Viisi

Aikavaras kasvoi jossain viime vuosien tuoksinassa lanugoselkäisestä koliikkikeuhkosta, vahvasormisesta vauvasta joka ei koskaan tyytynyt nököttämään, 19-kiloiseksi hurjapääfilosofiksi, joka on kiinnostunut kieltomerkeistä ja avaruudesta, tykkää pikkuleegoista ja Ninjagosta ja pinkistä, käy tiistaisin nassikkapainissa ja oppi pari viikkoa sitten ärrän. 

Viisivuotispäivästä on jo tovi, mutta ei kai tämä niin päivän tai kahdentoista päälle ole, juhlittiinhan synttäreitäkin kolmena viikonloppuna eri kokoonpanoilla.

"Tässä mä olen iloinen ja tunkenut kädet vastakkaisiin hihoihin tässä oranssissa paidassa.Mulla on otsassa mustelma ja mä aion poimia noita omenia."

"Mä olen palomies ja liu'un alas pihlajanmarjapaloasemasta!"

Viimeinen kuukausi: viikot silkkaa arkea työkiireineen, päiväkotikiireineen, sentään aiempaan nähden hyvin nukuttuine öineen, joiden myötä olen taas oppinut nukkumaan (jopa pommiin); viikonloput hujahtaneet Särkänniemessä, häissä, Aikavarkaan ulkoistetuilla kaverisynttäreillä, mummilassa, ristiäisissä. Viime lauantaina vietettiin vielä kotona tiiviin porukan sukulaissynttärit, ja kuten ilmeisesti kaikkina aiempina vuosinakin, kalenterimerkintä Aikavarkaan kotisynttäreistä taikoi monen viikon takkeilun jälkeen syyskuun lopusta esiin t-paitakelin.

Synttäreille putsattiin ja katettiin puutarhakalusteet (joita ei ollutkaan käytetty sitten Unirosvon toukokuisten synttäreiden, kiitos kylmän kesän), mutta aurinko paistoi syyskuun lopun kunniaksi jo sen verran viistosta, ettei varjoon jääneellä takapihalla lopulta kukaan kahvitellut.

Kolean kesän jälkeen nämä tuulettomat, lämpimät iltapäivät, kultainen vino paiste niin kuin vanhoissa valokuvissa, ovat vähän sydäntäsärkeviä. Minäkin olin täällä, tällainen minä olin, kesä huutelee lähtiessään.

"Pääosin tasapainoinen lapsi, joka välillä hakee rajusti rajoja", määritteli päiväkodin lomake. Onneksi myös motorisesti ja verbaalisesti lahjakas, taitava keskustelija, hyvämuistinen pohdiskelija, monipuolinen leikkijä. 

"Aivan ihanahan hän on", oli neuvolan tuomio 40 minuutin kahdenkeskisen tutkimustuokion jälkeen.

"Muuten meni hyvin, mutta nyt sen käytökseen tuli vaurio", infosi päiväkotikaverin ekaluokkalainen isoveli, joka avasi oven kun saavuimme eräänä iltana Unirosvon kanssa hakemaan Aikavarasta kaverisynttäreiltä kotiin. "Tuolla yläkerrassa se nyt makaa lattialla ja huutaa että ei vielä kotiin."

Mutta aivan ihanahan hän on. 

Ja rohkea. Valitsee pinkkiä, koska tykkää siitä, vaikka on jo oppinut maailmalta, että moni muu ajattelee ettei niin kuuluisi tehdä. Pyytää saada ja saa "kauniit sandaalit, koska poikien hyllyssä on pelkkiä tylsiä ja synkkiä". Kantaa niitä ylpeänä, tekee niistä omansa, ei enää tyttöjen. 

Synttäreillä maalasin halukkaiden posket, mutta kasvomaalisetin värit olivat sen verran rajoitetut, että vaihtoehdot olivat lähinnä leppäkerttu, kärpässieni ja lumiukko.

Ja se ärrän yhtäkkinen oppiminen. Se toi takaisin - hetkellisesti, mutta kuitenkin - myös Aikavarkaalle ne väärinlausutut sanat, joiden katoamista jossain vaiheessa täälläkin suunnilleen surin (linkkaisin jos jaksaisin etsiä), koska olin niin ihastuneesti seurannut sitä kielen etsimistä, hapuilevia yrityksiä puhua niin kuin oppimisen lähteet. Nyt viisivuotias keskittyy ärrään niin kieli keskellä suuta, että tremulantti sorahtaa sielläkin, missä ei pitäisi, ja pyrkii sanan alkuun, jotta tulee onnistuneesti hoidetuksi pois alta. Laastarista on tullut raastali, lääkäristä rääkäli, leppäkertusta reppäkelttu. "Se johtuu varmaan siitä, että mä osaan ärrän jo liian hyvin!" lapsi itse arvelee.

"Saanko mä isona vaihtaa mun nimen?" Aikavaras avaa keskustelun. 

"Joo, saat. Totta kai. Eikö Aikavaras ole hyvä nimi sun mielestä?"

"Ei. Nyt se on, muttei isona enää. Kun se on pikkupojan nimi."

"Kuule, sitten kun sä olet iso, se on kyllä ison ihmisen nimi. Mutta voit sä vaihtaa sen, jos haluat. Mikä sä mieluummin olisit?"

"Mmm...en mä tiedä vielä. Ei voi tietää. Ehkä Helikopteri."

Helikopterini, valitse vielä isonakin ne kauniit pinkkikukalliset sandaalit ja tee niistä omasi, jos vain haluat.

Toinen on kolme

"Ei! Mää itte!" Unirosvo kivahtaa ja riisuu itse kengät, housut, takin ja lakin.

"Ei! Mää itte haluun laittaa kengät!" Unirosvo ähisee eteisen lattialla ja vääntää lenkkaria väärään jalkaan. "Onko oikea jalka?"

