lauantai 30. elokuuta 2014

"Emmä"



Kahden viikon päästä Aikavaras täyttää kaksi. Siitä on merkkinä paitsi venähtänyt ruoto ja isopoikamainen olemus, myös äkillisesti käynnistynyt ei-kausi.

Tätä alusti se, että huomasin Aikavarkaan puheen muuttuneen jo osittain minä-muotoiseksi. Yhä useammin taapero sanoi mä syön eikä enää Aikavaras syö. Tai välimuotona mä syö.

Nyt -puhe on yhdistynyt ei-kauteen. ”Emmä”, kaikuu meillä usein.

Ilmaukseen voi liittyä jatkomäärite…

Emmä haluu mysliä/leipää/paitaa/pissata pottaan/pönttöön.
Emmä mene suihkuun/nukkuun/ulos/peseen käsiä.

…ja sen voi sanoa eri äänenpainoilla: laiskasti honottaen (esimakua murrosiästä), päättäväisen toteavasti, pohdiskelevasti – tai kurkku suorana huutaen.

”Vai et haluu rakentaa leegoilla”, vastasin tässä yhtenä päivänä, ”haluisitko sitten tehdä kirjainpalapeliä?”

”Joo mä.”

P.S. Arvatkaa, mitä se sanoo, kun on aika tiputella silmiin tippoja silmätulehdusta hoitamaan ja truutata kurkkuun Amorionia korvatulehdusta parantamaan? (Jep, niihin vasta maanantaina puhjennut flunssa johti tällä kertaa.)

Ranta-Kertun leikkipaikan kaidetta käpälöimässä joskus muutama viikko sitten kuumalla ilmalla. Silloin pipin kanssa pärjättiin muumilaastarilla.
  

torstai 28. elokuuta 2014

Huoh ja argh



Kummallinen aikaansaamattomuuden ja tehottomuuden tunne vaivaa. Tuntuu, että kaikki jää tekemättä. Mikä nyt on suoraan sanottuna tyhmää ja kiittämätöntä, koska ekan vauvan synnyttyä kaikki vakuuttavat kymmenen imetyskerran riittävän päiväohjelmaksi, ja koska esimerkiksi tiistaina sain kuitenkin huollettua kaksi flunssaista lasta ja leikittyä kummankin kanssa erikseen ja yhdessäkin, ja sen lisäksi laitoin jopa ruokaa ja tyhjensin ja täytin tiskikoneen ja ripustin pyykit ja poimin luumuja ja pesin vessan ja vieläpä bloggasin, ja ai niin, kirjoitin runon Unirosvon ristiäiskiitoskorttia varten. Mitä jäi tekemättä? Ulkoilu – mutta sateli vettä ja Aikavaras oli puolikuntoinen. Imurointi – mutta villakoirat kuulemma tietyssä määrin vähentävät allergiariskiä. Oma aika – mutta ehdinhän blogata. (No, siinä meni 10 minuuttia ja samalla lauloin sylissä hikkaavalle Unirosvolle niska kenossa ja yhdellä kädellä kirjoittaen…)

Vaikka pikkulapset on hetkittäin ihaninta mitä universumista löytyy, odotan jollain tasolla sitä aikaa kun aikuisten ei tarvi kompastua dinosauruksiin eikä joka sohvankulmalla ole kuivumassa kuolaliinaa puolen tunnin käytön jäljiltä. Kotiaskareita ei kerta kaikkiaan voi jättää tekemättä, mutta niiden jatkuva suorittaminen ei ole kovin palkitsevaa, koska jäljet näkyvät vain hetken jos sitäkään. Vaikka keräilen, poimin, järjestelen ja pyyhin jotain joka välissä, koti on, no, ei nyt suoranaisesti pommin jäljiltä mutta ei ihan edustuskunnossakaan (toisaalta mahtaisiko se olla olennainen osa tätä elämänvaihetta?). Pyykkirumba on tauoton, tiskikonetta pitää jatkuvasti tyhjentää ja täyttää, keräyspahvit kasautuvat keoiksi, roskis on nonstoptäynnä ja joka pinnalla on jotain erikoisrojua, joille ei oikein ole omaa paikkaa tai jotka on evakuoitu omilta paikoiltaan pois Aikavarkaan ulottuvilta. Olohuoneestakin tuli yleisurheilun MM-kisojen (vai mitkä ne olikaan? ainakin siellä hypättiin ja juostiin) aikaan taas leikkipaikka, kun Aikavaras roudasi omasta huoneestaan leegolaatikon ja muuta lelutarviketta kisoja puolisilmällä seuraavan Isin tuntumaan, ja nyt ei oma huone enää kelpaisi leikkipaikaksi. Lelujenkeräämiskomennot kaikuvat kuuroille korville, tai sitten kahta uhkaavasti lähenevä taapero mumisee ”emmä kerää”. Ja hakee lisää leluja. 

