Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.

Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.

Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).

Pitsa sulle, palkka mulle ja muita palmusunnuntaimuistiinpanoja

Äkkiä on kunnolla kevät. Leskenlehtiä, nokkosperhosia, muurahaisia. Taakse jäivät synkeänvalottomat pyörämatkat ("Äiti! Voidaanko me jo muuttaa pois Suomesta? Mä olen kyllästynyt Suomeen, koska apupyörät juuttui TAAS loskaan!"). 

Puistossa haetaan ojasta mutavettä ja perustetaan ravintola penkille. Minkä niminen ravintola tämä on? kysyn Unirosvolta. "Ööö...totatota...Ottamiskahvila! Pääruoaksi on karkkia. Jälkiruoaksi on limakuutio!"

 

Unirosvo kiukkuaa aikuisille irrationaalisista asioista ja Aikavaras hoitelee sosiolingvististä projektia, jossa selvitetään, montako avainsanaa virkkeestä voi korvata sanalla "kakka" ja tulla silti ymmärretyksi. 

Tekeillä keittoa, johon tulee paljon sokeria ja kookosmaitoa. Makaroonilaatikkoa, johon tulee jauhoja, kirsikoita ja mansikkahilloa. Kahviteetä, viilikahvia, banaanimehua ja monta sokerikakkua. Tarjolla on myös lapionmuotoisia kaurasämpylöitä, jotka on tehty tyynymuroista.

"Äiti sä olet tyhmä! Äiti mä rakastan sua vaikka sä olet niin tyhmä", Unirosvo ilmoittaa päivittäin. 

"Kakka sä olet kakka! Kakka mä kakkaan sua vaikka sä olet kakkan kakka", isoveli toistaa viereisestä huoneesta. Unirosvo raivostuu ja luonnollisesti itkee lattiaa hakaten seuraavat puoli tuntia. 

Vuorella ummistan silmäni säännöllisesti, kun Aikavaras kaahaa vinoilla kallioilla ja hyppää kiveltä toiselle ja välillä rinnettä alas. "Hyvin kävi!" se huutaa välillä iloisesti jostain ennen kuin olen edes tajunnut, että se on taas hurjastellut.

Sellaista. Noin niin kuin tiivistetysti. Myös matalaa hemoglobiinia ja lievää huolestumista siitä, että vajaan vuoden rauhallisemman kauden jälkeen Aikavaras on taas alkanut purra mua ja saada älyttömiä sekoilukohtauksia.   

Hampurilaismallin mukaan päätettäköön kuitenkin tämäkin teksti positiiviseen: 

Aikavaras ei tarvinnut koko talvikauden aikana "oranssia piippulääkettä" eli astman kestohoitoon tarkoitettua Flixotidea. 

Unirosvo ei pure. 

Töissä mun huonekaveri aikoo saada toisen lapsensa heinäkuussa ja pomo kaavailee sijaisuutta mulle tämän puolen vuoden sijaisuuden jatkeeksi, vastaahan huonekaverin homma mun koulutusta ja tälläkin hetkellä mennään jo vähän limittäin. Pomon esimieskin on suunnitelman jo suullisesti hyväksynyt. 

Kesälomasuunnitelmat saatiin puhuttua selviksi vailla draamaa jo samana päivänä kuin päiväkoti laittoi lomakyselylaput jakoon. Tänä vuonna ei tarvita "erikoispäiväkotia" eli päivystyshoitoa, eikä myöskään tarvitse vaivata vielä työelämässä kiinni olevia isovanhempia. Pystyn pitmämään juhannuksesta alkaen viiden viikon tauon, jota Mies vielä jatkaa viikolla elokuun puolella. (Eli tiedossa pitkä heinäkuu yhden tyhmää huutavan ja toisen purevan ja kakkakieltä puhuvan kanssa.)

Tänäkin vuonna siirrettiin viralliset naapurustokierrokset ensi kevääseen. Aikavaras oli tehnyt vitsan päiväkodissa, Unirosvolle tehtiin oma kompensaatio-oksa tänä aamuna pyynnöstä. Homma meni nopeasti siihen, että pelkkiin sukkiin pukeutunut pikkuveli juoksi isomman perässä ja hakkasi vitsallaan, ja molemmat huusivat nauraen: "Virvon varvon virvon varvon, tuoreeks terveeks, vanhaks tai vuoreks. Pitsa sulle, palkka mulle!"

Entä jos mää en ala

Eilen oli sellainen olo, että mä en kyllä nyt ala. Lopetan kaiken!

Flunssa pakotti päätä ja jäseniä ja kahden viikon takainen ihme ei todellakaan ole toistunut. Silloin yhtenä (1) yönä Unirosvo nukkui omassa sängyssään aamuviiteen asti. No, siitä yhden yön jutusta saatu energia ei kanna enää kahden viikon kuluttua. Kuopus on katsonut asiakseen tökkiä mua kaiken muun könyämisensä ja kaulanpuristelunsa lisäksi hereille kertoakseen tärkeitä faktoja:

"Ei ole yhtään hyvä juttu!"

Minä unenpöpperöisenä: "...mitä? ...mikä?"

"OMA SÄNKY! Ei oo yhtään kiva juttu oma sänky, ei."

Niin että.

Onneksi haamut jaksavat, vaikka äiti on vähän väsynyt. Toinen mummeista ompeli Aikavarkaan pyynnöstä 4-vuotissynttärilahjaksi kummituspuvut kummallekin pikku pummitukselle.

Sen lisäksi, että ajattelin lopettaa nukkumisen vaikka kokonaan kun ei sitä kuitenkaan saa tehdä rauhassa, ajattelin lopettaa pyöräilemisen flunssaisena. En kyllä ajaisi autoakaan, siinä kokovartalosäryssä tulisi vain sakkoja, lommoja ja ruumiita, ja työpaikan lähellä parkkipaikan metsästäminen kohottaa kortisolitasoja turhan paljon. Ja bensakin oli loppumassa enkä ole koskaan tankannut (ja Mies on tämän viikon työmatkalla), ja sitä nyt ei ainakaan kannata opetella a)flunssassa ja b)väsyneenä ja c)kiireessä joko päiväkodilta töihin tai töistä päiväkodille. Ja jos en tankkaisi enkä enää koskaan ajaisi, eipä tarvitsisi mennä sinne autokoulun kakkosvaiheeseenkaan.

Jonain iltana ihmettelemässä leikkipaikan yli liidellyttä kuumailmapalloa.

Ajattelin lopettaa työssäkäymisen. Mitä järkeä stressata otsansa kurtuille, ylisuorittaa alipalkalla, kuunnella töissä huomauttelua vaikkapa siitä että mun kahvitaukoeväiksi tuomani omenat ovat vääränlaisia (minun syötävikseni), tuntea jatkuvaa huonommuutta siitä että mun lapset on aina päiväkodin pihan viimeiset.