"Mä pärjään kyllä itte!" Unirosvo ilmoittaa, vetää kalsarit (!!! ja minä kun vielä kaksi viikkoa sitten luulin, ettei se päivä koskaan koittaisi!) alas ja kapuaa jakkaran kanssa vessanpytylle. (Tosin tähän kotona vallitsevaan vaipattomuuteen liittyy vielä kaikenlaista, niin kuin koulutusta siihen, ettei helposti saatavilla olevaa pippeliä esitellä esimerkiksi Kauppasedälle, joka kantaa ruokaostoksia ulkoportaalle.)

Ja niin kuin tuossa viimeisten viikkojen suuressa kehityksessä ei olisi riittävästi, nyt jo kahtena iltana Unirosvo on mennyt riidatta nukkumaan itse omaan sänkyynsä. Ilman kainaloa, jossa muhia; ilman syliä, jossa kiehnätä; ilman ihoa, jota hipeltää ja kynsiä ja likistellä. Viime yönä se heräsi kahdelta painajaiseen vieraasta päiväkodista ja valvoi pienen sylissä rauhoittumisen jälkeen tunnin ajan jupisten marisevalla äänellä siitä, miksei saa enää nukkua vieressä, mutta tyytyi kumman rauhallisesti siihen, että olen siinä jonkun matkan päässä sohvalla, en kuitenkaan käsien ulottuvilla enää.

"Mä en olekaan mikään tavallinen rupikonna!" Unirosvo julisti aika ennalta-arvaamattomasti esitellessään mun Conversejani, "sillä mulla erikoisrupikonnalla on jalassa aikuisten ihmisten isoset kenkäset!"

Unirosvo täytti eilen kolme. Koska kiky ei vienyt lähipiiristämme työvapaata helatorstaita, järjestimme pienet juhlat päiväunien jälkeen. Ne päiväunet tulivatkin tarpeeseen: Aikuisille jäi aikaa toipua aamupäivän tolkuttomasta kiukuttelusta ennen vieraiden saapumista, lapset taas saivat nukkua ylenpalttisen väsymyksen ja juhlajännityksen pois. Aikavaras oli nukahtanut keskiviikkoiltana vasta yhdeltätoista ja herännyt aamulla kuuden pintaan, minkä vuoksi riitaa tuli aamun mittaan esimerkiksi siitä, ehdinkö, osaanko ja suostunko leipomaan kuusi eri kakkua ja nimenomaan kahdestaan hänen kanssaan. Etukäteen sovittu, sopivan matalaksi arvioitu ylityskohta aidasta (= leivotaan croissanteja, täytetään kulhot karkeilla ja kekseillä ja kaivetaan pakastimesta päivänsankarin fanittamaa Viennettaa kakunvirkaa tekemään) ei yllättäin kelvannutkaan väsymyspäiselle nelivuotiaalle.

No, virkistysunien jälkeen maailma oli valoisampi ja huudottomampi ja alkuperäinen suunnitelma vaikutti muistakin kuin minusta kelvolliselta. Aikavaras tykkäsi rullata croissanteja ja piilotti itse ideoimanaan bravuurina jokaisen rullan sisälle yhden rusinan.

Pihahommissa Isin ja Aikavarkaan kanssa

Juhlasääksi saatiin tuulinen pilvipouta, ja oleskelukuntoon kunnostettu takapiha tarjosi lapsille kelpo areenan juoksentelulle, vaikka aikuiset eivät tuulisessa +15 asteessa kauan viihtyneetkään. Oli ilmapalloja, ja päivänsankari sai ylleen toivomansa (ryppyisen) valkoisen kauluspaidan. Koivun juurelle kasvaneet kaksi punaista tulppaania pääsivät maljakkoon lastenpöydän koristeeksi, juuri niin kuin viime viikolla lupasin.

Kukaan ei liiemmin riidellyt, herkut eivät loppuneet kesken eikä niitä jäänyt liikaa, ja juhlien jälkeen laskusokerihumalaa lähdettiin potemaan ulos naapurintytön seuraan uuden potkulaudan ja saippuakuplapyssyn kanssa.

"Minä olen taas isonenkenkänen! Oisinpa avaruusolento. Jos oisin maitovalas. Oisin krokotiili. Oisin lintu. Oisin syvänmerensähköankerias kanssa. Sinivalaan suuhun mahtuu pieni bussi!"

Illalla iso kolmevuotias ilmoitti vihdoin hyväksyvänsä sen, että on lapsen lisäksi myös ihminen. Aikaisemmin se on suuttunut ja väittänyt olevansa pelkkä lapsi, ja pelkkä Unirosvo, ei todellakaan vielä ihminen. Entä millainen tämä 15-kiloinen, 95-senttinen ihminen on?

Se tykkää syödä iltapalaksi maustamatonta jogurttia ja hunajaa, paahtoleipää paahdettuna, cashew-pähkinöitä, Golden-omenaa ja maitoa. (Tämä setti on ollut viikkoja aika vakio, ellei jokin ole loppu, mistä voi seurata pieni kriisi. Yleensä sentään vain pieni.) Se tykkää lukea, rakentaa junarataa, kiusata Aikavarasta, olla sylissä, käydä metsässä, riehua Aikavarkaan kanssa, levätä kainalossa ja olla mukana kaikessa, missä haluaa olla mukana, eikä oikein missään muussa.

Veljen kanssa etsimässä leppäkerttuja.

Ja joskus jo noinkin: pienempi päättäväisesti edellä, isompi perässä.

Se tykkää eläimistä ja työkoneista ja Muumeista ja isoveljen pikkuleegoista ja parhaasta päiväkotikaveristaan M:sta, jonka kanssa se leikkii dinosauruksilla ja autoilla ja työmiesleikkejä (kuulemma suhde on perin sisarellinen; M:n äiti kertoi, että kun M sai eräänä viikonloppuna uuden auton, ensimmäinen kommentti oli: "Unirosvo ei saa tätä!").

Se itkee paljon, mutta osaa yleensä jo nimetä, mistä itku johtuu. Se huutaa että äiti on tyhmä, ja samassa syöksyy halaamaan ja antamaan "märkäisen suukon" ja sanoo että rakastaa maailman paljoiten. Se kiukuttelee paljon, mutta niin sen ikäisen kuuluukin.

