Neljä reseptikokeilua ja arpapeli nimeltä taaperon ruokahalu

Itsenäisyyspäivä tai ei, kirjoitan ruoasta. Siitä miten kerkesin jo leuhkimaan, miten Aikavarkaaseen uppoaa mun tekemät ruoat, kunhan valmistan ne reseptien mukaan.

Ja siitä, että kel’ onni on se onnen kätkeköön: takapakkia tuli.

Tahdoin laajentaa kotikeittiössä yleisimmin juhlivaa vihannesvalikoimaa (porkkana, tomaatti, kesäkurpitsa, paprika). Munakoisoa! Ne on niin kauniitakin, kiiltäviä ja... noh, munakoison värisiä, lähes mustia mutta vähän violettiin vivahtavia. Ajattelin tehdä moussakaa. Mutta äh, ei heti lohilasagnepanostuksen jälkeen huvittanut alkaa vääntää bechamel-kastiketta. Päädyin erään iltaöisen kännykkäsurffailun tuloksena Melanzane alla Parmigiana -tyyppiseen munakoisovuokaan, johon sovelsin Pumpkin Jam -blogin ohjetta.

Munakoisot piti joka tapauksessa viipaloida nätisti ja itkettää huolella, sitten vielä paistella pannulla molemmin puolin, joten meni jälleen kerran yli tunti ennen kuin vuoka pääsi uuniin saakka. Jos Aikavaras olisi tykännyt, sanoisin että lopputulos oli vaivan arvoinen. Mutta ei, Aikavaras ei tykännyt. Vaikka eläinkuntapainotteisempien ruokien puolesta liputtava Mies söi mukisematta ja mä itse tykkäsin kovasti, niin perheen pienimmän 85-prosenttinen totaalikieltäytyminen himmensi keittiöonnistumisen kirkkaimman loiston.

Ja olisihan se sentään traagista, jos Aikavaras pääsisi putoamaan +4-painokäyrältään. (Toisaalta nyt sitä jäi mulle enemmän ja nautiskelin koisopaistosta leivän ja salaatin kanssa iltapalaksi parinakin iltana.)

[Kuva jäi ottamatta]

Uusi pohdinta tuntuu jatkuvan nonstoppina yhden ruokalajin valmistuttua: Hmm, mitä seuraavaksi syötäisiin? Lauantai vierähti Mummilassa, jossa Aikavaras veteli innokkaasti juuresmuusia, porsaanleikettä, savusiikaa, makaroonilaatikkoa ja parsakaaligratiinia. Paineet sunnuntailounaalle kasvoivat. Viikko oli kulunut kasvis- ja kanapainotteisesti, oma kroppa tuntui kuiskailevan että Unirosvo alkaa verotella rautavarastoja, punaista lihaa kehiin mars. Niinpä kymmentä vaille kuusi lauantaina (hieno aika käydä ruokaostoksilla: se juhlimaan lähdössä olevien, hiukset huolella föönanneiden ja siidereitä vielä huolellisemmin valitsevien tyttöjen bilefiilis lähes tarttuu raskaana olevaan yhden lapsen kotiäitiinkin!) ostoskoriin päätyi naudan luomujauhelihaa, joka sunnuntaina jalostui murekkeeksi, elämäni ensimmäiseksi (helppoahan se oli, joten en tiedä miksi en ollut ennen tehnyt).

Mureketaikinaan tuli ruiskorppujauhoja, kevytviiliä, luomukananmuna, porkkana- ja kesäkurpitsaraastetta, paprikajauhetta, valkosipulirouhetta ja mustapippuria, pinnalle ripaus parmesaaniraastetta. (Välihuomautus: Valitsen mahdollisuuksien mukaan luomua, jos se nyt ei ihan vararikkoon vie. Maito ja munat on meillä luomua, osa vihanneksista myös jos kaupassa on riittävän tuoreen oloinen valikoima, ja jauhelihan ostan aina nautana ja useimmiten luomuna. Ehdoton en ole vaan menen lähinnä fiilispohjalta ja säästän natseilun täysjyvään.) Uunissa runsaat puoli tuntia ja hyvää tuli!

Vaan ei. Tein perunamuusinkin survimen sijaan oikein sähkövatkaimella, jotta siitä tuli mukavan ilmavaa ja ihanan kuohkeaa. Nam? Mun mielestä joo, Aikavaras maistoi lusikallisen ja jätti loput sikseen. Ei omalla lusikalla, ei sormin, ei hiukan jäähtyneempänä – ei kiitos. (Ja mikä ajatus mulle jäi päällimmäiseksi ruokahetken jälkeen: Mitä mä huomenna kokkaisin? Vä-hän-kö turhauttavaa tää toisinaan on?) Mies muisti sentään kehua lähes ylitsevuotavasti. Siitäkin huolimatta, että kysäisi nähtyään lieden päällä odottavan vuoan: ”Mitä toi on?”

