Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.

Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.

Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).

Entä jos mää en ala

Eilen oli sellainen olo, että mä en kyllä nyt ala. Lopetan kaiken!

Flunssa pakotti päätä ja jäseniä ja kahden viikon takainen ihme ei todellakaan ole toistunut. Silloin yhtenä (1) yönä Unirosvo nukkui omassa sängyssään aamuviiteen asti. No, siitä yhden yön jutusta saatu energia ei kanna enää kahden viikon kuluttua. Kuopus on katsonut asiakseen tökkiä mua kaiken muun könyämisensä ja kaulanpuristelunsa lisäksi hereille kertoakseen tärkeitä faktoja:

"Ei ole yhtään hyvä juttu!"

Minä unenpöpperöisenä: "...mitä? ...mikä?"

"OMA SÄNKY! Ei oo yhtään kiva juttu oma sänky, ei."

Niin että.

Onneksi haamut jaksavat, vaikka äiti on vähän väsynyt. Toinen mummeista ompeli Aikavarkaan pyynnöstä 4-vuotissynttärilahjaksi kummituspuvut kummallekin pikku pummitukselle.

Sen lisäksi, että ajattelin lopettaa nukkumisen vaikka kokonaan kun ei sitä kuitenkaan saa tehdä rauhassa, ajattelin lopettaa pyöräilemisen flunssaisena. En kyllä ajaisi autoakaan, siinä kokovartalosäryssä tulisi vain sakkoja, lommoja ja ruumiita, ja työpaikan lähellä parkkipaikan metsästäminen kohottaa kortisolitasoja turhan paljon. Ja bensakin oli loppumassa enkä ole koskaan tankannut (ja Mies on tämän viikon työmatkalla), ja sitä nyt ei ainakaan kannata opetella a)flunssassa ja b)väsyneenä ja c)kiireessä joko päiväkodilta töihin tai töistä päiväkodille. Ja jos en tankkaisi enkä enää koskaan ajaisi, eipä tarvitsisi mennä sinne autokoulun kakkosvaiheeseenkaan.

Jonain iltana ihmettelemässä leikkipaikan yli liidellyttä kuumailmapalloa.

Ajattelin lopettaa työssäkäymisen. Mitä järkeä stressata otsansa kurtuille, ylisuorittaa alipalkalla, kuunnella töissä huomauttelua vaikkapa siitä että mun kahvitaukoeväiksi tuomani omenat ovat vääränlaisia (minun syötävikseni), tuntea jatkuvaa huonommuutta siitä että mun lapset on aina päiväkodin pihan viimeiset.

Neljävuotias katsoo, kun tuuli irrottaa keltaisia lehtiä. Viikonloppuna iso pieni harjoitteli jo ilman apupyöriä ajamista. Itse ajaminen sujui yllättävän hyvin, mutta apupyörät ruuvattiin vielä takaisin, koska liikkeellelähtö ja pysähtyminen ovat vähän hasardeja, about siinä toivottoman rajamailla ilman apua, ja yhtä lasta pyöränistuimessa kuljettaessa ei apukäsiä liikene omillaan polkijalle.

Ajattelin lopettaa päiväkodilla käymisen, mikä on ihan ookoo jos kerran ei käy töissäkään, eivätkä sitten ole lapsetkaan siellä enää vika vellihousuina. Ensin sanotaan, että verskat eivät ole tarpeeksi säänmukaiset housut, eikä kaksivuotias saa niitä itse jalkaan. Pitää tuoda tuulihousut, kun niiden alle ei kylminäkään aamupäivinä tarvitse laittaa sisähousuja (luulin että sisähousujen jättäminen olisi helpompaa kuin niiden riisuminen ja ulkoilun jälkeen uudelleenpukeminen). Toin pyynnöstä tuulihousut vain löytääkseni lapsen topattuna iltapäiväauringossa, tuulettomassa 16 asteessa pipoon ja collegehousujen ja pitkähihaisen päälle vedettyyn haalariin, joka päällä oli aamulla kolmessa asteessa matkattu päiväkotiin. Vieressä isoveli leikki t-paidassa. Polvitaipeiden ihottumat pahenevat, kun iltapäivien syyskesäsäässä jalkojen iho hautuu hiessä.

Kotona lapset nahistelivat ja nurisivat. Kaikki oli väärin, kaikesta tuli pipi, ruoka oli pahaa. Lopetan ruoanlaitonkin. Ja miksi pitää aina joutua pakottamaan iltapesulle, vaikkei kesken olisi muuta kuin marina siitä ettei huvita enää leikkiä?

En kyllä alkaisi olemaan kotiäitikään.

Tänään on flunssa väistynyt ja aloin taas (paitsi töissä on muutama detalji, joita en todellakaan ala). Aikavaras täytti viime viikolla neljä, ja vapaamuotoisesti merkkipäivää juhlistettiin jo, mutta viralliset kotisynttärit vietetään lauantaina ilmapalloineen ja serpenteineen. Lupasin Aikavarkaalle, että leivotaan sitten kuitenkin se porkkanakakku ennen lauantaisia juhlia, juuri niin kuin lupasinkin joskus, vaikka tässä välissä flunssa- ja uupumuspäissäni vedin sen listasta yli ja neuvottelin kaiken itsetehdyn korvaamisen Viennetalla.

Eilinen paha ruoka oli tänään hyvää. Mistään ei tullut riitaa, paitsi vähän iltapesusta. Pojat pyyhkivät pölyjä ja lupasivat, etteivät yritä huomenna rikkoa imuria jos imuroidaan, mutta muutakin raivaamista riittää:

Mistä näitä askarteluja oikein tulee? Entä minne ne voi laittaa?

Aulan lipasto, jonka päällä piti olla vain karttapallo, avainkulho ja pari koriste-esinettä.

Marraskuu

Kelit haastavat. Pikaisen googlailun perusteella puoli äitimaailmaa tuntuu säästävän toppapukuja selkeille pakkasille. Naarmuuntuvat hiekassa, ne sanovat. Likastuvat turhaan. Jälleenmyyntiarvo laskee. Lapset hikoavat. Välikausihaalarilla mennään, alle tarpeen mukaan kerroksia, ne sanovat. 

Mutta kun celsiukset laskevat kolmeen ja tuulituntuma hyytää, minä kyllästyn hikoilemaan tuulikaapissa näperrellessäni kahdelle lapselle sisävaatteiden päälle villahaalareita ja välikausihaalareita ja kurahousuja, koska vanhat ja paljon pestyt välikausihaalarit eivät enää pidä vettä. Sitä paitsi kaikesta riekkumisesta huolimatta joku palelee aina jostain. Ja Aikavaras alkaa valittaa, miksi nyt puetaan villahaalari, haluan fleecehaalarin, miksi nyt laitetaan fleecehaalari, tahdon tahdon tahdon villapaidan. 

Vaihdan toppaan. Pukemisprosessi lyhenee kymmenellä minuutilla, hiki ei ehdi tulla pukijalle eikä tule lapsillekaan ulkoillessa. Pienet sormet ja varpaat on ulkoilun jälkeen lämpöiset. (Mun ei.) Hitot jälleenmyynti- tai käyttöarvosta, pidettäväksi nämä ostettiin.

Kelit haastavat myös muuten. Paitsi että väsyttää, väsyttää, väsyttää – eikä tilannetta auta Aikavarkaasta muhun ja musta Unirosvoon tarttunut yskä, joka nyt on herätellyt kuopusta viimeiset viisi yötä suunnilleen vartin välein – ei kuvista tule juuri mitään: 

Unirosvo on oppinut sanomaan tyhjä, orava, juna, tässä, siinä, täältä, pupu, ja monta muuta sanaa, ei ehkä täysin oikeilla äänteillä mutta tunnistettavasti. Kun sillä on ilmavaivoja, se kiertelee kämppää osoitellen vaippaansa ja ilmoittaen, että puuppa, taas. 

Se tahtoo kaikki samat edut kuin veljensä, haluaa osata samat temput ja piruetit ja sohvalta putoamiset.

Lapset painivat, tönivät, halailevat, käkättävät ja riitelevät. Minä elän tiskirätti kourassa käsi pyykkikoneen napin päällä ja toivon, etten niin usein haaveilisi erilaisesta elämänvaiheesta, isommasta henkisestä elintilasta, koska tämä on kuitenkin lopulta niin lyhyt vaihe, ja ainutlaatuinen, ja tärkeä.

Tapaus nimeltä pinkki pipo

Mikäs sen ankeampaa (okei – todellisuudessa todella monikin asia…) kuin 3-vuotiaan kanssa talvipipo-ostoksilla ollessa löytää itsestään laumasieluinen konservatiiviäiti, joka perustelee lapselleen, miksi pinkin pipon sijaan tämän kannattaisi mieluummin valita vaikka marraskuuhun loistavasti sointuva harmaa tai kaamokseen sulautuva sinimustaraidallinen.

