kätilön napakka ääni: ”Et sä voi vielä saada epiduraalia, kun olet vasta kaksi senttiä auki.” Alan hikoilla kauhusta. Jos kaksi senttiä kuulostaa tuolta, eikä mulle tulisi vielä mieleenkään uikuttaa noin, niin mun kohdunsuu on varman vielä niiteillä kiinni ja ne lähettävät meidät kotiin eikä se synny koskaan!

Mutta kuinka ollakaan, olen kolmisen senttiä auki ja pääsen eleganteissa sairaalavaatteissa suoraan synnytyssaliin. Enää en pysty kuuntelemaankaan supistuksen aikana. On hiljainen yö, vain pari muuta synnyttäjää. Hienoa, koska neuvolassakin peloteltiin ruuhkasta ja käytävällä ilman kätilöä synnyttämisestä. (Fiksu veto silloiselta neuvolantädiltä.)

Kello tulee neljä, viisi, kuusi. Kohta en ole nukkunut vuorokauteen. Supistukset ovat kamalan kipeitä ja pitkiä, tuska on pahinta alavatsassa. Kaurapussit ovat yhtä tyhjän kanssa, lämpö vain pahentaa kipua. Jumppapallokin pahentaa. Vauvan pää on jo niin alhaalla, että istuvassa asennossa tuntuu kuin jalkoja amputoitaisiin nivusista. Ilman puudutusta. Kieltäydyn viime hetkellä aquarakkuloista, menee pupu pöksyyn. Kätilö vaihtuu. Uuden kätilön mukana tulee kandi seuraamaan meininkiä. Seitsemän maissa saan akupunktioneulat alavatsaan. Olen neljä senttiä auki. Neljä! Eihän se tätä tahtia synny lauantainkaan aikana.

Akupunktio siirtää polttavimman kivun vatsasta takaisin selän puolelle. Teho lakkaa melko pian. Sitten kipu on taas sekä vatsassa että selässä. Kokeillaan kylmäkaulinta. Se toimii paremmin kuin kaurapussit mutta on silti vähän vitsi. Kukaan ei puhu ilokaasusta. Ei haittaa, ei huvittaisi kokeillakaan, siitä tulisi kuitenkin vain paha olo. Nyt jo tekee tiukkaa saada mehua ja jogurttia alas. Mies yrittää syödä täytelakuja, niiden haju tekee niin pahaa että suutun ja käsken Miehen käytävälle syömään eväitään.

Tuskaa, tuskaa, tuskaa. Menkkakivut kertaa sata, kuulee usein sanottavan. Ei riitä. Ei tätä pysty kuvailemaan. Itken Miehelle voimattomana, etten pysty tähän. En osaa synnyttää. Kaikki muut osaa ja minä en. Jostain syystä tuntuu kuitenkin hyvältä idealta esittää vähän reippaampaa kätilölle joka kerta kun mua ja vauvan käyriä tullaan tsekkaamaan: juu, ei tässä mitään, kyllä mä pärjäilen. As if...

Puolen päivän jälkeen: tärisen uupumuksesta ja supistusten väli on enää minuutti. Yksi supistus kestää kolme minuuttia. Mies hakee mulle ruokaa heikotukseen. Oksennan kaiken heti ulos, onneksi Mies löytää jostain kulmasta ämpärin ajoissa. "Täällä voidaan nyt vähän heikosti", Mies käy kertomassa kätilöiden taukohuoneeseen. Tarkistus osoittaa että olen kuusi senttiä auki ja kätilö ehdottaa epiduraalia. Okei sitten, suostun vaikka ajattelin sinnitellä ilman vielä, ettei kaikki hidastu entisestään, ja koska epäilytti päästää joku anestesialääkärinplanttu häsläämään mun selkäytimeen.

Epiduraali tuikataan yhden pintaan. Se menee hyvin mutta kandi laittaa tipan kämmenselkään vähän väärin. Anestesialääkärinplanttu korjaa tilanteen (ei ollutkaan planttu). Toka supistus epiduraalin laittamisen jälkeen on jo kivuton. Oi autuutta. Sitten supistukset alkavat harventua. Olen niin väsynyt etten jaksa murehtia sitä enkä enää kyttää vauvan käyriäkään. Onnistun jopa torkahtamaan hetkeksi. Kuluu ehkä tunti. Kätilö vaihtuu taas. Kandi pysyy.

Sitten supistaa taas ihan kunnolla – kipu on poissa mutta tunnen supistuksen voimakkaana paineena vatsassa. Poks. Oho, pissasinko housuun vai menikö vedet? Kätilö tarkistaa: kalvot puhkesi, hieno homma, lapsivesi kirkasta, melkein kymmenen senttiä auki, epiduraali tuli just oikeaan aikaan vauhdittamaan hommaa rentoutumisen kautta. Kuulemma rakko on myös ihan täynnä mutta vauvan pää blokkaa virtsatiet, joten mut katetroidaan tyhjemmäksi.