Neljävuotias katsoo, kun tuuli irrottaa keltaisia lehtiä. Viikonloppuna iso pieni harjoitteli jo ilman apupyöriä ajamista. Itse ajaminen sujui yllättävän hyvin, mutta apupyörät ruuvattiin vielä takaisin, koska liikkeellelähtö ja pysähtyminen ovat vähän hasardeja, about siinä toivottoman rajamailla ilman apua, ja yhtä lasta pyöränistuimessa kuljettaessa ei apukäsiä liikene omillaan polkijalle.

Ajattelin lopettaa päiväkodilla käymisen, mikä on ihan ookoo jos kerran ei käy töissäkään, eivätkä sitten ole lapsetkaan siellä enää vika vellihousuina. Ensin sanotaan, että verskat eivät ole tarpeeksi säänmukaiset housut, eikä kaksivuotias saa niitä itse jalkaan. Pitää tuoda tuulihousut, kun niiden alle ei kylminäkään aamupäivinä tarvitse laittaa sisähousuja (luulin että sisähousujen jättäminen olisi helpompaa kuin niiden riisuminen ja ulkoilun jälkeen uudelleenpukeminen). Toin pyynnöstä tuulihousut vain löytääkseni lapsen topattuna iltapäiväauringossa, tuulettomassa 16 asteessa pipoon ja collegehousujen ja pitkähihaisen päälle vedettyyn haalariin, joka päällä oli aamulla kolmessa asteessa matkattu päiväkotiin. Vieressä isoveli leikki t-paidassa. Polvitaipeiden ihottumat pahenevat, kun iltapäivien syyskesäsäässä jalkojen iho hautuu hiessä.

Kotona lapset nahistelivat ja nurisivat. Kaikki oli väärin, kaikesta tuli pipi, ruoka oli pahaa. Lopetan ruoanlaitonkin. Ja miksi pitää aina joutua pakottamaan iltapesulle, vaikkei kesken olisi muuta kuin marina siitä ettei huvita enää leikkiä?

En kyllä alkaisi olemaan kotiäitikään.

Tänään on flunssa väistynyt ja aloin taas (paitsi töissä on muutama detalji, joita en todellakaan ala). Aikavaras täytti viime viikolla neljä, ja vapaamuotoisesti merkkipäivää juhlistettiin jo, mutta viralliset kotisynttärit vietetään lauantaina ilmapalloineen ja serpenteineen. Lupasin Aikavarkaalle, että leivotaan sitten kuitenkin se porkkanakakku ennen lauantaisia juhlia, juuri niin kuin lupasinkin joskus, vaikka tässä välissä flunssa- ja uupumuspäissäni vedin sen listasta yli ja neuvottelin kaiken itsetehdyn korvaamisen Viennetalla.

Eilinen paha ruoka oli tänään hyvää. Mistään ei tullut riitaa, paitsi vähän iltapesusta. Pojat pyyhkivät pölyjä ja lupasivat, etteivät yritä huomenna rikkoa imuria jos imuroidaan, mutta muutakin raivaamista riittää:

Mistä näitä askarteluja oikein tulee? Entä minne ne voi laittaa?

Aulan lipasto, jonka päällä piti olla vain karttapallo, avainkulho ja pari koriste-esinettä.

Eeppinen Tykkimäki-esite sekä pienten lasten suuria suunnitelmia ja dramaattisia suruja

"Joskus mä menen päiväkotiin! Sitten mää itken." Näin julisti Unirosvo heinäkuun lopussa, pari päivää ennen kesälomansa päättymistä (ja kylläpä siitä on vierähtänyt aikaa, kolme viikkoa peräti, kiitos superkiireisten työpäivien ja tiiviiden iltojen). Niin se itkikin. Koko matkan päiväkotiin se itki. Mutta ei enää päiväkodissa, mitä nyt tuijotti puurolautastaan loukkaantuneena huuli väpättäen kun toivotin hyvää päivää.

Iltapäivällä itki Aikavaras, koska piti lähteä kotiin. 

Sen jälkeen solahtaminen takaisin päiväkotiarkeen on käynyt sujuvasti.

Päiväkodin jälkeiset kotiinpaluut voivat olla väsyneitä kellahtamisia Pikku Kakkosen eteen ja Unirosvon tolkutonta halua päästä painamaan naamansa mun kaulaani - "Anna lähemmäs!" se komentaa, vaikka lähemmäs ei voi päästä. Toisaalta pojat voivat heti oven sulkeuduttua keksiä, että "me halutaan juosta pippeliä pipon kanssa!" Tämä tarkoittaa keittiö-olohuone-ympyrän juoksemista peräkanaa huutaen samalla PIPPELI ja tietysti siis kypärämyssyyn tai muuhun tilanteeseen sopivaan päähineeseen sonnustautuneena.

Aikavarkaan Tykkimäki-esitteen lukuinto on jatkunut. Esite plärätään harva se ilta iltasadun sijaan, ja kuvien ja tekstin suhde saavuttaa aina vain eeppisemmät mittasuhteet. Enää ei riitä, että katsotaan, missä kuvissa näkyy tutunnäköinen kieputin ja että mitäs tuossa punaisessa tekstissä sanotaan. Ei, nyt Aikavaras maalaa esitettä lukiessaan tarkkaa kuvaa siitä, mitä tapahtuu kun aikuisena hän menee Tykkimäelle äidin kanssa kahdestaan. 

"Mennään tuohon korkeaan karuselliin, istutaan vierekkäin, mä pidän sua kädestä jos sua pelottaa. Älä huoli, siinä on hyvä turvavyö joka toimii! Sitten sen jälkeen, jos meidän pitää mennä vessaan, ootas mä katson tuosta kartasta, katso tuossa on lähin vessa, käydään siellä. Mä olen silloin aikuinen ja uskallan käyttää käsienkuivauslaitetta."

Karttojen jokainen kirjain, numero ja symboli on käyty läpi; kerta tai pari riitti, nyt Aikavaras tulkitsee niitä sujuvasti.

"Jos meille tulee kahvijano, tuolta kahvikupin kuvan kohdalta voidaan hakea kahvia. Jos me eksytään toisistamme, tuo kohta on kohtaamispaikka. Jos meillä on vauva mukana, sille voi antaa tuolla tuttipullon kuvan kohdalla maitoa vauvanhoitohuoneessa." 

"Leirintäalueella voidaan mennä taas kolmosmökkiin. Päätetään sitten, nukutaanko sohvalla vai sängyssä. Sitten voidaan käydä tuolla vessassa, ja tuolla. Jos pitää käydä suihkussa, tuolta löytyy suihku. Tuolla voi laittaa ruokaa grillikatoksessa. Jos tulee tulipalo, tosta voi ottaa palosammuttimen. Jos tuolla tulee tulipalo, voi käyttää vesitynnyriä."

