Entä jos mää en ala

Eilen oli sellainen olo, että mä en kyllä nyt ala. Lopetan kaiken!

Flunssa pakotti päätä ja jäseniä ja kahden viikon takainen ihme ei todellakaan ole toistunut. Silloin yhtenä (1) yönä Unirosvo nukkui omassa sängyssään aamuviiteen asti. No, siitä yhden yön jutusta saatu energia ei kanna enää kahden viikon kuluttua. Kuopus on katsonut asiakseen tökkiä mua kaiken muun könyämisensä ja kaulanpuristelunsa lisäksi hereille kertoakseen tärkeitä faktoja:

"Ei ole yhtään hyvä juttu!"

Minä unenpöpperöisenä: "...mitä? ...mikä?"

"OMA SÄNKY! Ei oo yhtään kiva juttu oma sänky, ei."

Niin että.

Onneksi haamut jaksavat, vaikka äiti on vähän väsynyt. Toinen mummeista ompeli Aikavarkaan pyynnöstä 4-vuotissynttärilahjaksi kummituspuvut kummallekin pikku pummitukselle.

Sen lisäksi, että ajattelin lopettaa nukkumisen vaikka kokonaan kun ei sitä kuitenkaan saa tehdä rauhassa, ajattelin lopettaa pyöräilemisen flunssaisena. En kyllä ajaisi autoakaan, siinä kokovartalosäryssä tulisi vain sakkoja, lommoja ja ruumiita, ja työpaikan lähellä parkkipaikan metsästäminen kohottaa kortisolitasoja turhan paljon. Ja bensakin oli loppumassa enkä ole koskaan tankannut (ja Mies on tämän viikon työmatkalla), ja sitä nyt ei ainakaan kannata opetella a)flunssassa ja b)väsyneenä ja c)kiireessä joko päiväkodilta töihin tai töistä päiväkodille. Ja jos en tankkaisi enkä enää koskaan ajaisi, eipä tarvitsisi mennä sinne autokoulun kakkosvaiheeseenkaan.

Jonain iltana ihmettelemässä leikkipaikan yli liidellyttä kuumailmapalloa.

Ajattelin lopettaa työssäkäymisen. Mitä järkeä stressata otsansa kurtuille, ylisuorittaa alipalkalla, kuunnella töissä huomauttelua vaikkapa siitä että mun kahvitaukoeväiksi tuomani omenat ovat vääränlaisia (minun syötävikseni), tuntea jatkuvaa huonommuutta siitä että mun lapset on aina päiväkodin pihan viimeiset.

Neljävuotias katsoo, kun tuuli irrottaa keltaisia lehtiä. Viikonloppuna iso pieni harjoitteli jo ilman apupyöriä ajamista. Itse ajaminen sujui yllättävän hyvin, mutta apupyörät ruuvattiin vielä takaisin, koska liikkeellelähtö ja pysähtyminen ovat vähän hasardeja, about siinä toivottoman rajamailla ilman apua, ja yhtä lasta pyöränistuimessa kuljettaessa ei apukäsiä liikene omillaan polkijalle.

Ajattelin lopettaa päiväkodilla käymisen, mikä on ihan ookoo jos kerran ei käy töissäkään, eivätkä sitten ole lapsetkaan siellä enää vika vellihousuina. Ensin sanotaan, että verskat eivät ole tarpeeksi säänmukaiset housut, eikä kaksivuotias saa niitä itse jalkaan. Pitää tuoda tuulihousut, kun niiden alle ei kylminäkään aamupäivinä tarvitse laittaa sisähousuja (luulin että sisähousujen jättäminen olisi helpompaa kuin niiden riisuminen ja ulkoilun jälkeen uudelleenpukeminen). Toin pyynnöstä tuulihousut vain löytääkseni lapsen topattuna iltapäiväauringossa, tuulettomassa 16 asteessa pipoon ja collegehousujen ja pitkähihaisen päälle vedettyyn haalariin, joka päällä oli aamulla kolmessa asteessa matkattu päiväkotiin. Vieressä isoveli leikki t-paidassa. Polvitaipeiden ihottumat pahenevat, kun iltapäivien syyskesäsäässä jalkojen iho hautuu hiessä.