Toipilas perkaa pihlajanmarjoja


Tiedän ainakin osittain, mistä muustakin tämä kaikki kiittämätön mälsäfiilis johtuu paitsi vähäunisuuden ja liiallisen kotona hengailun juurruttamasta ärtymyksestä:

Voin hyvin, kun

  • elämä ei ole liian hetkistä vaan ehdin myös ajatella ja olla vain
  • kun saan syötyä terveellisesti – kun päivän toinen lämmin ateria puuttuu jo kolmatta viikkoa ja korvautuu suklaalla kahdella luumulla ja kourallisella pähkinöitä ja illalla iskee mitä-me-huomenna-syödään -ahdistus ja huomenna puolestaan missä-välissä-laitan-tän-ruoan -hätä, elämänhallinnantunne juoksee karkuun ja nauraa mennessään
  • kun ehdin harrastaa liikuntaa edes jonkin verran – se hoitaa ja ennaltaehkäisee niska-hartia-selkä- ja lonkkavaivoja, antaa energiaa, tuulettaa lihassoluja ja jollain tavalla pitää mut koossa antamalla keholle ääriviivat. En tarvitse kuntokeskusjäsenyyksiä tai Niken syysmalliston treenitoppeja vaan tässä vaiheessa puolen tunnin olohuonejumppa imetysrintsikat loistaen Aikavarkaan päiväuniaikaan riittäisi, ja siinä pääsinkin jo lupaavaan alkuun. Kunnes se kirottu ja loppumaton flunssa.
  • kun viikon kaikkia sosiaalisia menoja ei tarvi peruuttaa meidän tai niiden tautien takia – oi koska viimeksi tapasin ystäviäni? Kun ei tule työkavereillekaan juteltua, kaveriseuraa kaipaa useammin kuin kerran kuussa. (J ja E, paremmalla menestyksellä sitten pesien tyhjennyttyä parin viikon päästä!)

Just nyt on kaikki kohdat vähän rempallaan. Tilapäistä, mutta riittävän kroonista ottaakseen päähän.

Sama kuin yllä...


Lisäksi takavasemmalta kurvasi vanha tuttu haave kirjoittaa muutakin kuin blogia. Avasin vuoden takaiset tiedostot, uudelleenkirjoitin prologin, sain suunniteltua juonikuviota jonkin verran eteenpäin ja lokeroitua itselleni ajan jolloin voisin kirjoittaa. Sitten tuli saman tien tämä räkis ja Aikavarkaan kotonalusimisviikko ja äh, tuntuu että miksi ihmeessä kehtasin edes etäisesti haaveilla jostain noin megalomaanisesta. Kirjoitetaan sitten kymmenen vuoden päästä kunhan olen saanut kuntoutettua vauvan- ja taaperonkantamisesta vihlovat ranteet.

Tän kaiken päälle painaa urattomuuskriisi: mikä musta tulee isona? Sain taannoin tietää, että tammikuussa startattu lomautus päättyi irtisanomiseen työnantajan toiminnan päättyessä. Just nyt tuntuu, etten osaa mitään, muista mitään, tiedä mitään, eikä kukaan tai mikään instanssi voi ikinä haluta mua osaamaan, muistamaan tai tietämään mitään. Pitäiskö palata koulun penkille? Mutta mitä lukemaan? Mistä työllistyisi hyvin (ilman liikaa ihmisläheisyyttä – hoitoala ei minun kaltaisiani kaipaa)? Ja millä rahalla sinne opiskelemaan palaisin?

Ja nyt kun rutiseminen näyttää sujuvan, kerron vielä että olen näillä alle satasen äo-lukemiin vajonneilla äitiysaivoillani kehittänyt kunnon ekan maailman ongelman juurikin niistä ristiäiskiitoskorteista: haluaisin haluan tehdä samanlaiset kuin aikoinaan Aikavarkaalle, mutta kun mistään tutkimastani reaali- tai virtuaalimaailman myymälästä ei tunnu löytyvän vaaleansävyisiä käsintehtyjä korttipohjia.

On se niin vaikeeta. 

Kylläpä helpotti.

tiistai 26. elokuuta 2014

Kolme neljästä räkiksessä

Blogihiljaisuuden taustalta löytyy flunssa, jonka levitin onnistuneesti ja jokseenkin häpeällisesti jälkikasvuuni. 