Antoisa kartta

Tänään Tykkimäki-esite päätyi ensimmäistä kertaa molempien lasten yhteiseksi iltasaduksi. Aikavaras tajusi maailmanpyörän kohdalla, että hehän voivat myös Unirosvon kanssa mennä isoina kahdestaan Tykkimäkeen.

"Sitten me mennään tonne. Ja tonne."

"Uskalletaanks me?" Unirosvo epäili joka laitteen kohdalla.

"Ja kun tulee vessahätä, voidaan mennä.."

Aikavarkaan lause keskeytyi, kun Unirosvo löysi sopivan kohdan kartasta, lakunmyyntikioskin, ja sopivan kuvan viereiseltä sivulta, siinä oli ravintolabuffetin nakkiallas. Sitten koko homma lipsui sille raiteille, jolla pojat alkoivat listata asioita, joiden päälle aikovat pissata. Sitten isona Tykkimäellä kahdestaan.

Kura/pakokaasuvesilätäkköleikeissä

Kahdestaan ne aikovat tehdä muutakin. Aikuisena, sitten kun Aikavaras on hyönteistutkija, joka pitää kädessä kaikkia maailman hyönteisiä (tulevaisuudensuunnitelmat ovat siis muuttuneet tutkimusmatkailijasta, palomiehestä ja onkimistädistä taas uuteen suuntaan). Asua samassa kodissa. Ajaa kesäautolla (avoauto), ohjausvuoro vaihtuu tunnin välein. Jos sataa, ajavat kuulemma poliisiautolla.

"Minne ajatte?" kysyin.

"Äitin luo", Unirosvo vastasi hetkeäkään miettimättä.

Epäilemättä historian antoisimman Tykkimäki-esitteen lisäksi Aikavarkaan elämässä on suuria murheita. Esimerkiksi se, että vauvat ei kasva setien mahassa. 

"En mä halua että se on totta!" Ja dramaattinen, sydäntäsärkevän roiskuva itku. Ei kiukuttelua vaan sellaista lohdutonta surua. "Mä haluan että mun mahassa kasvaa vauva isona!" 

Lohdutin parhaani mukaan. Että sedätkin saa kyllä vauvoja, ne vaan tulee tätien mahasta. Mutta tädeille se vähän sattuu, oikeastaan on kivempi saada vauvoja setänä. Voi laittaa vauvan paidan alle niin kuin Aikavaras oli valokuvassa Isin paidan alla. Voi pitää sitä sylissä ja hoitaa sitä, vaikka onkin setä.

Hetkeksi auttoi. Sitten alkoi uusi kyynelvirta: "Mutta mä haluan antaa vauvalle maitoa mun omasta nännistä!" 

Jouduin toppuuttelemaan itseäni, etten selostaisi kaikenkirjavista imetysvaikeuksista. Kertoisi rikki purruista, vereslihalla särkevistä nänneistä, lanoliinivoiteesta, rintakumeista, maidon nousun tuskasta, kipeistä pahkuroista joita joutuu lypsämään rintatulehduksen pelossa aamuneljältä kun vauva vihdoin nukkuu. Siitäkin, että kaikilta maitoa ei tule ja jotkut vauvat eivät sitä pysty imemään. Vedin henkeä, unohdin imetystukiryhmät ja rintapumput ja äitien vertaiskilpailut ja syyllisyydet ja pelkästään totesin sylissä nyyhkivälle poikaselle, että niin, on se surullista jos niin haluaa tehdä mutta ei voi. Ja voivathan sedät aina röyhtäyttää! Se se vasta hauskaa puuhaa on. Tallata parketteja tuntitolkulla useaan otteeseen yössä ja sitten koittaa paikantaa, mihin kohtaan pläjähti, oman paidan lisäksi, kun ei se koskaan kuitenkaan osu siihen harsoon.

Tänään ei menty kentälle ottamaan juoksukilpailuja, koska Aikavaras on vähän flunssainen ja tarkoitus olisi päästä huomenna myös flunssaisen naapurintytön synttäreille. Näin rauhallisia leikkejä keksittiin leikkipaikalla. "Mä lennän!"

Seuraavana päivänä Aikavarkaan vastaheränneen hoivavietin kohteeksi joutui lemmikki, tarkemmin sanoen itkua aiheutti lemmikittömyys. "Mä haluan pitää sylissä jotain pientä ja pehmoista ja antaa ruokaa sille ja hoitaa sitä joka päivä!" 

Kuulemma Unirosvo ei kelpaa siihen.

"Mä lennän ja vihellän sen merkiksi pilliin!"

Kappas, on jo heinäkuu

Nukun liian vähän. Bloggaan turhan harvoin. Työpaikan yrityskulttuurissa on surrealistisia erityispiirteitä. En ole kirjoittanut fiktiota aikoihin. Siitä tulee itsestään erkaantunut olo. En tunnista minua, kun mielessä ei pyöri juonenkäänteet ja lauseenluonnokset. Unelma lipuu kauemmas, ja kieltämättä se harmittaa, vaikka tiedostan ettei kaikkea vaan voi saada yhtä aikaa. 

Mehut ovat nyt vähän vähissä, mutta silti tai oikeastaan etenkin siksi olen muutaman viikon ajan panostanut siihen, että liikkuisin edes vähän, edes vartin, edes jollain tavalla, joka päivä; kerrostalon uumenissa vietetyt kokonaiset työpäivät ummehduttavat olon. Olen myös pyrkinyt laskemaan rimaa kotona. Mitä väliä, jos lelut ovat hujanhajan, on tämä lastenkin koti, ovat meidän aikuistenkin kamat levällään. Välillä voi syödä eineksiä, jos päiväkodin jälkeen väsykärttyisten lasten keskellä ei resurssit riitä kummoisiin suorituksiin. 

Jossain välissä oli satanutkin. Hauskat lätäkköleikit päättyivät huutoraivareihin, kun Unirosvo ei meinannut uskoa, ettei Aikavarkaan huolella täyttämää ämpäriä kannata kaataa useampaan otteeseen ja ettei mummilta saatuja 30 vuotta vanhoja, mun nimelläni merkittyjä punaisia perintökottikärryjä saa rikkoa tahallaan.