Kun se on hyvällä tuulella, se on aurinko.

Silmämunia & nakulääkäreitä - ilman apupyöriä

Juuri kun sitä uskoo tuntevansa suunnilleen, millaisella skaalalla neljävuotiaan sanomiset liikkuvat:

Mä rakastan sua äiti niin, että sattuu. Vuotaa verta ihan kauheasti. Iho kuoriutuu ja pää lähtee irti!

Äiti mä rakastan sua niin paljon, etten mä anna kenenkään koskaan paloitella sua.

Äiti sä olet maailman ihanin ja paras äiti. 

Nämä siis on perus. Sitten on niitä Ninjago-juttuja, kakkajuttuja, tyhmittelyjä ja pohdiskelevia kysymyksiä: Mitä jos jossain autossa ei ole pyyhkijöitä? (tämä hurjassa räntäsateessa) (vappuaatonaattona!)

Niin, vaikka on tottunut yllättäviin viesteihin, aina se jollain lailla jossain välissä yllättää:

Mitä jos me kaikki ollaan vain maailman leluja? Jotka toimii pattereilla?

Mitä jos koko Suomi on vain vettä, ja tää kaikki on tosi tosi iso laiva?
(Unirosvo: Joo ja olisko hassua jos verho kävelisi?)


Äiti onko sun silmä oikeasti kananmuna?
(Unirosvo: Joo ja taskussakin voi olla kananmuna! Tai voi olla päässä pipo tai hattu.)


Oih. Superpark on niiiiin mahtava paikka, että mä toivon ettei sitä olisi koskaan rakennettukaan!
(Mäkin toivon, ettei sitä olisi koskaan rakennettu. Mutta en siksi että se olisi mahtava, vaan siksi että se on psykedeelinen, pelottava ja selänjumittava paikka, josta lapsia ei saa revittyä kotiin edes lakupatukalla lahjoen.)


En pue kalsareita! Haluan rokata nakuna! Näin rokataan [alkaa tanssia ja laulaa]: Kaikki sedät on papparaisia eikä ne rokkaa. Kaikki tädit on oikeesti naisia. Kaikki naiset on kauniita. 
(Unirosvo: Joo ja apukokki kokkaa!)

Ja eilen illalla, vähän rankan iltasuihkuttelun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle lepuuttamaan jalkaani, jonka olin murskannut vähän veriseksi kompastuttuani imuroidessa dinosaurukseen. Kohta kulman takaa hiippaili pari vaatteetonta naperoa:

Hei, tervetuloa nakulääkäreiden sairaalaan, potilas. Sinulla on selvästi kolmiotauti. Kohta muutut harmaaksi ja suusi ei enää aukea, jos et saa nopeasti nakeista tehtyä lääkettä. Me olemme nakulääkärit Onnila ja Annila ja hoidamme sinut kyllä kuntoon.

Nakkilääke tehosi ja nakulääkärit saivat pian iltapalaa.

***

Unirosvo herää aamuisin karjumaan, että haluaa jälkiruokaa, tai muuten vaan karjumaan, ja kutsuu mua vahingossa välillä parhaan päiväkotikaverinsa nimellä. Aikavarkaan juttuihin se menee yleensä mukaan innolla ja heittelee väliin absurdeja kommentteja, joissa omasta mielestään on toimiva logiikka tai vähintäänkin sopiva ajatuksellinen aasinsilta.

***

Aikavarkaan apupyörät irrotettiin vappuna. Viime syksynä jo ohjaaminen ja pystyssä pysyminen onnistuivat, mutta liikkeellelähtö ja jarruttaminen olivat aika mahdottomia, ja päiväkotiin kulkiessa niiden tietysti täytyy sujua, kun aikuinenkin on pyörällä ja kuljettaa Unirosvoa; apukäsiä ei risteyksissä liikene. No, parin harjoituksen perusteella tehtiin vappupäivän iltana päätös olla kiinnittämättä apupyöriä enää. Mies lähti aamuyöllä työmatkalle, pojat heräsivät suremaan sitä ja minä murehdin kaulajänteet kireinä ensimmäistä ilman apupyöriä -aamua. Mutta hyvinhän se sujui, kun lähdettiin vähän myöhässä ja lähiautotien aamurumba oli jo rauhoittunut. Tänään pysähtymiset menivätkin jo rutiinilla. Iso ja ihmeellinen nelivuotias.

Ennen päivällistä kiivettiin vielä Vuorelle, jossa tyypillisesti podin jyrkännekammoani ja stressasin, loukkaako Unirosvo kavutessaan Aikavarkaan perässä hankalinta reittiä kivenlohkareen yli. Yritin suositella sitä valitsemaan polulla kävelemisen kivenylityksen sijaan. Se katsoi mua pitkään ja totesi: "Äiti kyllä mä osaan. Mä täytän kohta jo kolme...toista."

On aika rientänyt!

Vapputorillakin käytiin, mutta vain lakua hakemassa. Kylmä vappuaatto kului loskaa lapioidessa, apupyöriä irrottaessa ja niin-mahtavassa-ettei-kestä-Superparkissa. Vappupäivänä käytiin Tivolissa, Julinian brunssilla ja vapputorilla lakua hakemassa; kotimatkalla hankittiin Prismasta vielä nämä Blaze & Monsterikoneet- ja Spiderman-vappupallot. 

Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.

Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.

Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).

Joulu- ja välipäiväkuvaelma

Tässä joulunpyhien kalvakka keskipäiväaurinko työntää Aikavarkaan huoneen ikkunan tontut ja hiutaleet sairastuvan seinälle:

Ei mitään dramaattista, vaan tunnollisen päiväkotilapsen syndrooma, jossa aatonaattona alkanut yskä jalostui kuumeeksi aattoiltana, kun pukki oli sulkenut oven perässään. Tuli väsymystä, ruokahaluttomuutta, vapaaehtoisia päiväunia, karmeita yskänpuuskia, unissaankävelyä.

