perjantai 10. tammikuuta 2014

Päiväkotitreeniraportti (tai romaani)


Aikavarkaan kotihoitopäivät ovat toistaiseksi luetut. Loppiaiseen kestäneen joulusulun vuoksi päivähoiton tutustumisjakso jäi vain nelipäiväiseksi, varsinainen klo 8–15 -päivähoito kun alkaa jo maanantaina. Päiväkodin käytännön mukaisesti olin Aikavarkaan kanssa tutustumassa paikkoihin ja porukoihin ti, ke ja to klo 9–11. Näin me hoitosopimuksettomat emme häirinneet päivähoitoryhmän aamupalaa, lounasta ja päiväunipuuhia. Kun tajusin harjoittelumahdollisuuksien jäävän näin niukaksi, sain kuin sainkin aikaistettua hoitosopimuksen alkamaan jo tänään – jotta voitiin kokeilla edes yhden päivän pehmeää laskua eli Aikavarkaan jäämistä yksinään osapäivähoitoon, aamiaisesta lounaaseen.

Tiistaina ja keskiviikkona tutustuminen sujui mutkattomasti. Aikavaras tutki paikkoja (välillä turhankin) rohkeasti, puolusti kiivaasti haalimiaan leluja ja yhtä kiivaasti haali leluja muiden käsistä. Välillä kaveriin iski hämmennys, ja silloin piti vilkuilla ympärille: onko Äiti vielä jossain? Jaa tuolla – nopea hali ja taas mennään. Yhtätoista lähestyessä alkoi tulla väsymyskäninää, mutta niin alkaa kotioloissakin.

Torstaina käytiin Aikavarkaan luonnetta sekä meidän perheen kasvatustottumuksia ja -toiveita kartoittava alkukeskustelu Aikavarkaan ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Tarkoituksena oli jättää Aikavaras siksi hetkeksi leikkihuoneeseen ja oletin homman sujuvan hienosti: siellähän oli sentään muovinen liukumäki (hienointa lähes ikinä!) ja kohta kaksivuotias tyttö, jolla on ruskea kiharapehko ja nenä (ihmeellinen, ihmeellinen ilmiö Aikavarkaan mielestä). Hädin tuskin ehdin asettaa ahterini toimistohuoneen sohvalle ja kaivaa kassista kotona esitäytetyt vastauslomakkeet, kun oveen koputettiin ja itkuläikikäs Aikavaras nakattiin sisään. Ei se sitten oikein halunnutkaan jäädä liukumäkeä laskemaan ja tyttöjen neniä ihastelemaan.

Perjantai koitti. Aikavaras oli lievästi sanoen kummissaan, kun alettiinkin tehdä uloslähtöä ilman aamupuuroa. Koitin tulevaa viikkoa ja sen seuraajia silmällä pitäen kellottaa aamutoimien kestoja. Päiväkodin pihan näkeminen ilahdutti Aikavarasta, mutta siinä vaiheessa kun minä aloin vilkutella heippoja, tuli itku. Kova itku. No Äiti äkkiä karkuun ja ovi kiinni välistä. Kenkiä jalkaan vetäessä kuulin vielä jälkikasvuni karjunnan parin seinän takaa. Kiva olo. Kävelin kotiin ja suoraan sanoen mulla oli maha jännityksestä ihan sekaisin. Vaihdoin paniikkihikiset ja räntäsateessa kastuneet vaatteet, söin välipalaa, lähdin kaupungille hoitelemaan asioita. Koko ajan päivystin, soittaako PÄIVÄKOTI että haetko tän hysteerisen ihmistaimen kotiin rauhoittumaan. No, eivät ne soittaneet. Puoli kahdeltatoista hipsin noutamaan lasta kotiin. Kuulin hyviä uutisia: aamuitku oli kestänyt vartin (öö, se on pitkä aika, mutta tämä ei vielä ole niitä hyviä uutisia) mutta loppunut heti kun Aikavaras sai puurolautasen eteensä. Kaveri oli lusikoinut puuron ihan itse suuhunsa ja perään vielä toisen lautasellisen (toki annoskoko per lautanen voi olla pienempi kuin kotona käytetty perusannos). Seuraavat pari tuntia olivat kuluneet hyväntuulisissa merkeissä, mitä nyt hoitajien oli välillä pitänyt rajoittaa Aikavarasta kun kaveri oli komentanut muita lapsia vähän turhan tiukasti ja silitellyt sen nenätytön hiuksia vähän tarpeettoman kovakouraisesti. Sylissä Aikavaras oli saanut ja halunnut olla hetkittäin paljonkin, rimpuilusta ja vääntelehtimisestä hoitaja huomautti erikseen. Juu, tuttua on, se nyt on sen tapa, ei ole meidän lapsi mikään staattinen sylimöllöttäjä. Lounaallakin oli ruokaa uponnut riittävästi. Syliini sain iloisen lapsen, joka iloisesti vilkutteli hoitajille heipat. 