 

Selvisimme kesäkuun viimeisestä viikosta, jolloin lapset olivat päivystyshoidossa kahmimassa mahdollisesti erinäisissä lapuissa uhkailtuja syyhypunkkeja ja muita loisia itseensä. Iso päiväkoti ei kohdellut perhettämme ihan yhtä karusti kuin pelkäsin. Vieraat, vaihtuvat aikuiset, uusi iso talo monine ryhmineen, nimilaput selässä; ei se tietysti lasten ideaaliarkea ollut, mutta meillä sitä kesti vain neljä päivää ja paikalla oli sattumalta Aikavarkaan luottohoitaja omasta päiväkodista. Isoimmat vastoinkäymiset olivat 

• se, kun Unirosvo kompastui pihalla ja sai peukaloniveliinsä pipit. Ihan tavalliset pienet verinaarmut ne olivat, mutta kuopus otti ne hyvinkin tosissaan ja kieltäytyi käyttämästä käsiänsä lainkaan lähes kahteen vuorokauteen. "Unirosvo on syöttövauva", Aikavaras summasi, kun veli istui syöttötuolissa ja kädet avuttomasti pystyssä julisti, ettei pysty juomaan mukista tai haukkaamaan leipää omin kätösin. "Aaapuaa", kuului iltayöstä nariseva vaikerrus Unirosvon huoneesta, kun viiden sentin päähän pudonnut tutti ei käsiteknisistä syistä päätynyt takaisin suuhun omin voimin. 

• se, kun varahoitoon piti lapset viedä autolla, ja mun vientivuoroina en meinannut löytää parkkipaikkaa toimiston lähettyviltä, kun en uskaltanut edes yrittää taskuun. Autoilu ei todellakaan ole vielä vuodenkaan jälkeen mulle mikään relaksantti. Viimeisenä varahoitopäivänä hoitajat toivottelivat lähtiessä hyvää lomaa. Vir-he. Unirosvo luuli, että lähdetään lomamatkalle, ja järkyttyi sydänjuuriaan myöten, kun sanoin että nonni, mennääs autolla kotiin. "En halua kotiin, emmä halua kotiin, ei mennä kotiin autolla ei!" kuopus pisti karjuen koko kotimatkan. Aivoissa kaikui siinä määrin, että muistijälkiä auton pakkaamisesta ei kertynyt. Puolimatkassa oli pakko pysähtyä tarkistamaan, olinko jättänyt kuravaatekassin ja kaksi hoitokassia keskelle päiväkodin parkkipaikkaa (en). 

"Kummituuuuus!" huutaa Aikavaras. "Mummituuuus!" toistaa Unirosvo. Sitten kaksi kummitusta juoksentelee sokkona törmäillen ja nauraen.

Nyt on lapsilla kesäloma päivähoidosta, toisin sanoen rasitamme mummeja viikon verran. Ensi ja sitä seuraavan viikon Mies huolehtii lapsista mun ummehtuessa toimistossani. Heinäkuun viimeisen viikon sain sovittua palkattomaksi lomaksi. Sitten onkin jo elokuu. (Kohta lehdet tippuu ja räntä piiskaa ja on koko ajan pimeä ja pojat on iltapäivisin aina viimeisiä lätäkköisellä päiväkodin pihalla märissä kintaissa ja varpaat kohmeessa.) 

Lopuksi taidepläjäys. 

Aikavaras ei liiemmin ole tykännyt piirtämisestä, omien sanojensa mukaan koska ei osaa. Kynästä on tullut lähinnä kärsimätöntä suttua, eikä kukaan todellakaan ole pakottanut harjoittelemaan. Yhtenä päivänä se kuitenkin tarttui kynään ja ilmoitti piirtävänsä sitruunan ja päärynän.

Näillä eväillä eteenpäin. Hapanta ja makeaa.

Muistiinpanoja elämästä 06/2016

Päivät rullaavat viikoiksi ja viikonloppu kääntyy nopeasti uudeksi työviikoksi. Jääkaapin seinässä taulukko muistuttaa, kumman vuoro on aamulla viedä lapset päiväkodin puuropöytään, kumman hakea viimeinen parivaljakko pihkastamasta itseään tarhan pihan katajaluolasta, kumman hoitaa päivällinen tarjoiluvalmiiksi.

Välillä lapset kiukuttelevat aamuisin tai iltaisin. Usein vain jompikumpi, joskus ei kumpikaan. Toisinaan ne kikattavat toistensa jutuille tolkuttomasti, syöttävät toisilleen omat iltapalaleipänsä ja ehdottelevat vaihtokauppoja maitomukeista.

Unirosvo on arki-iltaisin väsynyt aikaisin. Aikavaras saa valvoa aiempaa pitempään, koska nukkuu päiväunet päiväkodissa, eikä ole reilua pakottaa lasta kiehnäämään sängyssä puoltatoista tuntia. Ylimääräinen aika taittuu rauhallisesti kirjapinoa selaillen tai mun suihkuseurana. Lauantaisin sen sijaan Aikavaras rähjää väsymystä, koska nukahtaa perjantaina myöhään, herää lauantaina aina jostain syystä normaaliakin varhemmin eikä rauhoitu päivätorkuille sitten millään. Sunnuntai on helpompi, kun takana on yhdentoista tunnin pitkät yöunet. (Kelpais mullekin. No, totuuden nimissä en oikein osaa näin aikuisena nukkua yli seitsemän tunnin öitä. Kuuden tunnin katkeamattomat unet olisivat kuitenkin ihan huippujuttu.)

Yhä useammin se on Aikavaras, joka tottelee, ja Unirosvo joka testaa mitä tapahtuu jos kielloista huolimatta hölmöilee liikaa. Yhä useammin se on Aikavaras, joka itkee kun veli tönäisee, eikä enää toisin päin. Pieni vintiö sekä huvittaa isoveljeä pelleilemällä että saa tämän epätoivon partaalle esimerkiksi päättämällä, että koska ei itse tykkää punaisista viinirypäleistä, ei veljenkään kannata syödä pyytämiään herkkuja. Vikkelä käsi nappaa nopeasti Aikavarkaan rypäleet, heittää ne iloisesti lattialle: "Pahaa, Aikavarkaallekin oli pahaa!" Se pöllii Aikavarkaan leivän, sitten pyytää anteeksi ja halaa. Se estää Aikavarasta pääsemästä Aikavarkaan huoneeseen: "Tämä on nyt Unirosvon huone vain!"

Taaperon lauseet pitenevät ja ilmaisu täsmenee: Unirosvo on yhä useammin minä tai mä. Äidistä on tullut Täätin sijaan Ääti. Kiukkukohtaukset voimistuvat, mutta nytpä saamme kuulla syytkin lohduttomaan itkuun ja lattian raivokkaaseen takomiseen. Esimerkkinä eräskin räyhäaamu, jolloin ensimmäisen vartin hereilläolon aikana taapero kiukkusi mm. seuraavia:

Mä haluan oranssia keittoa!
En halua tätä paitaa, tahdon lainata Aikavarkaan paitaa!
En ole kaksi. En ole kaksivuotias! Olen mummin ikäinen! Haluan mummilaan! 