***

Tässä pojat koristelevat aatonaattona kuusta, asettelevat huolellisesti kaikki punaiset pallot samaan koristeelliseen rykelmään. 

Itse kiduin tuolloin uusilta työkavereilta napatun, mystisen kurkkuviruksen kynsissä. Se kesti onneksi vain pari outoa päivää ja parani ilman perinteisiä flunssaoireita. Komeasta kuusesta ja Miehen kiiltäväksi puunaamista lattiapinnoista huolimatta joulumieli kuitenkin piileskeli jossain komeron uumenissa. Joulu tuntui kaikista valmisteluista ja valmistelujen ajattelemisista huolimatta tulevan ihan yllättäin ja aivan liian nopeasti.

Loma sen sijaan saapui aivan tarpeeseen.

***

Tässä juostaan mummilan leikkihuoneeseen joulupukkia odotellessa ennen ensimmäisen kellahtamista potilaaksi.

***

Tässä Unirosvo ulkoilee Aikavarkaan kuumeillessa sisätiloissa. Kohti kello neljältä laskevaa aurinkoa otettu kuva näyttää hämmentävästi valoisammalta kuin senhetkinen hämäryys todellisuudessa oli, hehkuvine horisontteineen ja tyhjine teineen.  

Kun Aikavarkaan kuume ei tiistai-illan jälkeen enää noussut, olikin Unirosvon vuoro herätä heti seuraavana yönä kitisevänä kekäleenä, hukata ruokahalunsa ja yskiä kolmesti minuutissa suoraan mun silmään. Nyt on meneillään kuopuksen kolmas kuumepäivä. Ruokahalunsa ja leikki-intonsa uudelleen löytänyt Aikavaras pääsi onneksi eilen leikkimään serkkujen ja tänään naapurintytön kanssa, musta kun ei nyt liikene nyhertämään pikkuleegojen parissa, kun sylin täyttää viidentoista kilon ja sadanviidentoista desibelin voimalla takertuva uneton kuumepotilas.

Toisin kuin viime jouluna, tällä kertaa ei ole ollut aihetta vierailla Majakkalääkärissä (Mehiläinen, jonka odotushuoneessa on lapsenmentävä majakka). Toistaiseksi.

Hei tonttu-ukot köhikää, nyt on raikkahin flunssa-aika.

Taivas on lintujen tie

Blogi on elänyt viimeisen vuoden ajan elänyt retuperällä mutta silti omin keuhkoin hengittäen. Juttuja tulee, kun tulee. Puhelimen viestiluonnoksissa muovaantuu jatkuvasti lista mielessä pyörivistä aiheista. Lasten edesottamuksista, huonosti nukutuista öistä, omista ajatuksista, joista voisi kertoa - sitten kun on aikaa ja sopiva hetki istua koneelle kertomaan. 

Se sitten kun tulee liian harvoin. Toisaalta sitten kun se hetki koittaa, Bloggeriin vuotaa runsaasti muutakin materiaalia kuin ne viestiluonnosten listan kohdat. Aivoni ovat pohjaton kaivo! Sinne hukkuu ja unohtuu vaikka mitä, mutta välillä saa ammennettua ämpäritolkulla ties mitä ylöskin. 

Sankari auttoi leipomisessa ja keräsi pöytäkoristeeksi kirjavia vaahteranlehtiä.

Aikavarkaan nelivuotisuutta on juhlittu useaan otteeseen muutamalla eri kokoonpanolla. Porkkanakakku valmistui ja syötiin. Unirosvo sylki suklaarusinat lattialle ja perusteli tekoaan kertomalla, että tykkäisi niistä kyllä muuten, mutta on kakkurusinoille allerginen. Aikavarkaalle maistui paremmin se Viennetta sekä lakupalat. Lempparilahjat ovat tainneet olla potkulauta ja pikkuleegohelikopteri, joka hajotetaan päivittäin, koska se on niin kiva rakentaa. 

Potkulautailu sujuu mainiosti, ellei oteta lukuun sitä että välillä pikkuveli pöllii laudan ja loukkaa itsensä.

Sorsat ovat lennelleet leikkipaikan yli vaakkuvina puoliauroina. Aikavaras katseli erään parven järjestäytymistä uudelleen kesken lennon ja totesi: "Taivas on lintujen tie."

Arvostan.

Taivastien kulkijoita

Nelivuotisneuvola nähtiin ja käytiin tiistaiaamuna. Pohjustin edellisenä päivänä, että tämä onkin sitten sellainen neuvolakäynti, jossa äiti odottaa osan ajasta aulassa ja Aikavaras juttelee ja tekee tehtäviä ihan kahdestaan neuvolatädin kanssa. 

"Selvä", Aikavaras vastasi hetken pohdittuaan, "toivottavasti se neuvolatäti ei ole kovin ujo."

 

Lepotauko kävelyltä palatessa noin kaksikymmentä metriä ennen omaa pihatietä

Unirosvokin oli mukana, koska päätimme vesirokkorokotuttaa molemmat pojat ja se järjestyi kätevästi neuvolan yhteydessä. Stressasin tilannetta etukäteen naurettavalla mittakaavalla alkaen siitä, muistanko varata rokotteet lähiapteekista, muistanko hakea ne sieltä ajoissa, muistanko säilyttää ne jääkaapissa, muistanko ottaa ne aamulla mukaan, ehdimmekö neuvolaan kahdeksaksi - aina sinne asti, että mitä jos Unirosvo panee ranttaliksi, mitä jos Aikavaras ei anna rokottaa ja itkee syliin jossa Unirosvo on jo ranttaliutensa vuoksi, mitä jos en saa lapsia puettua ja toimitettua päiväkotiin ollenkaan. 

Näköjään on jäänyt melkoiset traumat viimeisten kahden vuoden temmellyksistä sekä loppuraskaus+uhmaikäriiviö-kombinaatiosta. Joko sitä uskaltaisi uskoa, että tämä on nykyisin helpompaa?  

