torstai 30. tammikuuta 2014

Mä sanon viimeisen sanan ja se on…




Varmaan arvaattekin, ainakin Maija Vilkkumaan tuotantoon tutustuneet. Vuoden ja neljän kuukauden iässä Aikavaras osaa verbalisoida kielteisen kantansa selkeästi: ei.  

”Nyt pestään hampaat, tulepas.”

”Ei.” Hennohkolla äänellä mutta painokkaasti lausuttua kieltoa tehostaa innokas pään puistelu.

Aikavaras on selkeästi iloinen, kun yhtäkkiä osaakin sanallistaa sen, mitä on pitkään ilmaissut rimpuilemalla ja sätkimällä ja potkimalla. Itse asiassa kieltäytyminen on niin kivaa, että välillä pitää kieltäytyä ihan huvikseen niistäkin asioista, joita oikeasti haluaa. Esimerkiksi keinumisesta, mustikoista, toisen kirjan lukemisesta. Meitä naurattaa, kun Aikavaras puistelee päätään ja hokee eitä samalla kun kuitenkin pistelee iloisena suuhunsa niitä mustikoita, joista samalla kovasti kieltäytyy. Tai kun luetaan kirjaa ja kysyn, missä on apina, se puistelee päätään, sanoo "ei" ja parin sekunnin päästä kuitenkin osoittaa apinaa.

Niin, toistaiseksi huvittaa. Kun tämä kokeileva verbaalinen uhma yltyy leppeästä lounatuulesta talojen kattoja irrottavaksi, puita juuriltaan repiväksi pyörremyrskyksi, ei varmaan enää naurata yhtä paljon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti