Silmämunia & nakulääkäreitä - ilman apupyöriä

Juuri kun sitä uskoo tuntevansa suunnilleen, millaisella skaalalla neljävuotiaan sanomiset liikkuvat:

Mä rakastan sua äiti niin, että sattuu. Vuotaa verta ihan kauheasti. Iho kuoriutuu ja pää lähtee irti!

Äiti mä rakastan sua niin paljon, etten mä anna kenenkään koskaan paloitella sua.

Äiti sä olet maailman ihanin ja paras äiti. 

Nämä siis on perus. Sitten on niitä Ninjago-juttuja, kakkajuttuja, tyhmittelyjä ja pohdiskelevia kysymyksiä: Mitä jos jossain autossa ei ole pyyhkijöitä? (tämä hurjassa räntäsateessa) (vappuaatonaattona!)

Niin, vaikka on tottunut yllättäviin viesteihin, aina se jollain lailla jossain välissä yllättää:

Mitä jos me kaikki ollaan vain maailman leluja? Jotka toimii pattereilla?

Mitä jos koko Suomi on vain vettä, ja tää kaikki on tosi tosi iso laiva?
(Unirosvo: Joo ja olisko hassua jos verho kävelisi?)


Äiti onko sun silmä oikeasti kananmuna?
(Unirosvo: Joo ja taskussakin voi olla kananmuna! Tai voi olla päässä pipo tai hattu.)


Oih. Superpark on niiiiin mahtava paikka, että mä toivon ettei sitä olisi koskaan rakennettukaan!
(Mäkin toivon, ettei sitä olisi koskaan rakennettu. Mutta en siksi että se olisi mahtava, vaan siksi että se on psykedeelinen, pelottava ja selänjumittava paikka, josta lapsia ei saa revittyä kotiin edes lakupatukalla lahjoen.)


En pue kalsareita! Haluan rokata nakuna! Näin rokataan [alkaa tanssia ja laulaa]: Kaikki sedät on papparaisia eikä ne rokkaa. Kaikki tädit on oikeesti naisia. Kaikki naiset on kauniita. 
(Unirosvo: Joo ja apukokki kokkaa!)

Ja eilen illalla, vähän rankan iltasuihkuttelun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle lepuuttamaan jalkaani, jonka olin murskannut vähän veriseksi kompastuttuani imuroidessa dinosaurukseen. Kohta kulman takaa hiippaili pari vaatteetonta naperoa:

Hei, tervetuloa nakulääkäreiden sairaalaan, potilas. Sinulla on selvästi kolmiotauti. Kohta muutut harmaaksi ja suusi ei enää aukea, jos et saa nopeasti nakeista tehtyä lääkettä. Me olemme nakulääkärit Onnila ja Annila ja hoidamme sinut kyllä kuntoon.

Nakkilääke tehosi ja nakulääkärit saivat pian iltapalaa.

***

Unirosvo herää aamuisin karjumaan, että haluaa jälkiruokaa, tai muuten vaan karjumaan, ja kutsuu mua vahingossa välillä parhaan päiväkotikaverinsa nimellä. Aikavarkaan juttuihin se menee yleensä mukaan innolla ja heittelee väliin absurdeja kommentteja, joissa omasta mielestään on toimiva logiikka tai vähintäänkin sopiva ajatuksellinen aasinsilta.

***

Aikavarkaan apupyörät irrotettiin vappuna. Viime syksynä jo ohjaaminen ja pystyssä pysyminen onnistuivat, mutta liikkeellelähtö ja jarruttaminen olivat aika mahdottomia, ja päiväkotiin kulkiessa niiden tietysti täytyy sujua, kun aikuinenkin on pyörällä ja kuljettaa Unirosvoa; apukäsiä ei risteyksissä liikene. No, parin harjoituksen perusteella tehtiin vappupäivän iltana päätös olla kiinnittämättä apupyöriä enää. Mies lähti aamuyöllä työmatkalle, pojat heräsivät suremaan sitä ja minä murehdin kaulajänteet kireinä ensimmäistä ilman apupyöriä -aamua. Mutta hyvinhän se sujui, kun lähdettiin vähän myöhässä ja lähiautotien aamurumba oli jo rauhoittunut. Tänään pysähtymiset menivätkin jo rutiinilla. Iso ja ihmeellinen nelivuotias.

Ennen päivällistä kiivettiin vielä Vuorelle, jossa tyypillisesti podin jyrkännekammoani ja stressasin, loukkaako Unirosvo kavutessaan Aikavarkaan perässä hankalinta reittiä kivenlohkareen yli. Yritin suositella sitä valitsemaan polulla kävelemisen kivenylityksen sijaan. Se katsoi mua pitkään ja totesi: "Äiti kyllä mä osaan. Mä täytän kohta jo kolme...toista."

On aika rientänyt!

Vapputorillakin käytiin, mutta vain lakua hakemassa. Kylmä vappuaatto kului loskaa lapioidessa, apupyöriä irrottaessa ja niin-mahtavassa-ettei-kestä-Superparkissa. Vappupäivänä käytiin Tivolissa, Julinian brunssilla ja vapputorilla lakua hakemassa; kotimatkalla hankittiin Prismasta vielä nämä Blaze & Monsterikoneet- ja Spiderman-vappupallot. 

Lumesta, yö(kyö)peleistä ja mistä ensimmäinen ihminen syntyi

Kuljemme yhä päiväkotiin ja töihin pyörällä. Juuri kun pää ehti mukaan syyssäiden haasteisiin - että aamutahmea aikuinen saisi tuupattua itsensä pukemaan aamutahmeita lapsia totuttua aikaisemmin, koska vaatekerrosten ylle kiskominen todellakin vie aiempaa enemmän aikaa - tuli talvi. Lunta. Pakkasta. En kykene luopumaan pyörästä. On niin helppoa, kun ei ole päiväkoti-työpaikka-akselin suhteen kohtuullisen kehnojen bussiaikataulujen minuuttiorja tai joudu stressaamaan taskuparkkipaikkojen taikomisesta autojentäyteisillä aamuhämärillä pikkukujilla. 

Naapuri tosin ei käsittänyt tätä mukavuudenhalu-logiikkaa, jota yritin puuskuttaen avata aamulla sutiessani kaatuvin renkain irtolumessa siinä ohi lumitöitä tekevän herran. Viittä minuuttia myöhemmin en minäkään enää ymmärtänyt. (En ymmärtänyt eilenkään kesken matkojen. Ei ollut liukasta, mutta kapeat renkaat eivät oikein saa upottavasta, renkaan alta liukuvasta lumesta otetta. Ja ne kokkareiset alamäet! Perille päästyä sitten aina unohti - tärkeintä oli lopputulos.) Iltapäivällä naapuri oli taatusti aidosti hämmästynyt nähdessään mut pystyssä ja hyvissä voimin kolaamassa etupihaa siistimmäksi. Tai ainakin pystyssä ja kolaamassa. Lasten lumikolalla. 

Tänään Mies osti mulle nastarenkaat. Oli kuulemma Prismassa myynnissä mainostekstillä "ISÄNPÄIVÄLAHJAKSI". Jännittää, miten hyvin huomenna pyöräily luistaa (eheh, mikä sanaleikki).

"Maksoivat satasen, joten rouva on nyt hyvä ja pyöräilee sitten ihan hulluna."

EI MAINOKSIA -tarrasta huolimatta noita lelukuvastoja tulee nimellä postin joukossa. Ja tuulikaappiinhan se sisääntulo on tyssännyt useampana päivänä.

Kuolema askarruttaa Aikavarasta enenevässä määrin. Kuolemista ja hautajaisia leikitään päiväkodissa useamman pojan voimin. Iltapalapöydässä muistot päivän leikeistä sitten eskaloituvat hysteerisen murheellisiksi itkukohtauksiksi:

"Onko se ihan oikeasti totta että kuolemisen kunniaksi järjestetään hautajaisjuhlat?"

"On."

"Mutta mitä sitten kun tulee kauhea ikävä sitä kuollutta?" [huutoitkua]

Niin, mitä sitten. En minä tiedä. Jotain koitin sopertaa, että usein ihminen on jo tosi vanha ja sairas ja väsynyt kuollessaan. Että sitten kun on kuollut, ei sitä ihmistä enää satu ja väsytä.

"Miten se hiekka auttaa!" [huutoitkua]

"?!?"

"Se hautausmaan hiekka! Miten se parantaa vanhat taudit?"

Siinäpä sitten selittämään, ettei se ihminen enää varsinaisesti ole siellä mullan sisällä. Että siellä on pelkkä kuori.

"No missä se ihminen sitten on!" [huutoitkua]

Sormi suussa siinä sitten pohtimaan, että ehkä voi ajatella vaikka että se istuu näkymättömänä pilven reunalla. Viiiiirhe!

"Miten sieltä pilven reunalta pääsee alas! Kun ei ole portaita! Ja se on liian korkealla hyppäämiseen!" [huutoitkua]

Huokaus. "Haluatko tulla syliin ja itkeä siinä? On ihan ok olla surullinen. Se on aika surullinen asia." Siinä sylissä se murhe vähän laantui, mutta minä jäin sisäisesti raapimaan päätäni. Tässä kohtaa kuulkaa uskonto tulisi tosi käteväksi avuksi. 

Ja koko tämän episodin ajan Unirosvo istui vastapäätä ja mupelsi tyynenä leipäänsä. "Aikavaras itki äsken", se totesi kohta.

Välihaalaria ja kypärämyssypipoa piti mennä ihailemaan peilistä ekalla pukeutumiskerralla.

 

Unirosvo kiukuttelee kintaista, rakastaa Miekkavalas Täplä kunnostautuu -kirjaa, laulaa merkillisen hyvin, komentaa isoveljeään turhan tomerasti ja heräilee öisin ilmoittamaan, että haluaa pelata heti kuulapeliä. Tai koirapeliä. Tai huutamaan kauhuissaan, että muki on liian lähellä (kohtuuttoman dramaattinen painajainen).

Kuoleman muassa Aikavarasta askarruttavat muutkin suuret asiat. Esimerkiksi muutama viikko sitten nukkumaanmenoaikaan: 

"Äiti mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

"Apinasta."

[epäuskoista hihitystä] "Eiii...ei! Ehkä mammutista."

"Ei kun apinasta."

"Tai huoltomiehen mahasta!"

Sitten olivat nämä tärkeät kysymykset:
 

"Voiko pisulla sammuttaa pienen tulipalon?"

(Vastaus: "Voi, hyvin pienen voi. Varovasti.")

Voidaanko me ostaa joku kerta savupiippu?

(Vastaus: "Ei.")

Ja tänään päivällispöydässä: "Äiti oletko sä vielä muistanut miettiä sitä mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

Mies: "Apinasta."

[epäuskoista hihitystä]

Kahden viikon pohdinta

Jännittikö lähteä tänne? Kyllä, ihan älyttömästi. Olen agorafobiaan taipuvaista sorttia: jos olisin yksineläjä, saattaisin vahingossa tulla sulkeutuneeksi neljän seinäni sisälle kuukaudeksi vain siksi, että joskus lähteminen minne vain tuntuu hankalalta, joten lykkään sitä, ja sen päälle vielä viivyttelen. Tällä mentaliteetilla matkustaminen viereiseen kaupunkiinkin on mukavuusalueelta poistumista. Saati sitten lasten kanssa.

Mutta kaduttaako? Ei. Lainkaan.

Onhan täällä jotain maristavaakin: Juomavesi pitää kantaa kaupasta -  hanavesi puhdistetaan merivedestä, ja siinä on sen verran erilaisia mineraaleja ja sivumakua, ettei sitä suositella yleisesti juotavaksi; mitään turistiripulimyrkkyä se kuitenkaan ei ole, ja sillä voi huoletta pestä hampaat ja tutit, aamukahvikin ja lounaspasta ollaan keitetty hanavedessä. Mutta muoviroskaa ja painavia kauppakantamuksia kertyy hävyttömästi. Ei ole tiskikonetta. Pyyhkeet eivät ilmankosteuden vuoksi kuivu koskaan. Portaat kotiovelle hissittömässä talossa on välillä hankala nousta tai laskeutua, kun kannettavana on matkarattaat tai kauppakassit ja samalla pitäisi tukea Unirosvoa, joka tahtoo ehdottomasti kävellä rappuset itse. Lasten kiukuttelu on lasten kiukuttelua ulkomaillakin (sori naapurit, avonaisista tuuletusikkunoista huuto kantautuu ulos ja muiden koteihin tehokkaammin kuin kotimaassa).

Sananen olisi sanottavana myös näistä arvostetuista ja paikallisten rakastamista Santa Cruzin karnevaaleista, jotka käytännössä jatkuvat jo toista viikkoa. Viime viikolla ja viikonloppuna melutaso kaupungilla ylitti siedettävän, ja meno näytti melko...juntilta. Pakko tunnustaa, petyin kaikesta siitä örvellyksestä, ysäridiskojumputuksesta ja halvannäköisistä muovikrääsäasuista. Ja kun täällä on karnevaalit, kadut tosiaan tulvivat ihmisiä, ja siinä naamiaisporukassa ne harvat pukeutumattomat pistävät enemmän silmiin kuin naisten alusvaatteissa kekkuloivat äijät tai vauvoiksi pukeutuneet täti-ihmiset.

Toisaalta sen saman ilmankosteuden vuoksi lapsia ei tarvitse kuorruttaa rasvalla, Aikavaras pärjää astmalääkityksen minimiannoksella ilman yskänpuuskia, ja mun hennoista pohjoishiuksista on tyystin kadonnut kotimaassa tyypillinen, järkyttävän ärsyttävä sähköisyys. Poikien tukatkin kihartuvat ihanasti. Eilinen karnevaalihumukin koostui jo arvokkaamman oloisesta meiningistä; kaupunkilaisten asut olivat huolellisemmin toteutettuja ja kiinnostavampia katsella, ja aukioilla kaikui perinteinen espanjalainen musiikki. Ja tänään tämä vuosittain järjestettävä, perinteikäs karnevaali jo päättyykin.

Aioin kotona koko syksyn ja tammikuun avata ne yksitoista vuotta vanhat espanjan alkeiskurssien kirjat, mutta puhtia ei ollut, eikä aikaa tuntunut löytyvän. Nyt olen ehtiessäni ja jaksaessani lueskellut opetussivustoja netistä - lomakodin olohuoneessa toimii wifi puhelimessa ihan tehokkaasti - ja pyrkinyt parhaani mukaan asioimaan ravintoloissa ja ohikulkijoiden kanssa jutellessa espanjaksi. (Täkäläisten englanninkielen taidottomuus tuli kyllä yllätyksenä.) Välillä olen jopa onnistunut. Monesti en. Esimerkiksi keskustelu, jossa yritän raportoida meidän toisten matkarattaiden kadonneen kauppakeskuksen ravintolakerrokseen johtavien liukuportaiden välitasanteelta, ei oikein luonnistu mun tasollani, kun en ole päässyt edes imperfekteihin saakka, en siis edes silloin viime vuosikymmenellä aikana ennen lapsia. Mutta tämä uuden, lapsiin liittymättömän opettelu tekee taatusti hyvää aivoille.

Joulun tienoilla turhan tutuiksi tulleet hermoromahdusfiilikset ja jatkuva maailmankamalinäiti-olo ovat myös vähentyneet, kun päivän hankalimmissa hetkissä on useimmiten ollut toinen vanhempi mukana. Tuskanhikeä on valunut vähemmän.

Jotain on joku joskus tehnyt oikeinkin sentään (en välttämättä minä), koska rähjäyksen, mustasukkaisuuden ja väsymysraivareiden lomassa tulee näitäkin hetkiä. "Unirosvo tule minun syliin nyt kun Äiti riisuu kenkiä, mulla on täällä syli vapaana sua varten!"

Myös kropalle tämä elämä tuntuu tekevän hyvää. Vaikka se suomiarkikaan ei ollut lähellekään silkkaa löhöämistä, selkäkivut on vähentyneet ja on suunnilleen samalla unimäärällä fyysisesti virkeämpi olo (voi olla, että valotulvallakin on osuutensa). On löytynyt uusia lihaksia mäkiä ja portaita kavutessa, vartalon ääriviivat tuntuvat selkeämmin; huomasin jopa suunnittelevani lenkkareiden ostamista, täällä kun pyörii puistoissa niin monenlaista kyykkääjää ja joogaajaa että kukaan ei vilkaise toistamiseen yhtä ylimääräistä hyppelehtijää (ryppyotsaisen juoksutreenin, sammakkouinnin ja lootusasennot ortopedi kielsi aikoinaan lonkkaongelmien vuoksi). Liikuntaa haikailin kyllä kotimaassakin, mutta siellä kroppa protestoi ylimääräisiä ponnisteluja rytmihäiriöillä. No, veikkaan lenkkareiden jäävän haavetasolle, koska kyllä Converseillakin voi tarttua leikkipaikan viereiseen leuanvetotankoon.

Lapsetkin ovat asettuneet, tottuneet. Mukaan pakatuilla autoilla ja dinosauruksilla ei juurikaan leikitä, mutta en usko parin kuukauden vailla hirmuista lelumerta vahingoittavan niiden psyykettä. Ostoslistalla on muovailuvahat ja tarrakirjoja, jotta Aikavaraskin jaksaisi sisällä tehdä muutakin kuin vaatia Tuomas Veturia YouTubesta. Ulkona leikitään joka päivä ja matkalaukkuihin mahtuneet viitisentoista kirjaa ovat kovaa valuuttaa, erityisesti Unirosvosta sukeutui jo joulun tienoilla kova lukija, joka ainakin Miehen lukemana jaksaa kuunnella vartinkin mittaisen sadun.

Lopuksi pari Aikavarkaan kertomaa vitsiä:

Miksi Unirosvo lensi etelään lentokoneella?

- Koska hän ei jaksanut kävellä eikä osaa ajaa autolla. Hahaha, se oli vain vitsi!

Lentäviä koiria ei ole olemassakaan. Paitsi Ruotsissa! Hahahah, se oli vain vitsi! 

Syyskuumuistiinpanoja

Jälleen ovat päivät vierähtäneet viikoiksi. Olen saanut nukkua muutaman yön hyvin ja herätä monena yönä usein. Olen pohtinut uhmaa, itkua ja kiukkua; olen iloinnut naurusta, halailusta ja kahta päivää vaille kolmevuotiaan jutuista, joissa on välillä odottamaton logiikka ja toisinaan ei päätä vaan kaksi häntää, sekä yksivuotiaan haparoivasta äänestä joka osaa sanoa pää ja määmää.

Täytin vuosia viikko sitten lauantaina. Olin aikonut leipoa jotain, muffinsseja ehkä tai piirakan, mutta unohdin koko asian, kun edeltävät päivät täyttyivät Aikavarkaan raivareista ja Unirosvon nuhakuumeesta. Lauantai oli niin arkinen, että Aikavarkaan oli vaikea uskoa äidillä olevan synttärit. Vaikka välipalalla löytyi pakastimen pohjalta kaikille jätskit, jotka kesämmällä ostettiin jäätelöautosta eräänä aurinkoisena torstai-iltana, Aikavaras silmäili mun hapsottavaa tukkaa ja Unirosvon räkästämää paitaa skeptisesti eikä suostunut onnittelemaan.

Viime viikolla, kun Mies ei ollut työmatkalla, varasin kalenteriini kaksi iltamenoa. Siinä on kaksi enemmän kuin normaalina viikkona. Numero yksi: viini-illallinen ystävän kanssa kiitoksena tieteellisen artikkelin oikolukuavusta. En katsonut kelloa, en ehtinyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa, en murehtinut edes. Napanuora venyy ja paukkuu! Numero kaksi: toinen ystävä meni kesällä yllätysnaimisiin ja järjesti nyt kavereille bileet. En taaskaan vahtinut kellon kulkua mutta lähdin kotiin kymmeneltä; ajatus aamuyöhön tahallaan valvomisesta ja oman olon sabotoimisesta liiallisilla viinilasillisilla on sietämättömän imbesilli, sen verran Unirosvon kerryttämää univelkaa on vielä kuittaamatta, vaikka fyysinen vointini onkin parantunut sitten tämän kirjoittamisen. Bilepuheenaiheet olivat villejä ja keveitä, esimerkiksi että minkä ikäiselle lapselle aletaan puhua kuolemasta ja että lapsen edessä ateistikin saattaa turvautua kertomaan taivaasta.

Mies osallistui Turku City Marathonille. Reitti meni tästä meidän kodin tuntumasta, ja käytiin vilkuttelemassa maratoonarille ennen lasten päiväuniaikaa. En kehdannut jälkikäteen valittaa ääneen, että mulla tuli jalat kipeiksi, kun jouduin juoksemaan tuplarattaiden kanssa – sisältönään arviolta 27 kiloa pikkupoika-ainesta – kilometrin verran puistosta kyttäyspaikalle, koska puistosta lähteminen eli lasten kerääminen puskista ja maankamaraa takomasta kesti oletettua kauemmin. 

Olen itkenyt kuolevan, ilmeisesti rotanmyrkkyä maistaneen metsähiiren takia. Tai ehkä siksi, että Aikavaras järkeili että hiiren äiti tulee kyllä auttamaan sitä (ei tullut, vaan naapurinsetä sen jälkeen kun me olimme suunnanneet puistoon päin). 

Tänään tein sellaisen läpimurron, että päivällisen jälkeen sain luettua kirjaa kymmenisen minuuttia samalla kun pojat leikkivät keskenään Aikavarkaan huoneessa (useimmin ne leikkivät leikkiä, jossa kaikki kirjat ja lelut kasataan eri paikkoihin ja hoetaan että tää on meidän koti, meidän koti on nyt ihan täynnä). Entiseen, lapsettomaan malliin en tosin saa enää heittäydyttyä fiktiiviseen todellisuuteen. Luulin nimittäin keskittyneeni tekstiin, mutta joku tutka oli ilmeisesti kaiken aikaa valppaana, koska olin jo puolimatkassa olohuoneen halki ennen kuin varsinaisesti tajusin mitä se vaimea ääni siellä eri huoneessa oli kikatellut: ”Hihihi, Unirosvo syö sinitarraa!”

Unirosvo kiipeää pöydälle seisomaan monta kertaa päivässä. 

Aikavaras oppi puhumaan vohvelista tarkoittaessaan jäätelötötterön vohvelia. Tähän mennessä se on puhunut puhvelista. "Äiti, tässä jäätelössä on puhveli mukana!"

Parannuksen makua

Kuului toissapäivänä kummia: Unirosvo yllätti koko kosmoksen nukkumalla kiirastorstain vastaisena yönä yli viisi (5!) tuntia putkeen. (Tottahan toki Aikavaras kävi siinä neljän tunnin paikkeilla huutamassa, että peitto on huonosti, mutta silti.) Muutamana muunakin yönä hiljattain vauva on vahingossa nukkua posottanut jonkin kolmetuntisen.

Näinkin pieni ja mahdollisesti tilapäinen, mutta toivottavasti pysyvä parannus yöunissa on vaikuttanut omaan olotilaani huimasti. Nonstop-päänjyskytys on poissa, katse on helpompi kohdistaa, huimaa vähemmän, hymyilyttää enemmän. Olen onnistunut karsimaan suklaansyöntiä ja syönyt sen sijaan enemmän oikeaa ruokaa. Olen jaksanut jumpata olkkarissa päiväunien aikana, kerran jopa puolen tunnin ajan, toisen kerran jopa kevyillä käsipainoilla. Kanniskelun ja valvoskelun riuduttamat lihakset muistavat nekin taas hengittää. Eihän tällaisella pseudotreenillä mitään some-belfieihin oikeuttavia gluteus maximuksia saada, mutta vähän ääriviivojen tuntua latistuneehen olemukseen kuitenkin.

Lasten viikko sitten pääsiäislahjaksi saamat narsissit onnistuin tappamaan heti alkuunsa, mutta Aikavarkaan päiväkodissa kylvämä rairuoho kukoistaa. 

Laatuaikaa labyrintin uumenissa

Katastrofaalisten valvoskeluöiden välissä yksi hieman unisempi yö. Parasetamolia jännitysniskapäänsärkyyn, ylimääräinen kahvikupillinen välipalalla. Niiden voimalla jaksoin lähteä Mehukattimaailman melskeeseen perhelauantai-iltapäivää viettämään. 

Kun Unirosvo oli leikkimiseen väsähdettyäänkin tyytyväinen Miehen seuraan ja peräti nukahti sen syliin ja vieläpä ilman tuttia, päädyin juoksemaan, hyppimään ja konttaamaan Aikavarkaan kanssa kiipeilylabyrintin putkissa ja mutkissa puolisen tuntia. ”Äiti tännepäin! Nyt mennään tuolta! Tule tänne minun kanssa! Mennään seuraavaksi tuosta läpi, tule tänne täällä on tämmönen näin!” Liikunnasta se kävi mullekin.

Näitä hetkiä, jolloin ei tarvitse jakautua kahteen suuntaan, olla jatkuvassa valmiustilassa erotuomarina tai lähteä Aikavarkaan leikeistä kesken pois Unirosvon päiväunien päättymisen vuoksi, pitäisi järjestää enemmänkin. Selvästi ne virkistävät sekä äitiä että taaperoa, ja auttavat lisäksi paikkaamaan monta komentamisen, tuittuilun, uhmaamisen ja mustasukkaisuuden venyttämää kohtaa tässä vanhemman ja lapsen välisessä ihmissuhteessa.