Tammenterhosoppaa iltapäiväauringossa

Hienosti se meni. Unirosvo leikki rauhallisesti itsekseen sillä aikaa kun Aikavaras todisti osaamistaan ja antoi vahvoja näyttöjä neuvolatädille, joka ei hänkään ujostellut lainkaan. Aikavaras sai ensin rokotteet, sekä rokotusohjelman mukaisen että tämän bonuksen, eikä inahtanutkaan (vaikka suorastaan kannustin, että saa itkeä jos sattuu tai itkettää - reippaus on toki kiva ja usein elämää helpottava juttu, mutta negatiivisten tunteiden peittelyyn en tahdo yllyttää sen nimissä). Koska Aikavarkaan reaktio rokotuksiin oli minimaalinen, Unirosvo ei osannut pelätä omaansa, ja tilanne oli ohitse hetkessä. Itku loppui nopeasti, kun neuvolatäti tarjosi palkinnoksi tarroja. 

Itse varauduin vähän ankkatarroja hardcoremmin saadakseni pojat nätisti autoon, ohi neuvolan odotushuoneen lelupaljouden seireenimäisten kutsuhuutojen. Halleluja Domino-keksit; vaikka tämä on nykyisin helpompaa, niin toisinaan kannattaa valmistautua pahimpaan. Ilman hammaslääkäriliiton suosittelemaa lahjontaa en olisi mahdollisesti vieläkään selvinnyt töihin saakka sieltä keinuhevosten ja rikkinäisten soivien lelujen seasta. 

Parina päivänä kuluneella viikolla satoikin taas pitkästä aikaa, ja kunnolla satoikin.

Viimeinen koitos sen aamupäivän aikana oli vielä matka toimistolle. Olin edellisten öiden hulinoista - normaalit heräilyt noin kuusinkertaisina - niin puhki, että turvallisuus mielessäni jätin päiväkodilta lähtiessäni auton kotipihalle ja poljin töihin. Parempi pyöräillä silmäluomet lupsuttaen Aurajokeen kuin jyrätä moottoriajoneuvolla punaisia päin.

Työtä käskettyä: "Vielä yksi kala! Vielä kaksi delfiiniä!"

Vuosi ja pari päivää sitten valvoin 10-vuotishääpäiväämme juhliessa turhan myöhään - ainakin siihen nähden, miten naurettavan vähän unta nämä viimeiset pikkulapsivuodet ovat tarjoilleet. Tänä vuonna teräshääpäivä kruunattiin paitsi unohtamalla merkkipäivä, myös lahjoittamalla vihdoin ja viimein Unirosvon tutit oravavauvoille.

Oravia odottamassa. Tarkkasilmäinen voi huomata, että tutit olivat myös "menneet rikki vanhuuttaan". Näin niiden pois antaminen oli Unirosvolle vähän helpompaa.

Ja mitäs sitten tapahtui? Siitä lisää ensi kerralla!

Minne katosi päivät

Rintaa puristaa. Vielä ei ole ehditty pestä kylppärin lattialta viime huhtikuista kinnas- ja haalarikasaa, ja näköjään ne saa kohta napata taas käyttöön, tai ainakin ne jotka vielä mahtuvat jommankumman päälle. 

Aikavaras pääsee jo itse kiipeämään lähipuiston koristeomenapuun latvaan.

Vielä odotan sitä helteistä vapaapäivää, jolloin voisi pestä unikaverit heti aamulla ja antaa niiden kuivahtaa takapihan paahteessa illaksi taas pieniin kainaloon. Vaan tuskin se enää tämän vuoden osalta on saapumassa.

Metsästä löytyi tänään vielä mustikoita ja puolukoita.

Töissä olemme puskeneet hommia triplasti aiempiin elokuihin verraten ja vieläpä vajaamiehityksellä. Olen ollut oksetukseen asti puhki, mutta noin kohtuuttomalla työmäärällä en sentään ole viitsinyt murehtia loputonta tekemättömien töiden listaa ja päivällä tai kolmella paukkuvia deadlineja. Koeaikani päättyi ja suoriudun kuitenkin osasta hommistani tosi hyvin, joten lienee turha enää toivoa pikaisia potkuja. 

Kuulemma marraskuun lopun jälkeen kiire hellittää aavistuksen. 

Sain pari viikkoa sitten vihdoinkin hankittua Unirosvolle patjan Miehen työkaverilta jo keväällä ostettuun lastensänkyyn. Se se olikin mainio kauppareissu - onneksi ei ollut ruuhka-aika, kun sillä välin kun kumarruin Aikavarkaan puoleen hetkeksi, Unirosvo sai napattua täyteen lastatut autokärryt (miksi nekin piti ottaa, kun kumpikaan ei niissä tahdo istua puolta minuuttia pitempään?) ja työnsi ne valkoisessa kauluspaidassaan (selitys myöhemmin) täyteen vauhtiin kohti maitohyllyjä huutaen samalla, että pois tieltä mää tulen täältä! Omaan sänkyyn nukkumaan meno sujuu jo kohtuullisesti, mutta loppuyö ei, koska musta ei ole roikkumaan sängyn laidalla montaa kertaa yössä hyssyttelemässä päättäväisesti äidin viereen haluavaa lasta takaisin oman sängyn auvoon.

Aikavaras pääsi perjantai-iltana ensimmäistä kertaa Miehen kanssa katsomaan jalkapalloa.

"Me seurattiin niitä pelaajia joilla oli mustavalkoraidalliset paidat. Ne oli Töpsi. Niiden Töpsien olis pitänyt tehdä enemmän maaleja", kuului otteluraportti - jota asiantuntevampaan en itsekään yltänyt niinä kertoina kun viime vuosikymmenellä Mies raahasi vielä mukaansa katsomaan peliä. 

"Mitä mieltä olit jalkapallon katsomisesta?" Mies oli pelin päätteeksi kysynyt. 