Kätilö katoaa hetkeksi ja sitten alkaa ponnistuttaa. Kätilö kutsutaan takaisin. ”Nyt voit alkaa ponnistella omaan tahtiin pikkuhiljaa”, käy tuomio. Panikoin: nytkö jo? (Haha. Kaikkea sitä.) En uskalla!

Paitsi että on pakko. Siinä menee kaikkiaan suunnilleen tunti. Eestaas, eestaas, liukuu vauvan pää synnytyskanavassa. Turhauttaa, mutta kätilö vakuuttaa, että kaikki menee ihan oppikirjan mukaan, niin vauvan kuuluukin raivata tietään ulos. Mutta tuntuu enemmän siltä että sentti eteen, kaksi taakse. Kipu palaa terävänä sinne missä kudokset pahimmin venyvät. Mies kannustaa toistamalla kätilön ja kandin sanoja, mutta käsken sen pitää suunsa kiinni – en pysty kuuntelemaan puhetta korvan vierestä, kun koitan keskittyä jalkopäästä kuuluviin ohjeisiin.

Voimat ei riitä. En jaksa kovempaa! Hikoilen. Huudan etten jaksa enkä pysty. Pyydän anteeksi kätilöltä että korotin ääneni. Pyydän anteeksi Mieheltä että vaadin sitä olemaan vaiti. Sitten yhtäkkiä vauvan pää ei enää liu’u takaisin vaan jää siihen kaikkein kapeimpaan kohtaan hengaamaan. Aaaaaah tuskaa! Ponnistan, ponnistan, ponnistan ja sitten se pää kuulemma syntyy. "Onko se hengissä?" kysyn. Kandi sanoo että kyllä se vähän näyttää liikkuvan mutta ei se varsinaisesti ala hengittää ennen kuin vartalokin tulee.

”Älä ponnista nyt”, kieltää kätilö, ”minä autan vauvan harteita paremmin”. Apua, miten pystyn pysäyttämään? No nyt, nyt saa ponnistaa, ja plumps, loppu vauvasta vain muljahtaa ulos liukkaana raajojen jatkumona. Phuuh. Kello on 16.06 ja Aikavaras vetää happea keuhkoihin.

Kaikkialle sattuu ja kirvelee ja huone alkaa pyöriä. Verenpaine romahtaa epiduraalin vaikutuksesta, laittavat lisää tippaa tuoreelle äidille. Aikavarasta tutkitaan (3830 g, 51 cm, ei epämuodostumia, terveeltä vaikuttaa) ja mä alan kysellä, paljonko otin osumaa. "Katsotaan kohta, mutta ei me mitään kamalaa huomattu", kätilö vastaa. Kandi painelee mun mahasta jälkeisiä. Sattuu niin paljon että läpsäisen vaistomaisesti käden pois ja käsken lopettaa, sitten pyydän taas anteeksi. Jälkeiset syntyvät helposti. Sitten tikkaillaan, se ei tunnu niin pahalta kuin varoiteltiin. 

Kaikki muu kyllä tuntui.

Aikavaras on vatsan päällä ja nakertaa maidontuotantoa käyntiin. Vielä ei ole huomattu että vauvan kielijänne on liian kireä ja imuote siksi väärä, minkä takia imetyksen alkumetrit ovat nekin aikamoinen tuskien triathlon.

Jonkin ajan kuluttua mun on pakko tunnustaa että olen tosi nälkäinen. ”Otatko mieluummin leipää, kasvissosekeittoa vai jogurttia?” kysyy kätilö. Sitten se katsoo mua tarkemmin ja ilmoittaa tuovansa kaikkea. Ja saan kaikkea! Aikavaras laitetaan Miehen paidan alle mönkiväksi nyytiksi (murehdin vähän niskan tukemista), ja mulla on tarjottimella leipää, vaniljajogurttia, kuumaa kaakaota – kaikkea, mitä en raskausdiabeteksen takia voinut syödä moneen kuukauteen. Olen lapsellisen innoissani ruoasta ja melkeinpä unohdan yhdeksän pisteen vauvamme, joka tutustuu isänsä ihon tuoksuun keinutuolissa huoneen nurkassa. 

Syön kaiken. Sitten alkaa häiritä, että sukat ja kaikki on ihan veressä ja limassa ja hiessä. Kätilö auttaa suihkuun mutta kylppärissä vajoan tekemään tuttavuutta lattian kanssa. ”Ehdit sä huomennakin”, kätilö toteaa ja kantaa mut takaisin sänkyyn ihan yhtä kämäisenä kuin siitä nousin. Synnyttäneiden osastolle siirryn paareilla. Tolpillani pysyn ilman seiniä vasta yli vuorokauden päästä. (Hyvä että pysyn, koska sitten alkaakin aika jolloin pitää kanniskella selkä kaarella huutavaa, nukkumatonta pötkylää pitkin tuntitolkulla pitkin sairaalan käytäviä ja myöhemmin ympäri kämppää.)

Sairaalapäivät ja niitä seuraavat koomapaniikkiviikot kotona ovatkin/olisivatkin omat tarinansa. Yksi huomio kuitenkin: kaikilla näillä tarinoilla on onnellinen epilogi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti