Ihan itse tein…

…ja nyt en osaakaan hoitaa molempia yhtä aikaa.

Huoh.

Pientä tai keskisuurta kaaoksentuntua on ilmassa niinä hetkinä, tunteina ja iltoina, kun kahta lasta kohden on vain minun kaksi kättäni ja silmääni. Okei, suoraan sanoen se on mulle tällä hetkellä jotakuinkin painajaista, kun Unirosvo ei enää nukkua posota läpi päivän. Molemmat lapset on ihania erikseen ja noin niin kuin teoriassa tiedän, miten homman saisi toimimaan niin, että kaikkien tai ainakin lasten tarpeet tulisi huomioitua. Siis teoriassa.

Mutta kun käytäntö!

Kun Aikavaras riehuu hurrikaanina eikä kuuntele saati tottele, tai roikkuu lahkeessa haluten puuhastella yhdessä, tai kaipaa vaipanvaihtoa ennen kuin lahkeesta valuu matolle asti, ja juuri sinä iltana Unirosvo itkee heti kun sen koittaa laskea alas sylistä. Kun on Aikavarkaan ulkoiluaika ja juuri silloin Unirosvolla alkaisi seurustelutunti; hereillä vaunuissa se itkee yksinäisyyttään, mutta ulkona sylissä se saa hiekkaa naamalleen ja lapiosta päähän, eikä vauva sylissä ole myöskään kovin mukavaa juosta autotietä kohti täyttä juoksua karkailevan taaperon perään. Kun Unirosvo herää nokosiltaan juuri kun Aikavarkaan suihkuttelu- ja pesuvatileikkihetki on kesken; kylppärin ulkopuolella itku kovenee, ja kun käyn tuikkaamassa tuttia lohdukkeeksi, kylppäristä kuuluu muksis ja äääääitii pipiiiii, eikä tutti pysy suussa ja molemmat itkevät eri paikoissa eri asioita. Ja niin edespäin. Tilanteita riittää.

Aiheeseen liittymätöntä kuvituskuvaa viime viikonlopun 50+50-vuotisjuhlista. Juhlatilaksi muutetun vanhan navetan nurkasta löytyi Aikavarkaalle leikkikulma, jossa taapero viihtyikin ennen kuin läksi kaatamaan sisäänkäyntiä koristavan koivun.

Unirosvo itkee niin vähän ja niin syystä, että juuri siksi en kestä sen itkua yhtään, vaan haluaisin hoitaa itkun syyn heti. Vaippa, maito, röyhy, syli, seurustelu. En vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan ulos suihkusta ja kuivattua kaikessa rauhassa (ja kiireen tunnusta taapero ärsyyntyy, suuttuu ja alkaa yleensä kieriskellä itkuhuutaen lattialla). En vasta sitten kun olen saanut Aikavarkaan rauhoittumaan hysteerisestä paikkojenhajottamisriehunnastaan. En vasta sitten kun olen ehtinyt istua pitkän kaavan mukaan Aikavarkaan ruokailuseurana ja nostaa sen turvallisesti pois syöttötuolista ja pestä mähtäräiset kädet. Mutta toinenkin, tai siis ensimmäinenkin, ansaitsee joskus olla etusijalla, siitäkin huolimatta että musta tuntuu hir-ve-äl-tä kuunnella pienemmän itkua. No yhtä ikävää se isomman lahjomaton parkuminen on. Ja tosi kurjalta tuntuu, kun Aikavaras olisi sillä päällä että kerrankin tahtoisi tehdä kukka- ja käpykakkuja hiekkiksellä ihan rauhassa mun kanssani ja jutustella hassuja tai lauleskella vähän, ja vaunuista alkaa kuulua vaatimuksia, ja sitten Aikavaras ärsyyntyy keskeytyksistä eikä enää jaksakaan keskittyä mihinkään tai innostua mistään sitten, kun olen saanut vauvan hiljenemään taas – muutamaksi minuutiksi.

Raskaalta tuntuu myös jatkuva valmiustilassa oleminen ja pelkääminen. Pitää olla valmiina nappaamaan vauva turvaan kaatuilevan, päin juoksevan tai läpsimiseen ja puristeluun kulminoituvia ärtymyskohtauksia saavalta isoveljeltä. Aikavaras tietysti vaistoaa mun kireyden ja huomaa mun rajoittavan hänen pääsyään Unirosvoa moikkaamaan. Va-ro-vas-ti, on opetettu, ja kyllä Aikavaras osaa olla myös hellä. Hellyys vain voi loppua tai puuttua täysin äkkiarvaamatta. Herpaantua ei saa hetkeksikään. Toinen käsi pitäisi aina olla tarpeeksi lähellä nappaamaan kiinni. Ja Unirosvoa hoitaessa tai ulkona Unirosvoon huomiota kiinnittäessä hermoilen koko ajan, mitä isompi sillä välin ehtii keksiä. Kun lätäkköönkin voi periaatteessa hukkua, aidoissa on reikiä ja lyhyetkin kädet yltävät joskus niihin ylähyllyjen pesuainepulloihin, ainakin jos ja kun keksii raahata tuolin siihen kaapin eteen. Lisäksi sillä on jokin pakkomielle kietoa asioita kaulan ympärille ja taipumus juosta ja kompastella mitä tahansa kädessään.

Vajavainen olo. Minä olen: Liian vähän syliä. Liian vähän käsiä ja silmiä. Mulla on liian lyhyt pinna, liian heikot keinot. En ihan oikeasti tiedä, miten olisin selvinnyt viime viikoista ilman Mummien tarjoamia aikavarkaanhoitopäiviä. Siitäkös vasta tulee luuseriolo; ihan älyttömän typerää tietysti hävetä sitä, että ottaa vastaan luotettavan ja vapaaehtoisesti tarjotun hoitoavun. Ja kun en kerta kaikkiaan voi luottaa, että Aikavaras tottelee mua pienimmässäkään määrin silloin kun mun kädet on sidotut pikkuveljeen, mietin toisinaan onko meillä vain keskimääräistä voimakastahtoisempi ja aktiivisempi esikoinen, vaiko mulla vain vanhemmuus hukassa, kuten moni tykkää julistaa pitkin palstoja ja Vauva-lehtiä. 

Jossain sokerin nauttimisen lomassa Aikavaras pääsi maatalon pihapiiriin ajelulle vanhojen kärryjen kyydissä. Vetojuhtana toimi Mies.

Kyllähän muutkin pärjäävät. Kyllähän muutkin onnistuvat hoitamaan. Mutta miten ihmeessä ne sen tekee? No okei, kertaakaan ei ole vielä jäänyt Unirosvo kokonaan ilman maitoa ja kuivaa vaippaa ja puhtaita vaatteita ja syliä, kertaakaan ei ole jäänyt Aikavaras ilman ateriaa ja kuivaa vaippaa ja suihkua ja käsienpesua ja syliin sekin pääsee ennemmin tai myöhemmin (pienelle parikin minuuttia on tietysti pitkä aika, ja yhtenä aamuna unohtui hampaidenpesu, ja välillä tyyppi saa luvan kulkea puurokokkareet rinnuksilla, ja joka tilanteessa en ole muistanut tai suoraan sanoen jaksanut muistaa tunteiden sanoittamista, kun välillä ne tunteet on ihan h****tin kovaäänisiä ja pitkäkestoisia ja johtuvat vaikkapa siitä, että kappas, ulos pitää tälläkin kertaa laittaa vaatteita päälle). Kukaan muu kuin minä itse ei vaikuta pysyvästi traumatisoituneelta. Eli ehkä noin niin kuin teoriassa ja kenties siis myös ihan käytännössä olen mäkin onnistunut pärjäämään ja hoitamaan. 

Mutta kuuluuko sen tuntua näin kaoottiselta?

Puheen kehityksestä

Aikavarkaan puheen kehitys on harpannut huimasti eteenpäin tässä kesän mittaan sekä kvantita- että kvalitatiivisesti ja ansaitsee siten ihkaoman analyysinsä (jonka lupasinkin).

Keväällä Aikavaras puhui vielä enimmäkseen ns. omilla sanoilla (esim. pallo = appa, polkupyörä = eve, puuro = eviä, kylmä = emeä, lehmä = ammu jne.). Vielä maaliskuussa Aikavaras kommunikoi yksi sana kerrallaan. Vapun tienoilla tuli eka kolmisanainen lause. Nyt kaveri brassailee neli-viisisanaisilla lauseilla (Äiti laittaa uusi roskapussi tonne. Isi menee tonne takapihalle. Äiti näyttää Aikavaras kohta peiliä. Isi antaa Aikavaras lisää juustoa.) ja esittelee jatkuvasti uusia, oho-mistä-se-tonkin-on-oppinut -juttuja. Ääntäminen tosin on sen verran hoppuilevaa ja parahultaista, etteivät vieraammat taida pojan pölinää ymmärtää. Jos lapsi huutaa ruokapöydässä isää peeviijaa!, arvaisitko että hän tahtoo ruoan päälle persiljaa?

Alkukonsonantit tuppaavat usein jäämään kyydistä, mutta jos kurkkuärrä lasketaan vastaamaan oikeaoppista r-äännettä, Aikavarkaan äännevarastosta puuttuu enää l-äänne. Viisisanaisia lauseita tulee joka välissä ja omat sanat ovat järkeistyneet kohti yleisesti tunnettuja versioita: pallosta on tullut pauo, polkupyörästä pookupyyvä, puurosta puuvo, kylmästä myymä, lehmästä ehmä. Genetiivi on hienosti hallussa (Aikavarkaan hiekka, Äitin kahvimuki, vauvan kakkavaippa, Isin avain), samoin partitiivi objektina toimiessaan (Isi tuo leipää, Aikavaras lukee kirjaa).

Tulkintaa lapsen puhe silti vaatii. Mummit esimerkiksi eivät aluksi ymmärtäneet, mitä Aikavaras tarkoitti hokiessaan Aikavaras osaa piipii kortiinni. Äiti ja Isi kuitenkin tietävät, että toki lapsi osaa kiivetä korkealle. Kun Aikavaras laulaa kyngyä mammoa, kyngyä mammoa, me tiedämme että kyse on tyrni- ja mangososeille omistetusta oodista. Ja kun iltapalatoive on puuron tai leivän sijaan yhnyä, kyllä me osaamme antaa Aikavarkaalle mysliä.  

Sitten on näitä mysteereitä: Onko tosiaan helpompaa sanoa uaois kuin pois? Miksi Muumi on Aikavarkaan suusta kuultuna muuten Unni (samoin Mummi on Unni), mutta Muumi-ohjelman loppulaulun Aikavaras laulaa muodossa hei Muuni? Miksi ihmeessä kaksi on Aikavarkaan puheessa tassi, mutta taksi on kassi?

Voi rähmä – melko lailla kirjaimellisesti

Yskää on jatkunut jo puolitoista viikkoa. Puoli viideltä aamuyöllä havahdun, kun Unirosvo alkaa ynistä ja änistä: kohta sen vaippa pitää vaihtaa, ja sitten se on nälkäinen. Business as usual. Paitsi että jokin on pielessä: vasen silmä sattuu ja hetkinen, enhän mä näe sillä silmällä mitään. Ja vähän märältäkin se tuntuu. Vilkaisu vessan peiliin kertoo tarinaa silmätulehduksesta. Äääh. (Koska viimeksi? Ala-asteella? Näköjään lapsiperheellisyys taannuttaa oman kehonkin lapsen tasolle. Sitä meidän perheen ekaa yhteistä mahatautia odotellessa…)

Googlaan kännykällä hetken ja päätän soittaa terveyskeskukseen heti kasilta. Jos vaikka saisi ajan Unirosvon 2-kuukautisneuvolan paikkeille, neuvola ja terveyskeskus kun ovat samassa rakennuksessakin. Ja L-mummi oli lupautunut leikittämään Aikavarasta, jotta neuvolan koneet ja laitteet säilyvät ehjinä sillä aikaa kun vauvaa punnitaan.

Puoli kasilta Aikavaras herää, kun olen pesemässä kipeää silmää. Lapsi saa itkupotkuraivarin, kun sanon että pesen vielä kädet hyvin ennen kuin tulen sen luo. Mies nousee ylös tekemään töihin lähtöä. Vaihdan Aikavarkaan vaipan, se kieltäytyy itkien ja kiemurrellen vessassa käymisestä, syy ei selviä. Aikavarkaan karjuminen herättää vauvan. Mies nappaa Aikavarkaan syliin, minä menen katsomaan Unirosvoa. Sen itku kuulostaa erilaiselta, kovemmalta ja kimeämmältä. Voi rähmä: rähmää silmässä. Se on myös puklannut molemmat olkapäänsä märiksi jossain vaiheessa, paita pitää vaihtaa, iho putsata, peppu pestä, silmä puhdistaa, voi reppanaa miten se karjuukin noin hysteerisesti, eihän se ikinä.

Mies laittaa Aikavarkaalle aamupalan, minä kannan karjuvan Unirosvon vuodesohvankulmaan. Oho, sillä olikin kauhea nälkäkin. Varmaan tämä kuumuus. Kello on kahdeksan, jätän imetyksen lomassa numeroni terveyskeskukseen, soittavat 10 minuutin päästä takaisin. Ai niin, tämä on tosi tarttuvaa, onko reilua laittaa Aikavaras mummilaan viemään virusta eteenpäin? Soitan neuvolaan – silmätulehduksista vauvaa ei voida rota-rokottaa, neuvola-aika siirretään ensi viikolle. Hygieniaa pitää kuulemma tehostaa, vaihtaa tyynyliinat ja pyyhkeet ja pestä käsiä, ettei tartu seuraaviin silmiin niin helposti. Terveyskeskuksesta soitetaan – ilahduttavaa, muistan miten viime heinäkuussa odottelin parikin tuntia yli luvatun ajan. Saan meille peräkkäiset ajat ei-omaan mutta vastaavan matkan (2,5 km) päässä olevaan terveyskeskukseen. Puhelun aikana Unirosvo lopettaa syömisen, puklaa mun narutopin märäksi ja pudottaa neljä tuttia lattialle. Ei kuitenkaan enää itke, onneksi.

Kaikki tapahtuu päällekkäin ja limittäin ja mulla on muuten tosi kova nälkä. Kahvi on loppu, ilmoittaa Mies. Oli jäljellä niin vähän että tuli tosi laihaa. Röyhtäytys jatkuu, Aikavaras nousee seisomaan syöttötuolissa ja sanoo kiitos puurosta Isi, ovikello soi, Mummi tuli jo. Aikavaras sekoaa – vaikea vaikea siirtymätilanne! – ja alkaa heitellä kirjoja. Mies rauhoittelee riehujaa. Syyllisenä avaan oven: haluatko ottaa tuon lapsen hoitoon, vaikka se tarkoittaa ehkä sitä että saat huomenna itse hakea tippakuurin. Äitini on pyhimys. Aikavaras takertuu jalkaan ja itkee että Äidin syliin Äidin syliin Äidin syliin, Unirosvo puklaa parketille ja itsensä päälle, koko mun käsivarsi menee siinä samassa.

Mies säätää ilmanvaihtojärjestelmää ja muistuttaa sulkemaan ikkunat heti kun ulkolämpötila nousee sisälämpötilan tasalle. Putsaan vauvaa ja puhun silmätulehduksesta Mummille, joka lataa tuomiaan kaalilaatikkorasioita jääkaappiin – muistinko kiittää? apua! – ja jatkaa Aikavarkaan lepyttelyä. Aikavarkaan päiväunitutit pakataan vaippojen kaveriksi, sortsit ja paita päälle, lakki on kateissa, se haetaan varastosta, jäi eilen illalla tuplarattaisiin. Unirosvo hieroo naamaansa pukluiseen olkapäähän. Aikavaras rauhoittuu ja lähtee lopulta mielellään: ”Nyt ennään ussilla!” Mies lähtee samaan aikaan töihin odottelemaan oman silmänsä kosahtamista.

Löydän Unirosvolle vielä yhden puhtaan tutin. Sen saatuaan vauva nukahtaa keittiön lattialle jumppa-alustansa päälle. Keitän tutit, laitan tyynyliinat ja käsipyyhkeet vaihtoon. Juon laihaa kahvia ja syön mysliä ja pakastemustikoita ja samalla kirjoitan tämän postauksen. Kohta lähdetään lääkäriin. 

Edit - lääkärikäynnin ja silmätippojen hakureissun jälkeen: Aika paljon draamaa yhdestä virussilmästä; mistä lie Aikavaras tempaissut teatraalisuutensa? Toisaalta univelkaisen pään sisällä vallitsee jatkuva kaaostila, enkä oikein ehdi telkkaristakaan mitään draamoja seuraamaan...