Haluan avaruuteen! Mä haluan heti avaruuteen! (No kuule, nyt just mäkin toivoisin sut sinne avaruuteen.)

On nuhaa ja köhää, on räkää jota pantataan nenässä ja limaa jota hierotaan mun housunpolviin. Oli Unirosvon 2-vuotisneuvola, oli Aikavarkaan vasu-keskustelu päiväkodissa. On kesä, ja välillä on ollut hiton kylmää, sellaista että lapsille on puettu verskojen alle sisähousut ja lakin sijaan pipo. Olen saanut aamuisin allergiakohtauksia pyöräiltyäni jokirannan timoteipellon läpi. Parina päivänä olen puuhannut töissä koko päivän ja vasta kotiin lähtiessäni huomannut, että takataskussa töröttää tutti. Ilmankos tuolit tuntuivat epämukavilta.

Toukokuun uutuustuote: 2-vuotias vintiö

Tässä eräänä iltapäivänä rimputtelin naapuritalon ovikelloa. Kun eläkeläispariskunta avasi oven, jouduin pahoittelemaan: "Anteeksi hirveästi. Meillä kävi nyt niin, että kun mä autoin Aikavarasta riisumaan kenkiä, tämä Unirosvo tässä pääsi karkaamaan ja ehti kiskoa yhden teidän tulppaanin maasta."

Naapurit suhtautuivat ymmärryksellä ja huumorilla. "Eikös hän ennen ollut kovin ujo ja hiljainen?" muistelivat.

Nyökkäilin sen minkä kerkesin, kun Unirosvo rimpuili sylissä ja huutolauloi ihhahhaata. "Joo, mutta nyt hän on yhtäkkiä vintiö."

"Tsemppiä ja voimia teille kahden vintiön kanssa", naapurit toivottelivat. Mutta huomionarvoista on, että vanhempi vintiö odotti koko tulppaanivälikohtauksen ajan visusti ulkoportaalla, juuri niin kuin pyysinkin.

Unirosvo täytti kaksi vuotta keskiviikkona. Vaikka se yhä painautuu syliin niin kuin vauva, se ei enää ole vauva. Se osaa sanoa hämmästyttäviä asioita: 

"Tässä junaradan merkki. Tämä merkki on: ei saa juna ajaa sinne." (puinen pieni DO NOT ENTER -kieltokyltti)

"Unirosvollakin pahaa perunamuusia lautasella. Unirosvokin haluaa lisää nakkeja. Pilko ne, äiti, kiitos." (Miehen ruoanlaittovuoro ja lasten armoton tuomio jauhemuusille)

"Mä olen äiti väsynyt. Unirosvolla unihiekkaa silmissä." 

Nukkuessaan raajat rentoina se venyy pitkäksi. Viiliä syödessä paidalle päätyy yhä vähemmän purkin sisällöstä. 

Se tykkää eläimistä, autoista, koneista, palloista, keinumisesta, pavuista, keitetyistä kananmunista, kirjoista, Ryhmä Hausta, Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluista, punaisesta, vihreästä, keltaisesta, kukista, tutista, rusinoista, Aikavarkaasta, makaroonilaatikosta, nallesta, junaradasta, saunomisesta, kekseistä, jätskistä, paahtoleivästä, kuvapaidoista, yhdessä muovailemisesta. Se tykkää olla sylissä, mutta nykyisin se tykkää myös olla vintiö. Moikkailla naapureille, karata, vaatia saada laulaa puhelimeen kesken mun harvojen puhelinkeskustelujen.

Se tykkää hassutella isin kanssa eikä enää itke mun perään koko ajan (joten tämäkin vaihe meni ohitse - kunhan odoteltiin 22 kuukautta!). Kun autan Aikavarasta vessassa, se ei normaalisti enää paru räkä roiskuen moista hylkäämistä vaan joko tulee kommentaattoriksi mukaan tai puuhailee omia juttujaan. Esimerkiksi kurkottaa keittiön työtasolta kirsikkatomaattirasian, järjestelee punaiset pallot sohvalle siistiin riviin ja haukkaa jokaista vuorotellen, järjestyksessä oikealta vasemmalle.

Se osaa laulaa (äännevirheet ja parin säkeen välistäunohdukset sallittakoon kaksivuotiaalle) Sanos mitä Pohjolaan, Ihhahhaa, Kolme varista, Paljon onnea vaan, Pikkuiset kultakalat lammessa ui, Metrolla mummolaan, ja varmasti monta pätkää monesta muustakin laulusta, joita minä puolestani en nyt muista. Ainakin Lauri Kilpa-auton ja Ryhmä Haun tunnusbiisejä. Siitä on kivaa lähteä autolla jonnekin. Kaupassa se ei enää tahdo istua kärryissä vaan haluaisi kävellä ja poimia tavaroita hyllyistä: "Tämän juuston! Tämän pussin!" 

Sen joka toinen lause alkaa: "Mä haluan..." 

Synttäreitä vietettiin keskiviikkona päiväkodissa; illalla kotona syötiin jälkiruoaksi jätskit. Lauantaina juhlistettiin merkkipäivää tätien, enon ja serkkuparven kanssa mummilassa, varsinaiset juhlat ilmapalloineen järjestettiin sunnuntaina kotona. Tällä kertaa siivouksesta vastasi pääosin Mies, eikä mun viikko sitten tilaamani verhot ehtineet vielä perille, joten oma panokseni vessan siivouksen ja pikamoppauksen lisäksi oli lähinnä jättää jouluverhot yhä ikkunoihin latistamaan alkukesän vehreää tunnelmaa. Vauhtia ja ääntä riitti, tarjottavat (joista kiitos Café Brahelle, anopille ja Prismalle) tekivät kauppansa ja leluista nahisteltiin asiaankuuluvasti, verhoista viis. 

Vielä muutama kuvailu kuopuksesta: 

Sillä on lastensänky huoneessaan odottamassa patjaa. Toistaiseksi se kuitenkin nukkuu mun selän takana, välillä rennosti itsekseen ja välillä puskien itsensä kiinni niskaan ja tarrautuen unenlämpimin sormin; se ei nuku mainittavan hyvin, muttei enää tapa mua univelkaan. Enää se ei myöskään puristele nukahtaessaan mun henkitorvea niin kuin vielä viime kesänä, vaan nyt uniset sormet tahtovat etsiä nukkumattia mun korvasta:

Se osaa luetella numerot yhdestä kymmeneen, mutta jättää usein ysin välistä. Se juoksee mun perässä ja mua karkuun, se huhuilee Isiä ja toivottaa Isille huomenta iltapalansa jälkeen, koska osaa. Se kehuu vuolaasti ruokia, joista pitää, kertoo ruoan maistuvuudesta kaikille jokaisen suupalan jälkeen. Se opettelee sääntöjä ja rikkoo niitä. Mietteissään se näyttää vakavalta, muutoin yhä useammin iloiselta. 

