Lantionpohjanoteeraus

Toisin kuin pelkäsin, raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on nyt tokalla kierroksella ollut helpompaa kuin ekalla. Kroppa otti vähemmän osumaa kuopusta maailmaan saattaessa, joten istuminen ja jalkeilla oleskelu sujui heti synnytyspöydältä nousemisen jälkeen huomattavasti helpommin kuin syyskuussa 2012.

Painoa kertyi Unirosvoa odottaessa melko tasan 10 kiloa. Kilon, puolitoista enemmän kuin Aikavarasta odottaessa. Maidon nousu aiheutti mulle tälläkin kertaa napakan turvotuksen, joka hämäsi luulemaan että sairaalaan jäi vain kolme kiloa – huolimatta siitä, että vauva painoi lähes neljä kiloa, istukka punnittiin 600-grammaiseksi, lapsivettä tulvi ulos se perinteiset puolitoista tai kaksi litraa, ja vertakin menetin muutaman desin verran. Numerot eivät ihan täsmänneet. Muutaman kotipäivän kuluttua vaakalukema kuitenkin normalisoitui, ja viikko kotiutumisen jälkeen paino oli – hupsista keikkaa – enää pari kiloa plussan puolella lähtöpainosta. Eli oikeastaan jo ihan ns. ihannepaino, koska imetyksen ja liikunnallisen kesän jäljiltä olin ehkä turhankin hoikassa kunnossa raskaaksi tullessani. Näin ollen mun on ollut hankala perustella itselleni, miksi pitäisi luopua siitä päivittäisestä suklaalevystä (vaikka tuleehan se kalliiksi), etenkin kun runsaanpuoleinen valtaisa suklaansyönti ei tunnu aiheuttavan Unirosvolle vatsavaivoja. Pahimmat iltakitinät ovat ajoittuneet niihin päiviin, joina suklaa on ollut loppu. (Vieroitusoireita?) Vetoan myös tasapuolisuuteen: aikoinaan Aikavaraskin kasvoi ekat viikkonsa kaakaolla, miksei siis Unirosvokin?

Ja maha! Kammoksuin jo hyvissä ajoin etukäteen sitä röllykkäkumpua, joka pakottaisi käyttämään raskauden aikaisia äitiysvaatteita koko kesän. Joka ei ehkä koskaan katoaisi! Olisin pömppö loppuikäni!  Mutta pömppökin on kutistunut nopeammin kuin Aikavarkaan syntymän jälkeen (venynyttä nahkaa toki riittää). Liekö voimakkailla, viitisen päivää kestäneillä jälkisupistuksilla osuutta asiaan? Kuulemma auttavat kohtua supistumaan entiselleen; Aikavarkaan synnytyksen jälkeen en tuntenut ainuttakaan.

Pics or it didn’t happen: 

Viikko synnytyksestä

Kaksi viikkoa synnytyksestä: vatsanseutu näyttää jo samalta kuin ekalla kierroksella pari kuukautta synnytyksen jälkeen.

Se siitä hehkutuksesta. Jos joku ei tahdo lukea synnytyksen jälkeisistä vaivoista ja eritteistä, lopettakoon tähän.

***

Kun synnytyksestä oli kulunut 10 päivää ja jälkivuotokin oli jo laantunut niukaksi, kesken lyhyen kävelyn iski inha jomotus, hmm, sinne. Koko loppupäivän vihloi ja särki ja jälkivuotoa tuli tulvimalla, hyytymineen kaikkineen. Seuraavana päivänä oli Unirosvon eka neuvola, päätin odottaa siihen asti enkä kiiruhtaa päivystykseen, vaikka mieleen juolahtikin se paljon peloteltu kohtutulehdus – jonka kanssa ei pidä leikkimän. Papereissa luki istukan syntyneen täydellisenä, mutta tapahtuuhan niitä virheitä, ja voi se kohtutulehdus kai muustakin tulla kuin rippeiden jämähtämisestä kohtuun. Yön aikana särky väistyi. Neuvolantäti painotti, että jos tilanne toistuu, lääkäriin pitää mennä mieluummin heti kuin vasta myöhemmin, ja muistutteli hälytysmerkeistä: vatsakipu, kuume, paha haju, isot hyytymät.

Nooh. Viikonloppuna hillitön jomotus palasi, vuoto sen sijaan väheni. Särky ja vihlonta kävi iltaa kohti hyvinkin ilkeäksi kumpanakin päivänä, mutta ei varsinaisesti vatsassa vaan alempana. Intuitio ja ihan looginen päättelykyky, sen verran kuin sitä näillä yöheräilyillä on jäljellä, viivasivat yli kohtutulehduksen. Sen aiheuttama kipu tuskin menisi makuuasennossa ohi. Kuumettakin varmaan pukkaisi. Googlailin, pohdin, tarkkailin. Lopulta ymmärsin: terveiset lantionpohjalihaksilta. Täällä ollaan – ja kovilla ollaan.

Mitä enemmän nostelen ja kannan Aikavarasta päivän mittaan, mitä enemmän seisoskelen ja puuhastelen, mitä ponnekaammin muistan jumpata lantionpohjalihaksia niiden sairaalasta saatujen ohjeiden mukaan, sitä varmemmin illalla jomottaa ja särkee niin että tekee mieli vääntää naama kestoirvistykseen. Yhtenä poikkeuksellisena yönä Unirosvo kitisi ja itkeskeli kolmeen asti, ja vaakatasossa vietettyjen tuntien saldoksi kertyi koko yönä alle kolme tuntia – silloin särky alkoi heti aamusta. Kovillehan nuo lantionpohjalihakset ovat joutuneet, ja pystyasennossa niille kertyy enemmän painetta. Levähtää raukat saavat vain silloin kun meikäläinen pääsee makuulle.

Ekan raskauden jälkeen tällaista oireilua ei ollut, mutta toisaalta silloin sainkin viettää vaunulenkkejä lukuun ottamatta aikani sohvalla ja sängyssä vauvaa hoitaen enkä nostellut mitään nelikiloista esikoispoikaa painavampaa. Silloin myös aloitin lantionpohjajumpan vasta pari kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, koska se tuntui niin inhottavalta. Tällä kierroksella koin olevani saman tien paremmassa kunnossa (ja siis paremmassa kunnossa kuin päivää ennen synnytystä), joten taisin aloittaa turhan reippaasti. Sittemmin olen koittanut vähän hellittää ja muistaa levätä aina tilaisuuden tullen. Muutamana viime päivänä jomottelu onkin pysynyt poissa. 

Jospa pikapuoliin saisi vähän iloisempia terveisiä sieltä lantionpohjasta?

Uusi menopeli ensikäytössä

Sunnuntai-iltapäivän kunniaksi päätin ulkoistautua imetyshikikammiosta puistoon Miehen, Aikavarkaan, Unirosvon ja uusien tuplakiesien kanssa.

No, vauva nukkui (yllätys yllätys) vielä kun Aikavaras sai välipalansa syödyksi. Kohta se herää nälkäisenä, menkää te edeltä, me tullaan kohta perässä niillä uusilla rattailla, kaavailin Miehelle.

Kohta on venyvä käsite.

Joo, Unirosvo heräili nälkäisenä kun vähän siinä vieressä kolistelin. Mentiin vaipanvaihtoon: pesin pienen pepun, kuivasin, oho mistä ihmeestä pyyhkeeseen tuli näin paljon kakkaa, no onhan se päivänselvää mistä, jaahas uudestaan pesulle, uusi pyyhe, taas kuivaillaan, kuiva vaippa, näyttääkö tuo napatynkä nyt liian punaiselta, putsataanpa sitä vähän, jaahas nyt se turautti taas siihen uuteen vaippaansa, pesulle, kuivaus, vaippa. Sitten syömään. Unirosvo on nopea syöjä, sille riittää 5–10 minuuttia per puoli ja yleensä luumunkokoiseen pikkumahalaukkuun ei jääkään tilaa toisen puolen maidolle. Mutta se maidonlähteen etsiminen voi kestää helposti toiset 10 minuuttia: hamuilua, taaksepäin tuijottelua, nyrkit suuhun, äninää, mistä saisi maitoa, lipomista, nenällä hieromista… Kello kävi. Vihdoin onnistui. Sitten syötiin, eli juotiin. Sitten tuli taas kakka. Kylppärisession jälkeen ulkoiluvaatteet päälle molemmille – ei kun katsopa, nyt se puklasi ja body on hartioista ihan märkä. Vaihtoon.

Loppu kävikin vikkelästi. Tuntui surrealistiselta (suomen kielen ammattilaisena mun pitäisi kyllä sanoa epätodelliselta) kävellä ilman supistuksia.

”Söikö vauva nyt tavallista kauemmin?” Mies kysyi, kun parkkeerasin Britaxit leikkipuiston varjoisaan reunaan. 

Siellä alhaalla se nukkuu

Noooh… ei nyt varsinaisesti. Mutta se kaikki muu.

Mies lähti kauppaan ja vei matkalla Aikavarkaan matkarattaat kotiin. Mä jäin puistoon kahden lapseni kanssa. Onneksi toinen niistä ei liiemmin vahtimista tarvinnut. Edelleen hiukan surrealistinen olo. 

 

Harmitti, kun paikalla ei ollut tuttuja naamoja, joille olisi voinut näyttäytyä ekaa kertaa pitkiin aikoihin. Kertoa, että nyt se on syntynyt ja kaikki meni hyvin!

Matkalla kotiin

Kotiinpaluukin sujui tuskitta. Ekaksi Unirosvo kantokopassaan sisälle, sitten Aikavaras pois rattaista ja rattaat varastoon. Unirosvo jatkoi uniaan omassa sängyssään, me syötiin valmisruokaa päivällistä ja luettiin Luukkukirja ja Kissakirja ja Pupukirja ja katseltiin ikkunasta, kun Isi tuli kaupasta.

Kotona

Ja pää pyörällä; siirtymä sairaalamaailmasta kotioloihin oli aika suuri, vaikka ehdinkin viettää Tyksissä vauvan kanssa vain kolme ja puoli päivää.

Osittain pyörrän myös ne ”ei pelota” -höpötykseni. Kylläpä pelottaa. Nyt tässä pärjäillään ihan hyvin, kun on kaksi aikuista ja Unirosvo lähinnä nukkuu. Mutta entä sitten, kun Mies palaa töihin? Entä sitten, jos ja kun Unirosvo muuttuu vaativammaksi?

Vielä hehkeissä sairaalavaatteissa

Kotiuduimme eilen, kun Unirosvon paino todettiin noususuhdanteiseksi ja mun luontaisesti littanahko etumus oli turvonnut kahdeksi kivistäväksi palloksi. Kolmelta Aikavaras katsoi ikkunasta, kun nostelin taksista turvakaukaloa, sairaalakassia, Liberon promolaukkua ja Mummien tuomia lahjakasseja, jotka olin unohtanut laittaa etukäteen Miehen matkassa kotiin. Taaperon hymy vaihtui kuitenkin nopeasti känkkäränkäksi. Kaikki oli väärin, mitään ei ollut tarpeeksi, mikään ei huvittanut, Äidin syli ei kelvannut, Isi ei saanut mennä vessaan, välipala oli huono mutta välipalattakaan ei halunnut olla. Lopulta räkä poskella rääkyminen laantui ja Äiti sai kaipaamiaan haleja korkoineen. Sen jälkeen Aikavaras on ollut aina välillä iloisesti hämmästynyt nähdessään mut täällä kotona. 

Kenties ainoaksi jäävä kasvokuva Unirosvosta matkalla kotiin. Ensi viikolla sen kasvot ovat jo erinäköiset.

Olo on tänään, heikkounisen yön jälkeen henkisesti kuin kahteen suuntaan venytettävällä kuminauhalla. Kun imetän vauvaa, tuntuu että pitäisi ottaa Aikavaras syliin, rakentaa leegolinnaa, mennä ulos tekemään kaikkea mikä raskauskankeuden takia jäi taaperon kanssa tekemättä viime kuukausina. Kun autan Aikavarasta syömään lounasta tai istutaan sylikkäin sohvalla, vauvahattarahormonihuuruinen mieli tahtoisi sulkeutua oven taakse kaksin uuden vauvan kanssa, haistelemaan sen niskakuoppaa ja katsomaan, miten sen poskeen tulee pieni hymykuoppa, kun ilmakupla etenee tuoreessa suolistossa. Omatunto kolkuttaa: miksi et ollut näin vauvahuumassa Aikavarkaan synnyttyä? Miksi itkit ja olit ahdistunut, miksi pelkäsit pukea vauvaa, miksi et halunnut nukkua vauvan vieressä, miksi koit silloin kaiken ylivoimaiseksi tai ainakin tosi hankalaksi? 

Aikavaras piirtämässä liidulla (pöytään näköjään) aamupäivällä, kun Unirosvo nukkui. Pääosassa kuvassa päiväkodin pihalla tulleet pipit.

No, tuskin tätäkään ehtii murehtia sitten kun vastasyntynyt vähentää päivänukkumistaan. 

Ensimmäinen kotiaamupala sitten uuden ajanjakson alkamisen. Mies toi kaupasta croissanteja, minä olin kekseliäästi ostanut jo viime viikolla jääkaappiin synnytyksen jälkeisiä aikoja odottamaan brie-juustoa. Hyvä pari. Ja puuroa tietysti. ...ja kahvia...

Nyt sain lounaani syötyä. Mies vetäytyi lepäämään, Unirosvo nukkuu jo toista tuntia, Aikavaras nukahti puoli tuntia sitten. Taidan napata vauvan kainaloon ja laittaa silmät kiinni.