Ihan itse tein…

…ja nyt en osaakaan hoitaa molempia yhtä aikaa.

Huoh.

Pientä tai keskisuurta kaaoksentuntua on ilmassa niinä hetkinä, tunteina ja iltoina, kun kahta lasta kohden on vain minun kaksi kättäni ja silmääni. Okei, suoraan sanoen se on mulle tällä hetkellä jotakuinkin painajaista, kun Unirosvo ei enää nukkua posota läpi päivän. Molemmat lapset on ihania erikseen ja noin niin kuin teoriassa tiedän, miten homman saisi toimimaan niin, että kaikkien tai ainakin lasten tarpeet tulisi huomioitua. Siis teoriassa.

Mutta kun käytäntö!

Kun Aikavaras riehuu hurrikaanina eikä kuuntele saati tottele, tai roikkuu lahkeessa haluten puuhastella yhdessä, tai kaipaa vaipanvaihtoa ennen kuin lahkeesta valuu matolle asti, ja juuri sinä iltana Unirosvo itkee heti kun sen koittaa laskea alas sylistä. Kun on Aikavarkaan ulkoiluaika ja juuri silloin Unirosvolla alkaisi seurustelutunti; hereillä vaunuissa se itkee yksinäisyyttään, mutta ulkona sylissä se saa hiekkaa naamalleen ja lapiosta päähän, eikä vauva sylissä ole myöskään kovin mukavaa juosta autotietä kohti täyttä juoksua karkailevan taaperon perään. Kun Unirosvo herää nokosiltaan juuri kun Aikavarkaan suihkuttelu- ja pesuvatileikkihetki on kesken; kylppärin ulkopuolella itku kovenee, ja kun käyn tuikkaamassa tuttia lohdukkeeksi, kylppäristä kuuluu muksis ja äääääitii pipiiiii, eikä tutti pysy suussa ja molemmat itkevät eri paikoissa eri asioita. Ja niin edespäin. Tilanteita riittää.

Aiheeseen liittymätöntä kuvituskuvaa viime viikonlopun 50+50-vuotisjuhlista. Juhlatilaksi muutetun vanhan navetan nurkasta löytyi Aikavarkaalle leikkikulma, jossa taapero viihtyikin ennen kuin läksi kaatamaan sisäänkäyntiä koristavan koivun.

Unirosvo itkee niin vähän ja niin syystä, että juuri siksi en kestä sen itkua yhtään, vaan haluaisin hoitaa itkun syyn heti. Vaippa, maito, röyhy, syli, seurustelu. En vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan ulos suihkusta ja kuivattua kaikessa rauhassa (ja kiireen tunnusta taapero ärsyyntyy, suuttuu ja alkaa yleensä kieriskellä itkuhuutaen lattialla). En vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan rauhoittumaan hysteerisestä paikkojenhajottamisriehunnastaan. En vasta sitten kun olen ehtinyt istua pitkän kaavan mukaan Aikavarkaan ruokailuseurana ja nostaa sen turvallisesti pois syöttötuolista ja pestä mähtäräiset kädet. Mutta toinenkin, tai siis ensimmäinenkin, ansaitsee joskus olla etusijalla, siitäkin huolimatta että musta tuntuu hir-ve-äl-tä kuunnella pienemmän itkua. No yhtä ikävää se isomman lahjomaton parkuminen on. Ja tosi kurjalta tuntuu, kun Aikavaras olisi sillä päällä että kerrankin tahtoisi tehdä kukka- ja käpykakkuja hiekkiksellä ihan rauhassa mun kanssani ja jutustella hassuja tai lauleskella vähän, ja vaunuista alkaa kuulua vaatimuksia, ja sitten Aikavaras ärsyyntyy keskeytyksistä eikä enää jaksakaan keskittyä mihinkään tai innostua mistään sitten, kun olen saanut vauvan hiljenemään taas – muutamaksi minuutiksi.