Minä: ”No miltä se näyttää? Mureketta.”

Mies: ”Ai. Musta se on iso jauhelihapihvi.”

Minä: ”Ai. No eikö mureke ole iso jauhelihapihvi?”

Viimeinen sana, olet minun.

[Kuva siitä isosta jauhelihapihvistä jäi ottamatta]

Sitten alkoi taas voittoputki.

 

Pitkien päikkäreiden jälkeen mureke ja muusi maistuivat lapsellekin päivälliseksi. Mistä alkoikin pohdinta: mitä mä huomenna kokkaan?

 

Valitsin sitten ruokalistalle savulohivuoan, joka oli odotellut linkkisuosikeissa kokkausinspistä jo pitemmän aikaa. (Resepti on "avokadopastanaisen" eli Safkaa-blogin Hannan, mutta törmäsin siihen Project Mamassa .) Ilmeisesti mua vaivaa kuitenkin perusfysiologinen kykenemättömyys työntää uuniin vuokaa vailla mitään kasvikunnan tuotteita; niinpä pilkoin joukkoon vihanneslaatikossa odottaneet kesäkurpitsan, parsakaalin ja keltaisen paprikan jämät. Kylmäsavulohi vaihtui lämminsavuksi, koska Prismassa oli juuri tulleita tuoreita lämminsavukirjolohia. Reseptin 4 dl riisiä tai ohraa puolestaan oli mun versiossani 2 dl tummaa riisiä + 2 dl täysjyväohraa. Maistui! Jopa kolmella aterialla peräkkäin! Paitsi Miehelle ei niin kovin hyvin: seuraavana päivänä se skippasi päivällisen kokonaan, jotta välttyi syömästä tätä ("ei ole nälkä").

 

 

Valitettavasti päätin ottaa kuvan viimeisestä jämäannoksesta tätä savulohi-ohravuokaa. Ei se tässä kovin kutsuvalta näytä. Ei, en ole alkamassa ruokabloggaajaksi saati -kuvaajaksi. Relax!

Seuraavakin ruoka teki kauppansa: mausteinen kanakeitto. Kanaliemikuution korvasin suolattomalla kasvisliemikuutiolla, kaffirlimetin lehdet jäivät uupumaan ja chili ilmestyi kuivattuina hiutaleina vasta mun ja Miehen keittolautasille. Kanaa laitoin vähän vähemmän kuin reseptissä ohjeistettiin, ja heitin pakastimen pohjalta maissipussin jämät kattilaan. Tämän ruoan aktiivisiin työvaiheisiin kului ilahduttavan vähän aikaa, kun kasvissuikaleetkin tulivat pakastimesta. Tavallisesti pesen, kuorin ja pilkon itse, mutta vuosikkaan koheltajan läsnäollessa puolen tunnin veitsisulkeiset ovat toistaiseksi vähän turhan stressaavia kokemuksia (mulle). Joskus voi luopua idealismista hetkeksi.

Sen verran tuosta kookosmaidosta, että mä laitan nykyisin kerran tai parikin viikossa jotain kookosmaitopohjaista ruokaa. Maku vain on niin hyvä, ja Aikavaras tykkää. Kookosmaidon rasvan laatu ei vissiin ole suositeltavin mahdollinen, mutta vastapainoksi meillä on pari kasvisruokapäivää per viikko (vähemmän kovaa rasvaa) ja perusruoanlaitossa käytetään rypsiöljyä. Käytän mieluiten Santa Marian 2 dl pahvipakkauksia, kun niissä ei ole yhtään E-koodeja ja koostumus on kivan kermainen.

[Kuva jäi ottamatta, kun kaikki söivät niin nopeasti]

 
One final question: Mitäs mä huomenna laittaisin ruoaksi? 
 

Kikhernepihvejä, falafeleja ja paha paha suola

Halusin kokeilla tehdä itse falafeleja, mutta uppopaistamisen sijaan kypsentää pihvit tai pyörykät uunissa. Löysin sopivan helpon oloisen ohjeen Anton & Anton -blogista. Jätin lisätyn suolan pois ja tuplasin muiden ainesten määrän – ja hyvä niin, koska vain yhden kikhernetölkin volyymilla ruoka olisi saattanut loppua kesken.

 

Yhdeksäntoista niitä tuli

 

Pari huomiota tuosta reseptistä:

Anton & Antonin ohjeessa puhutaan n. 250 gramman tölkistä kikherneitä. Järkeilin sen tarkoittavan valuttamatonta painoa. Suosin keittiössä Go Green -merkin kikherneitä; tölkin nettopaino on 285 g, valutettuna 170 g. Ihan sopivaksi koostumus tuntui muodostuvan, kun käytin kaksi tölkkiä ja tuplasin kaikkien muiden ainesten määrän. Valkosipulin määrä tuntui ja tuoksui aika tymäkältä valmistusvaiheessa, mutta lopputuloksessa se ei haitannut lainkaan. Jauhetun kuminan korvasin juustokuminalla eli jeeralla, koska sitä löytyi maustekaapista jo valmiiksi enkä kauheasti tykkää tavallisesta kuminasta. Lisäksi monessa muussa selaamassani falafelreseptissä käytettiin jeeraa, joka on tärkeä mauste myös hummuksessa eli kikhernetahnassa.

Ihkaoikeat falafelit tehdään kuivatuista, rouhituista ja yön yli liotetuista kikherneistä, joten tämä versio taisi kuitenkin olla enemmänkin kikhernepihvi kuin autenttinen falafel. Ihan pikaisesti ruoka ei silti valmistunut, koska mulla ainakin kesti puolisen tuntia survoa haarukalla kaksi tölkillistä kikherneitä. Ja ranne ei kiittänyt. Parin vuoden takaisesta hummuksenvalmistusepisodista opin, ettei sauvasekoitin oikein toimi kikherneisiin ilman huomattavaa nestemäärää, ja toisaalta: se ääni. Aikavaras nukkui sinä päivänä levotonta päiväunta, enkä halunnut herättää kaveria yhtäkkisellä surauttelulla.  

 

Luomua, nopeaa ja e-kooditonta, mutta entä se suolan määrä?

 

Taannoin matkaan lähti hetken mielijohteesta Punnitse&Säästä-kaupasta Orgranin falafel-mix eli luomukuiva-ainespakkaus falafelien tekoon. Voisihan noitakin kokeilla joku päivä, kun on kiire ja tahtoo jotain vähän erilaista, järkeilin. Ja tietysti se päivä koitti aika pian.

Valmistus oli helppoa ja vikkelää: kuiva-aineet kulhoon, sekaan vettä ja öljyä, 15 minuutin odotus, pihveiksi muotoilu ja uuniin. (Paketti ohjeisti vain perinteiseen uppopaistoon, mutta siihen en kotikeittiössä taivu ja siksi lisäsin taikinaan reilusti öljyä ennen uunitusta.)

Kaikille perheenjäsenille maistui, myös Aikavarkaalle suhteellisesta mausteisuudesta huolimatta. Tämä kokeilu itse asiassa antoikin pontta tehdä kikhernepihvejä ihan alusta asti itse. Aika kalliiksihan nuo itse tehtyihin verrattuna tulevat, mutta se aika! Ei sitä joka päivä riitä puolentoista tunnin keittiösessioihin ja siivouskarnevaaleihin, kun kuitenkin pitää myös ulkoilla ja käydä kaupassa ja hups, ruoan pitäisikin olla jo pöydässä.

Toinen kokeilukerta oli pettymys. Tulos oli kuivakka, ja päällimmäiseksi jäi ajatus: ne itsetehdyt oli paljon parempia. Aikavaras tuntui (imartelevasti) olevan samaa mieltä.  Go Greenillä on myös kiva papumix-tölkki, jonka sisältö musertuu luontaisesti kikherneitä auliimmin haarukan alla. Seuraavan palkokasvipihvipäivän tullen kokeilen niitä kikherneiden sijaan. 

Suolan määrä noissa puolivalmisteluomufalafeleissa jäi pohdituttamaan. Taaperoikäinen ei tarvitse yhtään enempää suolaa kuin perusruoassa luonnostaan on, ja liika suola kuormittaa elimistöä. Natriumia on luontaisesti esimerkiksi maidossa ja vihanneksissa. Tavallisesti kokatessa en käytä ollenkaan lisättyä suolaa. Mausteet ja liemikuutiot valitsen suolattomina (lukuun ottamatta thai-mausteita – esimerkiksi vihreää currytahnaa tai kalakastiketta ei saa ilman kohtuurunsasta suolaisuutta). Ja jos lykkään uuniin juustokuorrutetun vuokaruoan, kuorin Aikavarkaan annoksesta juustot itselleni (win-win!).