"Pitkää mieltä." Sen verran pitkäksi aika tosiaan oli käynyt eväiden ja leijan muotoisten kaksiväristen karkkien (aakkoset) loputtua, että oli jouduttu turvautumaan kännykän näytöltä katseltaviin lastenohjelmiin. 

Taannoin Aikavaras sai kutsun naapurintytön kaverisynttäreille. Kortteja piti tehdä peräti yksitoista. Kasvonpiirteet osuvat jo naamataulun sisään, mutta synttärihatun olemuksen katsoin parhaaksi selventää vastaanottajia varten. Teksti on matkittu mun mallikirjoituksesta.

Unirosvo kadehti jo aamulla sitä, että isoveli pääsee juhliin. Lupasin, että hän saa pitää juhlapaitaa vaikka koko päivän, joten sen patjanhaku- ja autokärrynpöllimiskauppareissun jälkeen leikkipaikkakiukuttelutkin sujuivat poikkeuksellisen ärhäkästi kauluspaidassa.

Kun Aikavaras oli pitkää mieltä jalkapallo-ottelussa, Unirosvo teki kotosalla jonkin sortin reippausennätyksen. Ensin hän riemastui kuullessaan saavansa päivälliseksi identtiset eväät isoveljelle mukaan pakattujen kanssa: banaania, karjalanpiirakkaa ja kaakaojuoma. Sitten hän toivoi pääsevänsä kävelylle. Kierrettiin kauniin alkusyksyn illan kunniaksi naapurustoa tunti, eikä hän itkenyt, karannut tai kiukutellut kertaakaan (trust me, erittäin poikkeuksellista) vaan käveli käsi kädessä ja poimi SAA OTTAA -koreista omenia, jotka kannettiin kotiin hupparien hupuissa. Hän ei meinannut päästä yli ihmetyksestä, kun tehdasrakennus näytti rakennuspalikalta.  

"Kato äiti tota, rakennuspalikka! Kato palikasta tehty talo! Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Palikkarakennus. Mää sanoin äiti että palkkatalo! Pieni kissankello käypi nukkumaan. Rakennuspalikkarakennus!" 

Edellinen sitaatti on harhaanjohtava. Unirosvon puheenparresta puuttuu vielä K, joka korvaantuu milloin P:llä, milloin T:llä. "Tato äiti, näin iso tuttapimppu!" se tarjoaa kimppua. Kertoo, että päiväkodissa oli ruokana tinttutattitetta. Aikavaras on hänen pajas paveji, ja joka puolella hän näkee pummituksia. Joskus kummituksista erityisen innostuneena pummitus muuntuu pimmutukseksi. 

Pummituksena juoksemisen ja pummituksia pakoon pinkomisen lisäksi paras riehumisleikki kotona on viime aikoina ollut törmäilyautot. Autot ovat tietenkin Kauppasedän tuomia pahvilaatikoita, joiden veneominaisuus on käytetty loppuun ja pohja on hajalla. Pahvirengasta kainaloissa pidellen ne juoksevat toisiaan päin ja karkuun ja mainostavat ruokakaupan kotiinkuljetusta ympäri asuntoa. 

Törmäilyautot ovat kolaroineet asiaankuuluvasti. Henkilövahingoilta säästyttiin.

Toukokuun uutuustuote: 2-vuotias vintiö

Tässä eräänä iltapäivänä rimputtelin naapuritalon ovikelloa. Kun eläkeläispariskunta avasi oven, jouduin pahoittelemaan: "Anteeksi hirveästi. Meillä kävi nyt niin, että kun mä autoin Aikavarasta riisumaan kenkiä, tämä Unirosvo tässä pääsi karkaamaan ja ehti kiskoa yhden teidän tulppaanin maasta."

Naapurit suhtautuivat ymmärryksellä ja huumorilla. "Eikös hän ennen ollut kovin ujo ja hiljainen?" muistelivat.

Nyökkäilin sen minkä kerkesin, kun Unirosvo rimpuili sylissä ja huutolauloi ihhahhaata. "Joo, mutta nyt hän on yhtäkkiä vintiö."

"Tsemppiä ja voimia teille kahden vintiön kanssa", naapurit toivottelivat. Mutta huomionarvoista on, että vanhempi vintiö odotti koko tulppaanivälikohtauksen ajan visusti ulkoportaalla, juuri niin kuin pyysinkin.

Unirosvo täytti kaksi vuotta keskiviikkona. Vaikka se yhä painautuu syliin niin kuin vauva, se ei enää ole vauva. Se osaa sanoa hämmästyttäviä asioita: 

"Tässä junaradan merkki. Tämä merkki on: ei saa juna ajaa sinne." (puinen pieni DO NOT ENTER -kieltokyltti)

"Unirosvollakin pahaa perunamuusia lautasella. Unirosvokin haluaa lisää nakkeja. Pilko ne, äiti, kiitos." (Miehen ruoanlaittovuoro ja lasten armoton tuomio jauhemuusille)

"Mä olen äiti väsynyt. Unirosvolla unihiekkaa silmissä." 

Nukkuessaan raajat rentoina se venyy pitkäksi. Viiliä syödessä paidalle päätyy yhä vähemmän purkin sisällöstä. 

Se tykkää eläimistä, autoista, koneista, palloista, keinumisesta, pavuista, keitetyistä kananmunista, kirjoista, Ryhmä Hausta, Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluista, punaisesta, vihreästä, keltaisesta, kukista, tutista, rusinoista, Aikavarkaasta, makaroonilaatikosta, nallesta, junaradasta, saunomisesta, kekseistä, jätskistä, paahtoleivästä, kuvapaidoista, yhdessä muovailemisesta. Se tykkää olla sylissä, mutta nykyisin se tykkää myös olla vintiö. Moikkailla naapureille, karata, vaatia saada laulaa puhelimeen kesken mun harvojen puhelinkeskustelujen.