Kotona lapset nahistelivat ja nurisivat. Kaikki oli väärin, kaikesta tuli pipi, ruoka oli pahaa. Lopetan ruoanlaitonkin. Ja miksi pitää aina joutua pakottamaan iltapesulle, vaikkei kesken olisi muuta kuin marina siitä ettei huvita enää leikkiä?

En kyllä alkaisi olemaan kotiäitikään.

Tänään on flunssa väistynyt ja aloin taas (paitsi töissä on muutama detalji, joita en todellakaan ala). Aikavaras täytti viime viikolla neljä, ja vapaamuotoisesti merkkipäivää juhlistettiin jo, mutta viralliset kotisynttärit vietetään lauantaina ilmapalloineen ja serpenteineen. Lupasin Aikavarkaalle, että leivotaan sitten kuitenkin se porkkanakakku ennen lauantaisia juhlia, juuri niin kuin lupasinkin joskus, vaikka tässä välissä flunssa- ja uupumuspäissäni vedin sen listasta yli ja neuvottelin kaiken itsetehdyn korvaamisen Viennetalla.

Eilinen paha ruoka oli tänään hyvää. Mistään ei tullut riitaa, paitsi vähän iltapesusta. Pojat pyyhkivät pölyjä ja lupasivat, etteivät yritä huomenna rikkoa imuria jos imuroidaan, mutta muutakin raivaamista riittää:

Mistä näitä askarteluja oikein tulee? Entä minne ne voi laittaa?

Aulan lipasto, jonka päällä piti olla vain karttapallo, avainkulho ja pari koriste-esinettä.

Minne katosi päivät

Rintaa puristaa. Vielä ei ole ehditty pestä kylppärin lattialta viime huhtikuista kinnas- ja haalarikasaa, ja näköjään ne saa kohta napata taas käyttöön, tai ainakin ne jotka vielä mahtuvat jommankumman päälle. 

Aikavaras pääsee jo itse kiipeämään lähipuiston koristeomenapuun latvaan.

Vielä odotan sitä helteistä vapaapäivää, jolloin voisi pestä unikaverit heti aamulla ja antaa niiden kuivahtaa takapihan paahteessa illaksi taas pieniin kainaloon. Vaan tuskin se enää tämän vuoden osalta on saapumassa.

Metsästä löytyi tänään vielä mustikoita ja puolukoita.

Töissä olemme puskeneet hommia triplasti aiempiin elokuihin verraten ja vieläpä vajaamiehityksellä. Olen ollut oksetukseen asti puhki, mutta noin kohtuuttomalla työmäärällä en sentään ole viitsinyt murehtia loputonta tekemättömien töiden listaa ja päivällä tai kolmella paukkuvia deadlineja. Koeaikani päättyi ja suoriudun kuitenkin osasta hommistani tosi hyvin, joten lienee turha enää toivoa pikaisia potkuja. 

Kuulemma marraskuun lopun jälkeen kiire hellittää aavistuksen. 

Sain pari viikkoa sitten vihdoinkin hankittua Unirosvolle patjan Miehen työkaverilta jo keväällä ostettuun lastensänkyyn. Se se olikin mainio kauppareissu - onneksi ei ollut ruuhka-aika, kun sillä välin kun kumarruin Aikavarkaan puoleen hetkeksi, Unirosvo sai napattua täyteen lastatut autokärryt (miksi nekin piti ottaa, kun kumpikaan ei niissä tahdo istua puolta minuuttia pitempään?) ja työnsi ne valkoisessa kauluspaidassaan (selitys myöhemmin) täyteen vauhtiin kohti maitohyllyjä huutaen samalla, että pois tieltä mää tulen täältä! Omaan sänkyyn nukkumaan meno sujuu jo kohtuullisesti, mutta loppuyö ei, koska musta ei ole roikkumaan sängyn laidalla montaa kertaa yössä hyssyttelemässä päättäväisesti äidin viereen haluavaa lasta takaisin oman sängyn auvoon.

Aikavaras pääsi perjantai-iltana ensimmäistä kertaa Miehen kanssa katsomaan jalkapalloa.

"Me seurattiin niitä pelaajia joilla oli mustavalkoraidalliset paidat. Ne oli Töpsi. Niiden Töpsien olis pitänyt tehdä enemmän maaleja", kuului otteluraportti - jota asiantuntevampaan en itsekään yltänyt niinä kertoina kun viime vuosikymmenellä Mies raahasi vielä mukaansa katsomaan peliä. 

"Mitä mieltä olit jalkapallon katsomisesta?" Mies oli pelin päätteeksi kysynyt. 

"Pitkää mieltä." Sen verran pitkäksi aika tosiaan oli käynyt eväiden ja leijan muotoisten kaksiväristen karkkien (aakkoset) loputtua, että oli jouduttu turvautumaan kännykän näytöltä katseltaviin lastenohjelmiin. 

Taannoin Aikavaras sai kutsun naapurintytön kaverisynttäreille. Kortteja piti tehdä peräti yksitoista. Kasvonpiirteet osuvat jo naamataulun sisään, mutta synttärihatun olemuksen katsoin parhaaksi selventää vastaanottajia varten. Teksti on matkittu mun mallikirjoituksesta.

Unirosvo kadehti jo aamulla sitä, että isoveli pääsee juhliin. Lupasin, että hän saa pitää juhlapaitaa vaikka koko päivän, joten sen patjanhaku- ja autokärrynpöllimiskauppareissun jälkeen leikkipaikkakiukuttelutkin sujuivat poikkeuksellisen ärhäkästi kauluspaidassa.

Kun Aikavaras oli pitkää mieltä jalkapallo-ottelussa, Unirosvo teki kotosalla jonkin sortin reippausennätyksen. Ensin hän riemastui kuullessaan saavansa päivälliseksi identtiset eväät isoveljelle mukaan pakattujen kanssa: banaania, karjalanpiirakkaa ja kaakaojuoma. Sitten hän toivoi pääsevänsä kävelylle. Kierrettiin kauniin alkusyksyn illan kunniaksi naapurustoa tunti, eikä hän itkenyt, karannut tai kiukutellut kertaakaan (trust me, erittäin poikkeuksellista) vaan käveli käsi kädessä ja poimi SAA OTTAA -koreista omenia, jotka kannettiin kotiin hupparien hupuissa. Hän ei meinannut päästä yli ihmetyksestä, kun tehdasrakennus näytti rakennuspalikalta.  

"Kato äiti tota, rakennuspalikka! Kato palikasta tehty talo! Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Palikkarakennus. Mää sanoin äiti että palkkatalo! Pieni kissankello käypi nukkumaan. Rakennuspalikkarakennus!" 

Edellinen sitaatti on harhaanjohtava. Unirosvon puheenparresta puuttuu vielä K, joka korvaantuu milloin P:llä, milloin T:llä. "Tato äiti, näin iso tuttapimppu!" se tarjoaa kimppua. Kertoo, että päiväkodissa oli ruokana tinttutattitetta. Aikavaras on hänen pajas paveji, ja joka puolella hän näkee pummituksia. Joskus kummituksista erityisen innostuneena pummitus muuntuu pimmutukseksi. 

Pummituksena juoksemisen ja pummituksia pakoon pinkomisen lisäksi paras riehumisleikki kotona on viime aikoina ollut törmäilyautot. Autot ovat tietenkin Kauppasedän tuomia pahvilaatikoita, joiden veneominaisuus on käytetty loppuun ja pohja on hajalla. Pahvirengasta kainaloissa pidellen ne juoksevat toisiaan päin ja karkuun ja mainostavat ruokakaupan kotiinkuljetusta ympäri asuntoa. 

Törmäilyautot ovat kolaroineet asiaankuuluvasti. Henkilövahingoilta säästyttiin.