Se on hassu ja ihmeellinen ja niin rakas, sekin.  

Kolmannen päiväkotiviikon jälkeen

Kolmas päiväkotiviikko toi muassaan...

Aikavarkaalle

• pikkunuhan ja yskän, joka tiistaina päiväkodista kotiin pyöräillessä yltyi infektioastmakohtaukseksi. Keskiviikkona esikoinen lepäili kotona Miehen tehdessä etätöitä. Kävivät myös hakemassa lääkäriltä sairastodistuksen ja vara-astmalääkitysvälineistön ja -ohjeistuksen päiväkotia varten. 

• Koska lepopäivä tehosi hyvin, torstaiaamuna Aikavaras oli museoretkikunnossa ja pääsi päiväkodin Aboa Vetus -kierrokselle, jota olikin odottanut innokkaasti. Kuulemma hienointa museossa olivat rotan luut ja kuollut possu.

Unirosvolle

• kaikinpuolin itkuttomia aamuja - kuopus on tyypillinen itkemäänherääjä, ja ne aamut viime kesän jälkeen, kun lapsi on herännyt ilman itkua, ovat taatusti yhden käden sormilla laskettavissa. Tällä viikolla niitä on kuitenkin ollut jo neljä! Voitte kuvitella sen ilahtuneen hämmennyksen, kun sen sijaan että Unirosvo itkisi sängyssä, kunnes tulisin nostamaan takertuvan mytyn syliini, napero hipsutteleekin omin tassuin keittiöön ja sanoo hymyillen Moi. Lisäksi Unirosvo on jäänyt joka aamu itkuitta päiväkotiin.

• iloisia iltoja, joina Mieskin on kelvannut leikkiseuraksi ja joina on paljastunut jälleen uusia päiväkodissa opittuja lauluja, esimerkiksi Pikkuiset kultakalat lammessa ui ja Paljon onnea vaan. 

Mulle

• aiempia kahta rauhallisemman työviikon, jonka aikana oli vihdoin aikaa selvitellä pöydältä keskeneräisiä sotkuja, pohtia kuvioita ja hahmottaa vihdoinkin suuria linjoja pelkkien tärkeiden mutta kapea-alaisten yksityiskohtien sijaan (mua vaivaa tehdä töitä niin, että seuraan vain "sitten avaa toi tiedosto ja klikkaa tosta ja kirjoita tuohon 252" -tyyppisiä ohjeita tietämättä miksi ja mistä syystä). 

• Aikavarkaalta tarttuneen flunssan, joka ei vielä torstaina ja perjantaina estänyt töihinmenoa mutta nyt viikonloppuna on pistänyt niistämään nenän puhki päänsärkyisenä.

Ehkäpä tämän viikkolaskennan voi jo lopettaa. Todeta, että päiväkodista on tullut suht sujuva osa arkeamme. Että lapset pärjäävät siellä päivät hyvin, ja että minä tulen tässä elämänvaiheessa mainiosti työpäivän ajan toimeen ilman heitä.

Toisen päiväkotiviikon jälkeen

Ilmassa leijuu siitepölyn ja muutoksen tuulten lisäksi rutinoitumisen merkkejä. Päiväkotitavarat löytävät aamuisin kätevästi tiensä Tähtösen ja Päivänsäteen mukaan, ja iltapäivällä Tähtönen ja Päivänsäde saadaan hyvässä hengessä roudattua kotiin katsomaan Ryhmä Hauta siihen asti, että päivällinen on pöydässä. 

Päiväkodin jälkeen kukkaispoika poimii voikukkakimpun etupihalta ja tuo sen sisälle kuihtumaan.

Mies on joutunut opettelemaan ruoanlaittoa ja minä kuljettamaan lasta pyöränistuimessa (jostain syystä kammosin ennen ajatustakin kiikkerästä pyörästä, jonka tarakalla keikkuu rakas ja helposti hajoava kolmetoistakiloinen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, että pääsee aamuisin joutuisasti eroon siitä kolmetoistakiloisesta! Ja että iltapäivällä saa sen takaisin kotiin). 

Aikavaras on alkanut päiväkotipäiväunistaan huolimatta nukahtaa vähän viimeviikkoista aikaisemmin, ja parina aamuna olen onnistunut nousemaan ylös ilman, että lasten äititutka hälyttää, ja tekemään aamutoimet rauhassa (toisaalta tieto siitä, että viimeistään töissä pääsee vessaan ilman pikku seuralaista, joka joko itkee, takertuu hankalasti kaulaan tai koittaa työntää jalkoja erilleen hokien "tahtoo nähjä pyttyyn, haluu nähjä pyttyyn", auttaa kestämään aamun kotihaasteet). 

 

Päiväkodista olemme saaneet viestejä hyvin menneistä päivistä. Unirosvo on alkanut syödä reippaasti ja käydä potalla, ja kotona kuulemme kyllä, mitä lauluja tänään on laulettu. Hiialahei vaan Piippolan vaarille!

Olen päässyt töissä perusasioista kärryille, kiitos parin kärsivällisen kollegan, ja tutustunut muiden ihmeellisyyksien muassa roll-on-purkista applikoitavaan silmänympärystuotteeseen, jonka vaikuttavina ainesosina toimivat kaviaari ja kultahiput. Kunhan ensi viikolla hommaan yhden kappaleen itsellenikin työsuhde-etu-alella, elämä saa tujauksen blingblingiä!

Silkkaa autuutta tämä ei tietenkään ole, tämähän on nyt siis sitä ruuhkavuosiarkea ja oravanpyörää. Maanantaina Unirosvo ylläpiti oman elämänsä huuto.net-palvelua ja kyllästi toukokuista ulko- ja sisäilmaa melusaasteella aamulla, illalla ja yölläkin parin kohtauksen verran, ilmeisesti koska olen hänet hylännyt Piippolan vaarille. Aikavaras puolestaan alkaa aamuisin itkeä kotona nautittavan aamupalan perään juuri silloin kun pitää alkaa vetää kenkiä jalkaan (mutta piristyy heti kun ollaan päästy tuulikaapista pihan puolelle ja varsinainen matka alkaa). 

Torstaiaamuna Aikavaras kysyi ääni täristen ja alahuuli väpättäen: "Äiti menenkö mä joka päivä koko päiväksi päiväkotiin?" 

"Et joka päivä", vastasin, "on lauantait ja sunnuntait ja lomapäiviä. Ja onneksi sulla on päiväkodissa kivaa!" 

No, lapsia hakiessaan Mies sai kuulla, että sinä päivänä Aikavaras oli poikkeuksellisesti istunut jäähyllä useaan otteeseen lukuisista tihutöistä.