 

Suolatonta sitruunapippuria ja suolattomia kasvisliemikuutioita

 

Orgranin falafel-mixin sisältämän suolan määrä on ilmoitettu vähän hämärästi ja osin epäjohdonmukaisesti, mutta loppulaskelmani mukaan 100 grammaa tuota pika-falafeljauhetta sisältää 0,6 g natriumia eli 1,5 g suolaa (muistaakseni natriumin määrä pitää 2,5-kertoa, jos haluaa tietää miten paljon suolaa tuotteessa on). Koko paketissa on 200 g kuiva-ainesta, ja valmiista falafelsatsista Aikavaras haukkasi korkeintaan neljänneksen. En jaksa suorittaa loppuun koko laskelmaa, vaan päätän että tuskin lapsi satunnaisesta tavallista suolaisemmasta ateriasta pilalle menee. 

Ja joka tapauksessa se saa sitten tammikuusta eteenpäin päiväkodissa tuntumaa nakkeihin ja sokerijogurtteihin. 

(...ja marssii ennen pitkää kotiin ja vaatii teurasjätenugetteja uunilohen sijaan, toffeevanukasta  ja rusinoita maustamattoman viilin ja klementiininpalasten tilalle. Kauhistuttava tulevaisuus: lapsestani tulee saarioispoika.) 

 

 

Äitiys haisee…

…hieltä.

Tutustuin Aikavarkaan syntymän jälkeen ilmiöön nimeltään imetyshiki.

Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen heräsin joka yö puoli tuntia nukahtamisen jälkeen (eli puoli tuntia ennen seuraavaa imetystä) tyyny, lakana ja sukat litimärkinä hiestä. Yöhikoilu kesti onneksi vain joitain viikkoja, mutta päivähikoilu on jokapäiväinen riesa, etenkin jos pitää edustaa (lue: käydä neuvolassa, kylässä tai vauvajumpassa). Kainalot ovat jatkuvasti märät tai vähintään nihkeät. Kun olen vasta saanut vaunut ulos varastosta ja Aikavarkaan pakatuksi makuupussiinsa, takkini sisällä muhii sellainen hienhaju, jonka aiemmin liitin vain yläasteen poikien pukuhuoneeseen.

Ristiäiskuvissa kainaloitani koristavat elegantit hikiläiskät.

Valikoimaa löytyisi, mutta...

Oman särmänsä hikoiluongelmaani tuo se, että Aikavaras tykkää syödessään tunkea kätensä ruokapöydän kainaloon ja puristella. Ja ei-syödessä Aikavaras tykkää natustaa omia sormiaan. Koko ajan. En hoida niagarakainaloitani antiperspirantilla, koska en halua viisikuiseni ravitsevan itseään alumiiniyhdisteillä. Mikään myrkkyä laimeampi näihin ei tehoa. Ehkä onnettomin kokeilu oli kristallikivi. Sen jälkeen kainalot haisivat pahemmalta kuin ilman mitään.

Aikoinaan taistelin märkiä kainaloita vastaan mm. Triple Dryllä (myrkympi versio antiperspirantista). Sitten sain luonnonkosmetiikkaherätyksen. Päätin vaihtaa käyttämäni kemikaaliarmadan suppeampaan valikoimaan luonnonkosmetiikkaa. Ei enää parabeeneja, hormonihäiritsijöinä toimivia kemikaaleja, joita käytetään yleisesti voiteissa. Ei enää mineraaliöljyä, joka kauniilta kalskahtavasta nimestään huolimatta on itse asiassa petrokemian jäteöljyä.
Eikä enää alumiiniyhdisteitä kainaloihin hikirauhasia tukkimaan.

Voimattomat - eikä tuo keskimmäinen edes ole luonnonkosmetiikkaa

Äidilläni oli joskus ystävätär, jonka hikirauhaset eivät toimineet. Mikä ihana, onnellistava vika, ajattelin, ja taisin sanoa sen ääneenkin kuultuani asiasta. Äiti kuittasi haikailuni kertomalla, että tällä naisella on saunassa ja helteelläkin aina todella tukalat voitavat. Kun ei hikoile, lämmönsäätely on vaikeaa.

Varmasti onkin. Mutta helteellä olo voi olla tukala, vaikka hikoilisi kaksi litraa per puoli tuntia per yksi neliösenttimetri ihoa. Mikäli hikoilemattomuuden ja tämän jatkuvan valumisen väliltä ei löydy maltillista, funktionaalista keskitietä, luopuisin laulellen saunasta, jos saisin vastapainoksi varmuuden siitä, etten haise hieltä.

Ja ettei Aikavarkaan hoitolaukun vetoketju repeä vauvajumppaan mennessä, koska mun pitää pakata itselleni mukaan kaksi vaihtopaitaa parin tunnin reissuun.