(Eikä kotona ollut Aikavarkaan ruokailupiste likastunut vielä kertaakaan koko päivänä!)

***

Yllätyin tutustumisjakson aikana positiivisesti siitä, miten rauhallista suunnilleen kymmenen pikkulapsen hoitoryhmässä parhaimmillaan on aamupäivisin. Kukaan ei itkeskellyt. Hoitajia on kolme, kaikki näppituntumalta kivan oloisia (ja kaikki ainakin koko kevään vielä palkkalistoilla; iso plussa ettei henkilökunta vaihdu ihan alituiseen) ja lapset jaetaan eri tiloihin puuhastelemaan omia juttujaan pienemmissä ryhmissä. Yhdessä huoneessa vähän isommat pienet muovailivat, viereisessä isommassa leikki- ja päiväunihuoneessa vähän pienemmät pienet rakensivat palikoilla ja vaimeasti taustalla soivien lastenlaulujen tahdissa (paitsi kun Aikavaras väänsi mankkarin kovemmalle). Välillä ovi käy ja lapset kulkevat vaihtureina huoneesta toiseen.

Isojen ryhmän kanssa samanaikaiset ulospukemistilanteet sen sijaan olivat ihan hirveää h***ettiä (mikäli nyt vastakohtana voi olla mukavaa h****ettiä?). Neli-viisivuotiaat tytöt ja pojat riehuivat, kiljuivat, heittelivät saappaita, kiukuttelivat, rääkyivät lattiaa hakaten että määäää haluaaaaan kuuuraaahousuuuut! johon hoitaja sanoo että voi hyvänen aika, sulla ei oo tänään mukana kurahousuja, ja sitä paitsi eilen sä et suostunut pukemaan niitä. Argh. Mulle tuli päänsärky viidessä minuutissa, Aikavaras tuijotti silmät pyöreinä isoja häiriköitä. Myös ulkoilu oli aika, hmm, erilaista kuin kotiäitien kokoontumisajot paikallisessa puistossa. Siinä missä puistoäidit vahtaavat omiaan silmä kovana, nykivät kaulureita niskan suojaksi ja pyyhkivät hiekat leuasta saman tien, päiväkodin pihalla lapset ehtivät puuhata aika lailla kaikenlaista ja vähän mitä sattuu. Isot juoksevat ja melskaavat ja tönivät ja omivat hiekkalelut omiin projekteihinsa. Pienet kerkeävät kiskoa kintaita irti jossain puskan takana nököttäen, joku istuskelee vauvakeinussa yksinään vartin. (No sellaista se on, tiedän. Enää en voi kontrolloida kaikkea. Mutta mun sisäinen suojelija ei vielä kestä ajatusta siitä, että Aikavaras onnistuu plutimaan kuralätäkössä paljain käsin tähän aikaan vuodesta, tai että se venkoilee piponsa pois korvia peittämästä eikä kukaan huomaa.)

Yllätyin (en kuitenkaan positiivisesti) myös siitä, miten monipolvinen prosessi hoitoon vieminen on. Luulimme Miehen kanssa molemmat (ja Mies taitaa luulla edelleen, kunnes lukee tän postauksen): Nopeastihan sen lapsen sinne heittää

...No eikä heitä! 

Äitini on perhepäivähoitaja, ja mulle oli siksi muodostunut käsitys siitä, että aamulla soitetaan ovikelloa ja ojennetaan lapsi hoitajalle: tässon tää, tosson varavaatteita ja tässois lisää vaippoja, hei hei sitten.

Päiväkodissa on eri käytäntö. Riisutaan omat kengät eteiseen. Ripustetaan lapsen (kotona pestyt/siistityt) kuravaatteet lapsen omalle henkarille sinne jonnekin vasemmalle. Riisutaan lapsen kengät ja laitetaan ne rivin jatkoksi sinne jonnekin oikealle. Riisutaan lapsen ulkovaatteet ja toimitetaan ne lapsen omaan kaappiin sinne käytävän perälle. Laitetaan lapsen haalarin hihaan tai kaapin lokeroon niitä lisävarusteita (pipo, kauluri, kintaiden aluslapaset, fleecepuku tai villahaalari) joita toivotaan sääennusteen perusteella lapselle puettavan ulkohaalarin lisäksi. Ja sitten mennään käsienpesulle. Ja kuivataan ne kiemurtelevat pullukkasormet. Laitetaan lapsen sisätossut jalkaan ja sanotaan että älä ota pois heti. Ja jos tuodaan lisää vaippoja, ne puretaan ja pinotaan itse lapsen nimikoituun lokeroon vessatiloissa.

Sitten mennään Päivänsäteiden ovesta sisään ja jätetään lapsi hoitajalle (itkemään).

Muistilappu itselle: varaa aikaa. Aina. Myös siihen kotona tuulikaapissa käytävään pukemistaistoon (ollapa jo kesä!), sadesuojan asettamiseen rattaiden päälle, ja siltä varalta että katu on liukas ja tuulikaappitaistelu on saanut mahan supistelemaan.

Toinen muistilappu: vie toimistolle deodorantti ja vaihtopaita. (Ja välipaloja.)

***

Ai niin, vielä yksi yllätys: päiväkodissa ei saa käyttää housuvaippoja. Ensin en tajunnut, miksi ihmeessä, mutta lyhyt selitys riitti: jonossa kaksitoista vaipatettavaa, ja että kaikiltako pitäisi riisua housut ja sukkikset ja sisätossut ja sitten pukea ne uudestaan? Liukuhihnameiningillä vaipat vaihdetaan niin että lapset seisovat housut nilkoissa ja homma etenee vähän enemmän suitsait. Miestä nauratti kovasti, että miten kummassa Aikavarkaalle saadaan tarravaippa päälle. Hoitopöydästä ja tarravaipoista kun luovuttiin rimpuilun ja supervoimavääntelehtimisen, ponnistelun ja kääntyilyn vuoksi jo joskus maalis-huhtikuussa. (Olin muuten lievästi shokissa, kun syksyllä luin erään suomalaisen mediajulkkisnaisen haastattelun KaksPlus-lehdestä, ja siinä kerrottiin miten naisen reilun vuoden ikäinen tyttölapsi makoilee kiltisti hoitopöydällä vaipanvaihdon ajan. Jutussa myös hehkutettiin rajojen asettamista ja kuvailtiin, miten tämä lapsi tottelee hymyillen tiukkaa mutta lempeää ei-käskyä tavoitellessaan jotain kiellettyä esinettä. Joo. Voisikohan lapsissa olla myös temperamenttieroja? Että säyseys kulkisi luonteessa jo vauvasta asti eikä kaikkien tavaroiden räpeltäminen kielloista huolimatta olisi merkki vanhempien epäonnistumisesta? ...No itseäni tässä vauhtivillikon äitinä vain psyykkaan, ottaa nimittäin välillä koville lukea rauhallisista, säyseistä, tottelevaisista pikkulapsista.) Tuskinpa noissa vaipoissa kuitenkaan mitään ongelmaa tulee; talossa talon tavalla, vähän vieraamman vaipattajan kanssa Aikavaraskaan ei ehkä yritä koko ajan karkuun.  

***

Fiilis tällä hetkellä: helpottunut siitä, että harjoitteluviikko on nyt ohitse. Huolestunut siitä, miten homma lähtee sujumaan kun maanantaina siirrytään tositoimiin. Ja aavistuksen syyllinen: Kotona Aikavaras on niiiin iso. Päiväkodissa Aikavaras on niiiiiiiiiiin pieni. Itse asiassa koko päiväkodin kuopus! Pienten ryhmässä on Aikavarasta kaksi viikkoa vanhempi tyttö, joka aloitti päivähoidossa lokakuussa (osaamatta silloin vielä edes kävellä, voi surkeus…) ja helmikuussa kaksi täyttävä tyttö (se jolla on nenä). Muut ovat iältään kahdesta ja puolesta ylöspäin. Toinen puoli liskonaivoista kuiskii, että olen huono äiti kun vien näin pienen lapsen hoitoon, ilmeisesti lähes kaikki muut tällä alueella hoitelevat muksujaan kotona vuosi toisensa perään. Toinen puoli huutaa että Aikavaras tottuu kyllä, oppii ryhmässä nopeasti uusia taitoja ja nauttii siitä, ei enää joudu syömään joka päivä välipalaksi banaania ja viiliä. 