Pienen piston sisimpään aiheuttaa myös se, että omat lapset ovat hakiessani aina viimeiset; minkäs teet, kun ei ole aamuvuorolaisen työaikoja vaan perustoimistolaisen. Toisaalta niistä on sentään toisilleen seuraa, kumpikin osaa jo muutakin kuin keinua, ja saavatpa ainakin riittävästi ulkoilua. 

Mitäs muuta? Aikavaras puhuu lentämään opettelemisesta kolme- ja puolivuotiaan vakaumuksellaan ja on muutaman kerran tunkenut manteleita ja kiviä nenänsä uumeniin. Ilmeisesti jossain on tullut myös puheeksi hydrauliset sylinterit, koska Aikavaras nimesi eräänä iltana rakentamamme junaradan aseman Hydrauliseksi Syliksi. Unirosvo ujostelee naapureita aiempaa vähemmän, toistaa lähes kaiken mitä kuulee sanottavan, rakastaa papuja ja oppi opettamatta pyytämään: "Saisinko lisää maitoa?"

Kolmas viikko pyörähtää käyntiin tuossa tuokiossa. Katsotaan, mitä muuta se tuo tullessaan kuin kuravaaterallia.

Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen

Pahin skenaarioni päivähoidon aloittamisesta oli, että Unirosvo itkee ikäväänsä kahdeksasta viiteen kykenemättä ottamaan vastaan lohtua vierailta aikuisilta, ja Aikavaras kiukuttelee illat läpeensä. Ei se mennyt niin. Ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee - kuulemma usein siinä vaiheessa, kun jälkikasvu tajuaa, ettei tämä olekaan hauska poikkeus arkeen vaan uusi rutiini joka jatkuu ja jatkuu ja toistuu toistumistaan - mutta lasten ensimmäinen hoitoviikko sujui paremmin kuin ennakolta olisi voinut haaveilla.

Pojat poimivat valkovuokkoja lähimetsässä. "Katso äiti miten pitkä varsi tässä on!" Aikavaras esittelee iloisena, "nyt se pysyy hyvin naulakossa." "Maljakossa", muistutan. "Joo, naljakossa, joo", Aikavaras painaa mieleensä sadannen kerran. "Katso tääti miten pitkä varsi tässä on", Unirosvo tulee esittelemään löydöksiään (se toistaa nykyisin taaperoaksentillaan melkein kaiken mitä Aikavaras sanoo) ja paljastaa nyrkillisen varrettomia kukkia.

Unirosvo itkee aamuisin vain erohetken ajan; näköyhteyden katketessa lakkaa itkukin. Päivisin taapero ikävöi välillä, mutta rauhoittuu sylissä, leikkii ja nukkuu. Ruoka ei maistu vielä joka aterialla...mutta ei se aina ole kotonakaan maistunut. Iltapäivällä Unirosvo sukeltaa alahuuli väpättäen syliini, mutta saattaa hetken päästä laulella ihhahhaata ja tsukutsukua tyytyväisenä niin kauan että päivällinen ehtii pöytään. Illalla lapsen on vaikea päästää mua näköpiiristään - mutta se ei ole uutta, ehei, ei yhtään.

Vaikea uskoa, että alle kaksi viikkoa sitten paiskoi räntää ja rakeita, ja lapset tekivät päiväkodin pihalla lumiukon. Yhtäkkiä viikossa maa on puhjennut kukanlehtiin ja kevätkukkiin ja puut ja pensaat vihertävät.

Aikavaras solahti kokopäivähoitoon helpon oloisesti, olihan paikka ihmisineen ja rutiineineen tuttu jo parin vuoden ajalta. Jo syksyllä kadonneet päiväunet ovat päiväkotipäivinä tehneet comebackin, ja kenties niidenkin ansiosta saamme kotiin iloisen, häkellyttävän reippaan kolmivuotiaan, joka polkee kotiin itse, nostaa itse pyöränsä ylös kaatumisen jälkeen, riisuu itse, ei kiukuttele käsienpesusta, tottelee, laulaa ja saa pikkuveljensä nauramaan hassuttelemalla. Illalla tosin uni viivyttelee tuloaan turhan kauan. Perjantaina tyyppi nukahti vasta juuri ennen kymmentä, mutta heräsi silti puoli seitsemän maissa. Päiväunet ovat kotioloissa menneiden vuosien tomua (paitsi kipeänä), joten lauantai-iltapäivällä iski känkkäränkkä. Unirosvo puolestaan vahti mua silmä kovana koko lauantain ja kiristi liekaa noin kahden sentin mittaiseksi. Tunsin olevani syytetyn penkillä, satimessa: katso mitä teit lapsillesi! Sitten muistin, että tällaisia ne olivat jo ennen kuin menin töihin lepäämään.

Uuden, sekavaan tilaan jääneen työpisteeni ikkuna ja tärkein edeltäjäni jättämä viesti. En ole teinivuosieni jälkeen harrastanut mietelauseita tai huoneentauluja, mutta onhan tuossa ideaa.

Surin suurimman suruni ennakkoon viime viikonloppuna. Päiväkodilta lähteminen käy aamuisin helposti, enkä ensimmäisen päivän jälkeen ole pahemmin murehtinut lasten meininkejä päivän mittaan. Vaillinaiseksi jääneen perehdytyksen ansiosta olen verkkainen ja taatusti todellista(kin) hitaamman oloinen. Silti työpäivä kuluu nopeasti, enkä kadu tätä ratkaisua. 

Päiväkodin äitienpäiväkahvituksessa löysin seinältä Aikavarkaan selvityksen äidistään. Ihan joka kohta ei pidä sataprosenttisesti paikkansa, mutta toisaalta listasta löytyvät myös ne tärkeimmät ja tosimmat tykkäykset. Hyvin olivat saaneet motivoitua ihmisten piirtämistä kammoksuvan ("En piirrä, koska en osaa!") lapsen luonnostelemaan äidistään epä-pääjalkaisen. Kahvin jälkeen vein Unirosvon pienten puolelle tiukasta vastustuksestaan huolimatta ja siirryin viideksi minuutiksi ennen töihin lähtöäni isojen nukkariin, jossa Aikavaras tarjosi hellää satuhierontaa, tällä kertaa vähän paremmin ideaa noudattaen kuin kaksi vuotta sitten.

Huomenna kaikki muuttuu

Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen? 

(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)

Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä. 

Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)

Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä. 

Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon? 

Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri. 

Uuden edessä

Hain töitä. Sain töitä.

Unirosvolle varmistui paikka lähipäiväkodin pienten ryhmässä; Aikavarkaan hoitosopimus kokopäiväistetään.