Se tykkää hassutella isin kanssa eikä enää itke mun perään koko ajan (joten tämäkin vaihe meni ohitse - kunhan odoteltiin 22 kuukautta!). Kun autan Aikavarasta vessassa, se ei normaalisti enää paru räkä roiskuen moista hylkäämistä vaan joko tulee kommentaattoriksi mukaan tai puuhailee omia juttujaan. Esimerkiksi kurkottaa keittiön työtasolta kirsikkatomaattirasian, järjestelee punaiset pallot sohvalle siistiin riviin ja haukkaa jokaista vuorotellen, järjestyksessä oikealta vasemmalle.

Se osaa laulaa (äännevirheet ja parin säkeen välistäunohdukset sallittakoon kaksivuotiaalle) Sanos mitä Pohjolaan, Ihhahhaa, Kolme varista, Paljon onnea vaan, Pikkuiset kultakalat lammessa ui, Metrolla mummolaan, ja varmasti monta pätkää monesta muustakin laulusta, joita minä puolestani en nyt muista. Ainakin Lauri Kilpa-auton ja Ryhmä Haun tunnusbiisejä. Siitä on kivaa lähteä autolla jonnekin. Kaupassa se ei enää tahdo istua kärryissä vaan haluaisi kävellä ja poimia tavaroita hyllyistä: "Tämän juuston! Tämän pussin!" 

Sen joka toinen lause alkaa: "Mä haluan..." 

Synttäreitä vietettiin keskiviikkona päiväkodissa; illalla kotona syötiin jälkiruoaksi jätskit. Lauantaina juhlistettiin merkkipäivää tätien, enon ja serkkuparven kanssa mummilassa, varsinaiset juhlat ilmapalloineen järjestettiin sunnuntaina kotona. Tällä kertaa siivouksesta vastasi pääosin Mies, eikä mun viikko sitten tilaamani verhot ehtineet vielä perille, joten oma panokseni vessan siivouksen ja pikamoppauksen lisäksi oli lähinnä jättää jouluverhot yhä ikkunoihin latistamaan alkukesän vehreää tunnelmaa. Vauhtia ja ääntä riitti, tarjottavat (joista kiitos Café Brahelle, anopille ja Prismalle) tekivät kauppansa ja leluista nahisteltiin asiaankuuluvasti, verhoista viis. 

Vielä muutama kuvailu kuopuksesta: 

Sillä on lastensänky huoneessaan odottamassa patjaa. Toistaiseksi se kuitenkin nukkuu mun selän takana, välillä rennosti itsekseen ja välillä puskien itsensä kiinni niskaan ja tarrautuen unenlämpimin sormin; se ei nuku mainittavan hyvin, muttei enää tapa mua univelkaan. Enää se ei myöskään puristele nukahtaessaan mun henkitorvea niin kuin vielä viime kesänä, vaan nyt uniset sormet tahtovat etsiä nukkumattia mun korvasta:

Se osaa luetella numerot yhdestä kymmeneen, mutta jättää usein ysin välistä. Se juoksee mun perässä ja mua karkuun, se huhuilee Isiä ja toivottaa Isille huomenta iltapalansa jälkeen, koska osaa. Se kehuu vuolaasti ruokia, joista pitää, kertoo ruoan maistuvuudesta kaikille jokaisen suupalan jälkeen. Se opettelee sääntöjä ja rikkoo niitä. Mietteissään se näyttää vakavalta, muutoin yhä useammin iloiselta. 

Se on hassu ja ihmeellinen ja niin rakas, sekin.  

Kärsimysnäytelmiä (sisältää kaksi mopoa)

Pääsiäinen tuli ja meni täällä Teneriffallakin. On aika kirjata muistiin pääsiäisen 2016 kärsimysnäytelmät.

Kaksi pääsiäismunaa. Nököttävät vieri vieressä maauimalassa mutustamassa leipää.

Aikavaras muistaa viime pääsiäisestä K-mummin järjestämän suklaamunaetsinnän ja uskoo ilmeisesti ihan täysillä pääsiäispupuun. Kerroimme, että tänne ulkomaille pupu pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi (tiedoksi säälijöille, että sokeria on kumpikin lapsi saanut täällä reissussa ihan kyllikseen ja vähän päällekin!), mutta varmasti se voi piilottaa pääsiäissunnuntaina yhden yllätysmunan molemmille.

Persoonallinen mitali. Pääsee hyllyyn!

Lankalauantain vietimme Las Maretasin kylässä. Mies osallistui polkujuoksukisaan ja pokkasi ykköspalkinnon. Sen kunniaksi olimme vähän normaalia hövelimmällä tuulella, ja vaikka tavallisesti olemme vastustaneet krääsäleluja ja ylimääräistä tavaran ostamista henkeen ja vereen, nyt markkinahumu otti vallan, ja ostimme euron yllätyspallot sellaisesta automaatista, jota lapset olivat ihmetelleet viikkotolkulla. Aikavaras sai pienen mopon. Unirosvon pallo avattiin...eikä sieltä tullut mopoa. Vaan joku jalkapallo-potkukenkä-maaliverkko-yhdistelmä, joka ei aja. Arvaattehan: MOPOOOOOO! MOPO AJAAAAA! BYÄÄÄÄÄH! Kuopus oli lohduton, kun joutui katselemaan vierestä isoveljen mopokruisailua. Palkintojenjakoon oli vielä aikaa ja keskusaukio kaikui itkusta. Päätimme korjata krääsälelupahanmielen... loisteliaasti... hankkimalla lisää krääsää! Tietysti! Ostimme rihkamakojusta Salama-auton, joka soi ja kulki paristoilla. Puolen tunnin kuluttua Salama oli ajanut hiekassa ja ottanut kielloista huolimatta mutakylpyjä. Se siitä lelusta. Ei muuten aja eikä soi enää. Luonto kiittää krääsän kuluttamisesta.