Nyt on kuitenkin hyvä laskeutua viikonloppuun... ensi viikkoa jännittämään. 

8 kommenttia:

  1. Kyllä lasten temperamenteissa on suuria eroja jo vauvaiässä, näin uskon. Vähän välillä turhauttaa kun niiden "helppojen" ja rauhallisten lasten vanhemmat julistavat että lapselle ei kuulu sanoa "ei" ja että pitäisi aina vain keskustella ja kommunikoida, että sitten lapsi kyllä ymmärtää ja oppii toimimaan toivotulla tavalla. Ei onnistu meidän luupään kanssa. Toki yritän sille aina selittää, MIKSI jotain ei saa tehdä, mutta ei se parhaimmallakaan selityksellä aina perille mene - tai jos meneekin, pysyy muistissa ehkä sen puoli minuuttia. Olisi vähän hassua olettaakin, että kaikki lapset olisivat samasta muotista ja että aktiivisempi tapaus (lue: riehuja) olisi vain seurausta vanhempien heikosta kasvatustyöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taatusti on. Se mun "voisiko olla" oli enemmän retorinen huokaus niille, jotka tasapäistävät pikkulapset. Onhan meitä aikuisenakin moneen lähtöön, ja vain osa käyttäytymismalleista johtuu ympäristötekijöistä. Luonne on synnynnäinen ominaisuus, kasvaessa oppii sitten säätelemään luonteen sanelemaa käyttäytymistä.

      En tiedä, tökkikö sua toisen villikon äitinä, kun ilmeisesti meidän molempien seuraamassa blogissa pari päivää sitten nostettiin esille mahdollisuus, ettei uhmaikää olisikaan olemassa vaan että lapsen oireilu johtuisi vain vanhempien puutteellisesta kyvystä kommunikoida taaperon kanssa. Ihana blogi, mutta... apuaaaa. Tavallaan näen, mistä tuo pohdinta alkoi: kirjoittajan oma lapsi on kaiken lukemani perusteella todella rauhallinen, harkitsevainen ja kielellisesti varhain kehittynyt, keskustelevainen tapaus, ja sitä ajattelee että kun tähänkin asti on kaikki mennyt näin rauhallisesti ja konfliktittomasti niin pliiis pliis pliiis antakaa uhmaiän olla pelkkä myytti.

      Uskon totta kai, että rauhallisilla, sävyisillä lapsilla uhmaikäkin on lievempi. Mutta jos lapsi (arvaa kuka) saa jo vähän yli vuoden ikäisenä ihan hirveät kilarit (tärinää, kirkkaanpunainen naama, raivokiljuntaa, sylkemistä...) kun kielletään työntämästä pinnasänkyä kumoon, niin kyllä mä diagnosoisin voimakkaan oman tahdon - ja silloin varmaan se uhmaikä tai mikä onkaan auktoriteetintestausikä poikii hieman räjähdysalttiimpia tilanteita kuin jos lapsi tottelee vuosikkaana kieltoja ja kuuntelee säyseästi MIKSI jotain ei saa tehdä. Aikavaras tuntuu kokevan tunteet aika fyysisinä. Turhautuminen ja suuttuminen johtaa helposti sellaiseen fyysiseen sekavuustilaan - mutta yhtä lailla kaveri on välillä niin suunniltaan riemusta (esimerkiksi kuullessaan tosi hyvän biisin...), että ei tiedä mitä muuta tehdä kuin purra tai kiskoa tukasta tai hakata omaa naamaansa lattiaan. Voi pientä aktivistia.

      Nämä, jotka vaihtavat yli vuoden ikäisen lapsensa vaipat hoitopöydällä, eivät välttämättä osaa aavistaa lainkaan miten erilaisia osa lapsista on - ihan luonnostaan, ei ns. huonon kasvatuksen tuloksena :-D

      Poista
    2. Joo, kyllä vähän tökki se kyseinen blogimerkintä ja sen saamat kommentit. On kai se helppo uskoa lempeään keskusteluun jos oma lapsi sattuu olemaan rauhallinen mietiskelijä, mutta kun kaikki eivät todella sellaisia ole. Meillä poika on heittäytynyt takomaan lattiaa jo siitä, että KYSYIN, haluaako hän banaania. Ei halunnut, ja vastalause piti siis esittää itkupotkuraivarin kautta.