Lauantai-iltana Unirosvo äityi limaiseksi, ja eilen vauva pääsi kolmekuukautispäivänsä kunniaksi Mehiläiseen lääkärin tarkistettavaksi huudettuaan yöllä (ehkä saman verran kuin normivauva terveenä mutta enemmän kuin itse suunnilleen kertaakaan eläissään). Ilmeisesti itkuisuudesta vastasi vain yskän aiheuttama kurkkukipu tai jokin muu flunssavaiva, koska mitään hälyyttävää ei löytynyt. Vaunuttelimme ulos takataskussa Burana-supporesepti ja vinkki käyttää suolaliuostippojen sijaan Physiomer Baby Mist -sprayta, joka huuhtelee nenäontelot tehokkaammin kuin pelkät tipat. Aikavarkaalla se ei aikoinaan toiminut, kun vauva sai ekan flunssansa 5 kuukauden ikäisenä, mutta Unirosvolla toimii ainakin tällä kertaa mainiosti (eli vauvan pään saa pidettyä oikeassa asennossa, jotta suihke menee yhdestä sieraimesta sisään ja tulee toisesta ulos mukanaan aimo annos limaa). 

Hetkittäisestä tukkoisuudesta ja ajoittaisista yskänpuuskista huolimatta meillä asuu hyväntuulinen, normaalisti nukkuva ja tavanomaiseen tapaansa ruokaileva kolmikuinen, joka
  • on nyt nauranut ääneen joitain kertoja (kylvyssä, vaippaa vaihtaessani, peilikuvaansa katsoessaan ja kainaloiden tarkistamisen yhteydessä)
  • jaksaa olla hereillä 1–2 tuntia kerrallaan
  • nukkuu keskimäärin kuudet (!) päiväunet: kahdet tunnin tai puolentoista pituiset, loput puolen tunnin pätkiä
  • seurustelee kovasti mielellään
  • on kaiken kaikkiaan aivan ihana

Aikavaras puolestaan sairastui eilen. Muutaman tavallista väsyneemmän päivän (eli tavallista sikeämmin ja pitempään nukuttujen öiden ja päikkäreiden) jälkeen lapsi joutui antamaan virukselle periksi, ja illalla kaveri oli ihan puhki. Itkuinen ja surkea, lämpö tuntui olevan nousussa, juoksemisen sijaan raahusti hitaasti ja nukahti iltapalapöytään syömättä mitään (eka kerta ikinä. Ei syömättömyys vaan syöttötuolinukahdus). Mikään ei kelvannut, ei edes mikään mitä poika normaalisti kinuaa (rusinat, mehu, mangosose, karjalanpiirakka). 

"Siisoo [=kiitos] ruuasta, siisoo mehusta, Aikavaras on nyt niin väsy", lapsi onnistui mumisemaan eikä jaksanut kiivetä itse alas syöttötuolista, vaikka normaalisti saa huutohepulin jos häntä koitetaan törkeästi auttaa tulemaan turvallisesti lattianpinnalle.

Odotin Aikavarkaalta levotonta, tukkoista ja särkyistä yötä, mutta kaveri yllätti nukkumalla kellon ympäri eli 2–3 tuntia tavallista pitempään. Mikähän kekäle siellä sängyssä koomaa, pohdin huolissani samalla kun laitoin Unirosvoa jo ekoille aamupäiväunilleen ennen tarkempaa tutustumista esikoisen tilanteeseen. No, heräillessä sen nenä oli röhnäinen mutta happi kulki, lämpö tuntui normaalilta ja voimat olivat selvästi palanneet iltaiseen fiilikseen verrattuna. Hölinämoodi kääntyi päälle saman tien: ”Aikavaras heräs! Aikavaras osaa seistä näin tässä sängyssä. Isi ei laske liukumäkeä, Isi menee töihin vaan. Ei kuulu ukkosen ääntäkään. Ohoh, tommosia räkää tuli nenästä ulos. Ei haittaa! Nyt lähtee lentokone, nyt lähtee leppäkerttu. Missä on Aikavarkaan oma mitta?”

Sanovat, että jos lapsi puhuu sekavia, se pitää käyttää lääkärissä (ainakin päähän tulleen iskun jälkeen). Entä kun se on ihan ominaista käytöstä?

Sadepäivä on tähän asti kulunut rauhallisissa merkeissä kotosalla. Vähän tavallista vaisumpi Aikavaras on yhä, koska tänään ei ole tullut yhtään raivaria eikä riehumiskohtausta, ja tyyppi rakenteli leegoilla tunnin. Leppoisat sisäleikit kelpasivat, onneksi. Aamupala ja lounas kelpasivat myös. Toivon mukaan tämä tästä helpottaa kaikilla eikä siirry siihen neljänteen.