Kannustusjoukot väsähtivät palkintojenjakoa odotellessa

Pääsiäissunnuntai koitti. Piilotin pupuna kaksi Kinderiä ja ajattelin, että Unirosvon päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin suunnitelman Aikavarkaalle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Error error! Aikavaras meni ja löysi kätköt heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Aikavaras ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostuisi syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta hei, ei se mitään - eräs toinen perheenjäsen nimittäin on! Sen lisäksi, että joku oli maininnut suklaan, Unirosvo oli muutenkin jo rättiväsynyt, ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Näin tälläkin kertaa. Aikavaras söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Unirosvolle yritin suht tuloksetta opettaa, ettei jälkiruokaa saa jos ei syö ruokaa; lopulta tyydyin siihen, että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on "riittävän reippaasti maistettu". 

Arvaattehan: Aikavaras sai yllätysmunastaan mopon. (Okei, se oli sarvikuono, mutta sillä oli pyörät ja se ajaa - viittä vaille kaksivuotiaalle se on mopo.) Unirosvo sai...koottavan oranssin ukkelin. Ei pyöriä alla. EI AJA! Pettynyt Unirosvo sai niin totaalihervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastansa ulos, eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi sen kädessään ja paiskasi raivoissaan lattialle.

Taannoin juhlittiin Aikavarkaan ensimmäistä virallista nimpparia. Aikavaras sai valita karkkikaupasta 12 karkkia. Unirosvolle otettiin solidaarisuudesta 6 karkkia. Aikavaras nautti omistaan hartaasti ja pitkällisesti. Unirosvo tunki suun täyteen ja nieli, suun täyteen ja nieli. LOPPU! 

Unirosvo koittaa kerjätä titää täty-tättiä eli lisää lakukarkkia.

Onneksi pääsiäinen on ohitse.

Mainittakoon myös pitkäperjantain kärsimysnäytelmä. Siihen ei liity mopoa vaan huvipuistoajelu jossain pikkukaupungissa, jonka nimeä en muista, mutta joka puolestaan muistanee Unirosvon puolen tunnin itkupotkukarjumisen, joka johtui siitä että huvipuistolaitteesta piti lähteä pois juuri niin kuin ennalta varoitettiin useaan otteeseen.

Ennen viimeistä kohtalokasta ajelua veljekset ajoivat yhdessä veturilla.

Karseista desibelilukemista huolimatta tunnustan, että olen tyytyväinen siitä, että kerrankin niistä lukemista vastasi Unirosvo eikä Aikavaras. Esikoisen raivokohtausten kanssa on taisteltu paljon niin kotona kuin reissussa, niin arkena kuin juhlissa; nyt oli ilahduttavaa päästä kehumaan, a) miten kauniisti Aikavaras suostui lähtemään huvipuistosta pois, b) miten reippaasti Aikavaras jaksoi odottaa suklaamunan avaamista ja hyväksyi että niitä on se yksi ainoa, ja c) miten kiltisti Aikavaras ymmärsi pikkuveljen mopopettymyksen ja lohdutti, että Unirosvo saa kyllä leikkiä kaikilla hänen mopoillaan.

"Unirosvo haluutko leikkiä taas sitä leikkiä, että sää kiipeet liukumäkeä väärään suuntaan ja mää tulen perässä ja sitten sää lasket mua päin?"

Reissua on jäljellä enää vajaa viikko!

Joulun (ja kahden lääkärikäynnin) jälkeen

Joulu ja välipäivät ovat kuluneet sairastuvalla. Ensin sairastui Aikavaras pari päivää ennen aattoa, vanhan ja venyneen yskän päälle puhkesi selvästi uusi virus. Lääkäri määräsi tehokkaammat astmalääkkeet. Jouluaatto kului kuumevetelänä, kunnes kuumelääkkeet vihdoin illaksi laskivat lämpöä sen verran, että lapsi jaksoi innostua pukista, lahjoista ja suklaasta.

Unirosvo alkoi köhiä aattona ja kuumeili voimattomana seuraavat kolme päivää. Eli veljensä tavoin pyhien yli suklaalla ja pipareilla ja mangososeella. Sai toissapäivänä elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin korvatulehdukseen, kotiutuipa apteekista myös astmapiippu rohisevia ja hinkuvia keuhkoputkia avaamaan. Nyt on infektioastmaisia piippupoikia oikein kaksin kappalein. Antibiootti alkoi auttaa tehokkaasti: viime yönä nukuttiin pitkästä aikaa kolmen tunnin pätkiä ja tänään päästiin jo pihalle hetkeksi leikkimään koko poppoo.

Eilen mentiin mummilaan ja mummi leikitti jo hieman piristynyttä Unirosvoa sisällä, kun vein Aikavarkaan lapsuuteni metsiin.

Aikavaras oli selvästi näreissään (lue: kiukutellut kuin heikkopäinen) siitä, että Unirosvo oli muutaman päivän asunut mun sylissä tavallistakin tiiviimmin, joten pieni kahdenkeskinen ulkoilutuokio tuli tarpeeseen.

Tästä joulusta jäi mieleen: kuumeiset lapset, tunkkaiset yskät, unettomat yöt, lattiat jotka olivat hetken ajan puhtaan näköiset aatonaattona, kuusi joka on saanut olla rauhassa yllättävän hyvin (ehkä lapsilla ei kuumeisina ole ollut niin paljon riehuenergiaa); Kaupungin sankarit, joka on Aikavarkaan uusi suosikkiohjelma ja jonka pariin sisälle teljetyt köhijät ovat rauhoittuneet kun peleihin ja leikkeihin ei ole riittänyt voimia; Gillian Flynnin lähes kymmenen vuoden takainen esikoisteos Sharp Objects, jonka luin nyt jo toistamiseen ja jonka päättymistä venytin viimeiseen asti ja silti petyin ja suutuin, kun tavoitin viimeisen sivun, ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat merkityksettömiltä ja pliisuilta. Uusi poikavauvakin syntyi sukuun pari päivää ennen jouluaattoa, onneksi ei tällä kertaa meille vaan Aikavarkaan ja Unirosvon serkuksi.

Joulun odotus ja valmistelu ovat tehokkaasti peittäneet sen faktan, että reissuunlähtöön on enää kuukausi. Nyt voikin alkaa valmistella ja odotella sitä, niin kuluu inhokkikuukauteni tammikuukin siinä sivussa.