Ei siksi, että mun mielestä pojan ei pitäisi pitää pinkkiä. Vaan siksi, että ajattelen että monen muun mielestä pojan ei kuulu pitää pinkkiä. Se on nykyisin niin loppuunkuluneen leimaantunut tyttöväri, ettei siinä värit-kuuluvat-kaikille-aivopesu paljon auta. Tavallaan nämä ei-ole-tyttöjen-ja-poikien-värejä-palopuheet ovat pelkkää hymistelyä, jota on helppo harrastaa aikuinen vastaan aikuinen -asetelmassa. Mutta entäs kun lapsi joutuu yksin kohtaamaan muiden lasten omaksumat stereotypiat? ”Ota mieluummin edes tämä supertylsä loskanharmaa” -taivuttelujeni taustalla ei siis muhinut ajatus, että mitäköhän naapurit ja kaupankassat meistä nyt ajattelevat jos Aikavaras tallustaa pinkissä pipossa, vaan tämä: mitä muut lapset sanovat hänelle, kun minä en ole kuulemassa. Aikavaras on päiväkotiryhmänsä nuorin, ja on ankea ajatus että isommat lapset sitten naureskelevat pihalle lähtiessä, että kato tolla on tyttöjen pipo. Lapselle voi helposti tulla nöyryytetty olo, jos hän on aidosti tykännyt jostain ja muut lyttäävät sen naurettavaksi.

Ajatusketju jatkui. Pinkki kypärämyssymallinen talvipipo maksoi parikymppiä ja sitä olisi tarkoitus käyttää tänä ja seuraavana talvena usein, ehkä päivittäin. Mitä jos jo tokana käyttöpäivänä Aikavaras keksii, ettei sittenkään haluakaan sitä koska se on pinkki, ja joko piposta tulee ulospukemisen kompastuskivi tai tarvitsee ostaa uusi parinkympin talvipipo. Raharaharaha!

Kesken kaiken huomasin, ettei pinkki pipo ollut edes ideaalin mallinen, vaan toinen, sellainen jossa on vihreitä tähtiä ja tupsut päälaella, vaikutti paremmalta. Se kelpasi myös Aikavarkaalle, joskin ”olisin mieluummin ottanut pinkin”.

Hyvityksenä hankittiin talvipipon lisäksi pinkki puuvillapipo, koska vanha sininen koirapipo kiristää jo otsaa. (”On ahdas! Tulee ripsille!”)

No, talvisään uhka vetäytyi; pinkki puuvillapipo pääsi päiväkotiin.

”Äiti L sanoi että miksi Aikavarkaalla on jonkun tytön pipo päässä!” Aikavaras kertoi jälkikäteen. ”Se väitti että tää ei ole mun pipo vaan jonkun tytön.”

”No mutta. Onhan se sun oma pipo, jonka sä itse valitsit. Mitä sä vastasit sille?”

”Että onpas se mun oma pipo ja se ostettiin mulle omaksi Pihma-kaupasta [Prisma]. Ja A [hoitaja] sanoi myös että onpas se Aikavarkaan oma eikä kenenkään tytön.”

Toistaiseksi ehkä loppuunkäsitelty? Väri kuin väri.

Jos jonkinmoista edistystä viime aikoina

”Minusta on tullut iso poika pukemaan”, sanoo Aikavaras ja pukee kuin pukeekin (halutessaan) toppahaalarin ihan itse ylleen. Välillä kengät siinä samaan syssyyn, ja ihan oikeisiin jalkoihin. Satunnaisesti sukatkin sujahtavat jalkaan, joskus paita päälle.

***

”Äitää”, hymyilee Unirosvo, kun kysyn siltä, osaako se sanoa äiti. Sattumaa, ehkä, todennäköisesti. Sen tukka on kasvanut, pysynyt silti vaaleana. Ei vielä kiharru edes märkänä, toisin kuin veljellään saman ikäisenä. 

"Minusta on tullut iso poika syömään banaania", Unirosvo sanoisi jos osaisi.

***

Unirosvon pahin vierastuskausi on helpottanut. Mies on Kiinassa työmatkalla – tai sama se missä se on, vaikutus on sama – ja L-Mummi tuli päästämään mut ajotunneille. Maanantaina jännitti jättää Unirosvo ensimmäistä kertaa ilman kumpaakaan vanhempaa, mutta kaksituntinen oli mennyt jouhevasti, ja tänään vauva jo konttasi hymyillen Mummin syliin. 

"Minusta on tullut iso poika leikkimään", Unirosvo tuumaa, ja kun Aikavarkaan päiväunien aikana rohkenen käväistä yksin vessassa, sillä aikaa vauva konttaa pokkana Aikavarkaan huoneeseen ja alkaa isoveljen nukkuessa järjestää palapelin paloja parkkitaloon, vetää kirjoja hyllystä alas ja kiskoa leegolaatikkoa lelukaapista.

***

Niin, edistystä ajotunneillakin. Niitä on nyt neljä takana. Vähänkö hävetti, kun vielä tokan tunnin jälkeen jouduin vastaamaan kieltävästi kun multa kysyttiin, montako kertaa auto sammui. No, onneksi olen nyt viimein oppinut sammuttamaan auton tahattomasti kesken ajonkin. Ainakin jyrkässä alamäessä keskellä kaupunkia. Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että saisin auton sammahtelemaan tyhjillä teillä syrjäseuduilla. Onneksi on noita tuntejakin jäljellä.