Raskaalta tuntuu myös jatkuva valmiustilassa oleminen ja pelkääminen. Pitää olla valmiina nappaamaan vauva turvaan kaatuilevan, päin juoksevan tai läpsimiseen ja puristeluun kulminoituvia ärtymyskohtauksia saavalta isoveljeltä. Aikavaras tietysti vaistoaa mun kireyden ja huomaa mun rajoittavan hänen pääsyään Unirosvoa moikkaamaan. Va-ro-vas-ti, on opetettu, ja kyllä Aikavaras osaa olla myös hellä. Hellyys vain voi loppua tai puuttua täysin äkkiarvaamatta. Herpaantua ei saa hetkeksikään. Toinen käsi pitäisi aina olla tarpeeksi lähellä nappaamaan kiinni. Ja Unirosvoa hoitaessa tai ulkona Unirosvoon huomiota kiinnittäessä hermoilen koko ajan, mitä isompi sillä välin ehtii keksiä. Kun lätäkköönkin voi periaatteessa hukkua, aidoissa on reikiä ja lyhyetkin kädet yltävät joskus niihin ylähyllyjen pesuainepulloihin, ainakin jos ja kun keksii raahata tuolin siihen kaapin eteen. Lisäksi sillä on jokin pakkomielle kietoa asioita kaulan ympärille ja taipumus juosta ja kompastella mitä tahansa kädessään.

Vajavainen olo. Minä olen: Liian vähän syliä. Liian vähän käsiä ja silmiä. Mulla on liian lyhyt pinna, liian heikot keinot. En ihan oikeasti tiedä, miten olisin selvinnyt viime viikoista ilman Mummien tarjoamia aikavarkaanhoitopäiviä. Siitäkös vasta tulee luuseriolo; ihan älyttömän typerää tietysti hävetä sitä, että ottaa vastaan luotettavan ja vapaaehtoisesti tarjotun hoitoavun. Ja kun en kerta kaikkiaan voi luottaa, että Aikavaras tottelee mua pienimmässäkään määrin silloin kun mun kädet on sidotut pikkuveljeen, mietin toisinaan onko meillä vain keskimääräistä voimakastahtoisempi ja aktiivisempi esikoinen, vaiko mulla vain vanhemmuus hukassa, kuten moni tykkää julistaa pitkin palstoja ja Vauva-lehtiä. 

Jossain sokerin nauttimisen lomassa Aikavaras pääsi maatalon pihapiiriin ajelulle vanhojen kärryjen kyydissä. Vetojuhtana toimi Mies.

Kyllähän muutkin pärjäävät. Kyllähän muutkin onnistuvat hoitamaan. Mutta miten ihmeessä ne sen tekee? No okei, kertaakaan ei ole vielä jäänyt Unirosvo kokonaan ilman maitoa ja kuivaa vaippaa ja puhtaita vaatteita ja syliä, kertaakaan ei ole jäänyt Aikavaras ilman ateriaa ja kuivaa vaippaa ja suihkua ja käsienpesua ja syliin sekin pääsee ennemmin tai myöhemmin (pienelle parikin minuuttia on tietysti pitkä aika, ja yhtenä aamuna unohtui hampaidenpesu, ja välillä tyyppi saa luvan kulkea puurokokkareet rinnuksilla, ja joka tilanteessa en ole muistanut tai suoraan sanoen jaksanut muistaa tunteiden sanoittamista, kun välillä ne tunteet on ihan h****tin kovaäänisiä ja pitkäkestoisia ja johtuvat vaikkapa siitä, että kappas, ulos pitää tälläkin kertaa laittaa vaatteita päälle). Kukaan muu kuin minä itse ei vaikuta pysyvästi traumatisoituneelta. Eli ehkä noin niin kuin teoriassa ja kenties siis myös ihan käytännössä olen mäkin onnistunut pärjäämään ja hoitamaan. 

Mutta kuuluuko sen tuntua näin kaoottiselta?