      Mä ajattelin jo kauan sitten (kun muksun tahdon voimakkuus alkoi paljastua) että meillä varmaan koetaan aikamoinen uhmaikä. Vielä en osaa sanoa onko uhma aluillaan vai ovatko ne raivarit (jollainen eilen koettiin siksi, etten antanut pojalle "rengasta" nimettömästäni) muuta tahtotaistelua. Mutta siihen olen kyllä varautunut, että ihan vain lempeällä keskustelulla siitä ei selvitä. :)

      Poista
    3. Nyt myöhemmin sinne kommenttiketjuun oli tullut tosi hyviäkin kirjoituksia, kun uskaltauduin lukemaan läpi.

      Voipi olla, että tosiuhman koittaessa se on sitten vanhemmat jotka tarvitsevat sitä lempeää keskustelua...

      Poista
  2. Kiva kun jaksoit kirjoitella päiväkotijutuista, niitä on tullut jo mietittyä vaikka meillä sama todennäköisesti edessä vasta vuoden kuluttua, kun muksu 1v 10 kk. Aikavaras vaikuttaa reippaalta persoonalta, joten tuskin jalkoihin jää vaikka pienin onkin tällä hetkellä. :) Et kuitenkaan kauaa töissä ehdi olla, miten työnantaja suhtautui siihen että käyt vain piipahtamassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä tulee taatusti lisääkin, on tämä päiväkotiarjen aloitus sen verran pinnalla nyt lähitulevaisuudessa!

      Jos tulevan viikon rakenneultrassa ei kauheasti muutu laskettu aika, mun työkevät on suunnilleen 3 kk 1 vk pituinen. Itse asiassa en yhtään tiedä, mitä työnantaja tuumii. Viivyttelin asiasta ilmoittamista sinne rv 17 saakka, kun halusin kuulla vielä varmuuden vuoksi ne sydänäänet ennen kuin alan ilmoitella asiasta töihin. Soitin kun kerran alkoi näyttää siltä että kyllä tästä tosiaan on vauva tulossa - heh, skeptikko ei usko ennen kuin synnärillä... - mutta pomo oli kuukauden lomalla kaukomailla ja jättänyt puhelimen töihin :-D Kerroin asiani puhelimeen vastanneelle työkaverilleni... joka sitten ilmoitti: "Öö, itse asiassa me tiedetään, kun mä luin sun blogia pari viikkoa sitten enkä sitten pitänyt salaisuutta kun se netissäkin oli."

      Ei haitannut! (Mainostin blogia joskus viime keväänä pari kertaa Facebookissa mutta en tiennyt, että jotain työkaveriakin oikeasti kiinnosti niin että pisti linkin muistiin ;-) Mietin kyllä mahdollisuutta ja otin ihan tietoisen riskin, kun asiasta kirjoitin täällä.) Laitoin vielä pomolle sähköpostia, mutta kiireiltään ei ole vissiin muistanut vastata. Maanantaina nähdään sitten kasvotusten. Ei tällainen uutinen kyllä voi yllärinä tulla (muille kuin mulle), että kolmikymppinen yhden lapsen äiti lisääntyy toistamiseen :-)

      Poista
  3. Samaa pohdin kun luin blogikirjoituksen mihin viittaatte. Mut ihan hyvää keskusteluahan siitä syntyi ;) Meillä on juuri sellainen rauhallinen ja suht pehmeä napero, enkä todellakaan pidä sitä omana ansionani, temperamenttia kommentoivat jo hoitajat synnärilläkin, kun vauva otti hoitotoimenpiteet yms. aika lungisti.

    Ja tosiaan eipä se varmaan iso yllätys ollut työnantajalle että toinen on tulossa, eikä se kovin korrektia ole asiaa sen ihmeemmin lähteä ruotimaankaan. Tsemppiä päiväkotiarjen aloitukseen!

    VastaaPoista
  4. Hahaa, muistan sellaisen paniikkihikikalvon lävitse, miten Aikavaras EI ottanut vastasyntyneenä mitään hoitotoimenpiteitä kovin lungisti :-D

    Kiitos tsemppauksesta! Ja muuten, kun kerran pohdiskelet jo päivähoidon alkua: nettiä selailemalla vaikutti siltä että eri kunnissa on aika erilaisia tutustumiskäytäntöjä ja pehmeän laskun tapoja sekä suosituspituuksia. Eroja varmaan löytyy myös kunnallisen ja yksityisen hoidon välillä.

    VastaaPoista