Jotta en liiaksi ehtisi iloita ennakoitua villimmän työmarkkinamenekkini johdosta - olin nimittäin kahden pikkulapsen äitinä ja työelämästä monta vuotta poissa olleena humanistina valmistautunut pitkään ja turhauttavaan työnhakujaksoon - liittyy tähän uuden kynnyksellä kuikuiluun paljon murehdittavaakin.

Unirosvon äitiriippuvuus. Miten se pärjää päiväkodissa?

Aamut ja illat. Ovatko silkkaa kitinää ja kiljuntaa ja kiirettä?

Päivät. Mitä jos en lunastakaan odotuksia ja mokailen väsymyspäissäni, kun Unirosvo kuitenkin valvottaa yhä?

Eli myös yöt.

Ja sairastelu. Vietin illan Mehiläisessä kuumeisen Unirosvon kanssa, kun Pronaxen ja Panadol eivät yhteisvoiminkaan palauttaneet normaalilämpöä ja touhuvoimaa. Verikokeiden perusteella ei kyseessä ole influenssa vaan joku muu virustauti. Näen jo ensi maanantain ja itseni ja muun perheen viruksen viemänä ekana työpäivänäni. Mahtava tehostartti, vaikka en mitään uratykkiuraa ole haalimassakaan.

On se kumma, kun ei ihminen osaa iloita vailla varjoajatuksia. Toisaalta tämä on koko neljän koplalle niin iso muutos, että kummempi kenties olisi, jos ei hirvittäisi lainkaan.

Back to päiväkoti, luonnon kosto ja oikolukuhaaste

Aikavaras palasi 10 viikon kesäloman jälkeen päiväkotiin puolipäiväläiseksi. Siirtyminen isojen ryhmään sujui mutkattomasti, kun pari hoitajaa pienten ryhmästä seurasi mukana – niin ja tietysti valtaosa isoiksi kasvaneista ex-pienistä. No, pienen päiväkodin plussaa on sekin, että isojen puoli tiloineen, hoitajineen ja lapsineen oli jo valmiiksi tuttua. Aikavaras on iloinen ja innoissaan; viimeisinä lomaviikkoina se muisteli päiväkotikavereita ja -puuhia sekä oli silminnähden jo vähän tympääntynyt peruspuistoiluun peruskokoonpanolla.

(Eli lisää jänniä aktiviteetteja, joku ehdottaisi? Innostuuhan se niistä, joo. Mutta. Kaiken erikoisemman tekemisen ja menemisen kääntöpuoli on, että sekä lähtöä odottaessa että kotiin palatessa Aikavaras saa herkästi superraivostuttavia sekoilukohtauksia puremisineen kaikkineen. Anna mulle tavallinen pettymysraivari koska vain, mutta se kun lapsi räkättäen sekoilee ympäriinsä ja sylkee lattialle ja tunkee kokonaisen sukan kokonaan suuhunsa ja vastustelee kaikin voimin sekä hampain perustoimenpiteitä – vessa ja käsienpesu kotiintullessa, iltapesu kun on iltapesuaika… – niin, siinä on vitsit vähissä. Tämä toistuu ja toistuu kerrasta toiseen riippumatta siitä, onko vai eikö ole nälkä, miten riittävästi on nukuttu, ja miten hyvin – yleensä e-rit-täin hyvin – seuraavia siirtymätilanteita on pohjustettu. Kun kotiovi aukeaa, tsädäm, sekoilu alkakoon! Lisää yhtälöön yksi yksivuotias, joka on ollut ihan ookoo siihen asti mutta kotona tahtoo äkkiä olla äidinsylissääidinsylissääidinsylissä ja huutoitkien kulkee perässä  mikäli sylissäolo ei onnistu heti, niin saat selville, miksi en ole toistaiseksi ollut kovin halukas lähtemään yksikseni tämän kaksikon kanssa kovinkaan erikoisiin seikkailuihin. Koska sitä kotiinpaluukaaosta, joka on enemmänkin todennäköinen kuin pelkästään potentiaalinen, on tällä hetkellä yhden aikuisen tai ainakin mun melko mahdotonta peitota kunnialla.)

***

Takapihan puskan alla on majaillut keramiikkasammakko jo useamman vuoden ajan. Jostain syystä edes ikiräpeltävä Aikavaras ei liiemmin kajonnut sammakon rauhaan. Unirosvo keksi kuitenkin alkaa nostella sitä, kun päänsä kokoisten talon reunuskivien nostelu ja heittely kurjasti kiellettiin. No, kävi ilmi että vuosien varrella muurahaispataljoona oli asettunut taloksi sammakon sisuksiin. Ne eivät tietystikään ilahtuneet siitä, että pulleakätinen, puurotukkainen jättiläinen repäisi talon sijoiltaan ja käänsi ympäri, heitti ruohikollekin. Aiai, muistan kyllä miten se kirvelee, kun muurahainen puraisee. En yhtään ihmetellyt itkun äänenvoimakkuutta, kun muurahaisia oli kaksi kädensyrjässä, yksi kaulassa, yksi korvan takana ja yksi vaipanreunan alla.

”Muujahaiset hyökkäs Unijosvon kimppuun!” Aikavaras muisteli seuraavana päivänä takapihalla.

”Niin hyökkäs. Ehkä Unirosvo nyt osaa antaa sammakon olla rauhassa.”

”Niin…tai sit ei.” Aikavaras vilkaisee pikkuveljeään, joka taapertaa kädet ojossa. Kädet ojossa kohti sammakkoa. 

***

Kaverini kysäisi, voisinko auttaa tarkistamaan yhden tieteellisen artikkelin englanninkieltä. Totta kai, vastasin. Ajatusprosessi meni jotakuinkin näin: Kiva päästä tekemään välillä jotain asiallista hommaa! Jotain missä oon hyvä! (Toisin kuin kokkaus ja lastenkasvatus.) En mä kyllä ole tosi tosi pitkään aikaan työskennellyt englanniksi, ja tässä välissä valvoin muutaman vuoden putkeen, joten voin olla vähän ruosteessa, tai siis ihan puhkiruostunut… mutta ei se nyt mitään ydinfysiikkaa voi olla. Sain sen artikkelin sähköpostissa. Avasin dokumentin. Kylmä fakta oli, että voi. Voi se olla ydinfysiikkaa, jos se kaveri kerran tekee väitöskirjaa ydinfysiikasta. No onneksi se on kaveri, voi sanoa rehellisesti että yritän parhaani mutta jos tämä olisi maksettu toimeksianto, en voisi ottaa sitä vastaan. Ja että onnea, harvoin olen lukenut 18 sivua tekstiä josta en ihan tosissani ymmärrä yhtään kokonaista lausetta. No, toisille on annettu kauhalla ja toisille siivilällä. (Tai sellaisella spagettia varten tarkoitetulla reikäkauhalla.)