Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunhan höpötän. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunhan höpötän. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. helmikuuta 2017

Näitä aikoja joskus vielä ikävöit

Sen kuulee aina joskus. Välillä työkaverilta, joka ei enää saa lukea iltasatua murkuilleen. Välillä satunnaiselta ohikulkijalta, mummolta jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa kauppajonossa. Välillä omien ajatustensa äänenä.

Se halusi kokeilla miltä lumi tuntuu naamassa, koska isovelikin kokeili.

En kaikkea näistä ajoista. En herätyskidutusöitä. En hetkiä, joina tärykalvot tuntuvat räjähtävän, kun niihin huudetaan kahdesta suunnasta (joskus vain yhdestä, mutta jos on oikein väsynyt, sekin riittää ja ainakin se riittää, jos toisesta suunnasta sinkoaa kyselyikää, johon ei sen toisesta suunnasta tulevan huudon vuoksi kykene keskittymään, mikä taas saa aikaan tyhmittelyä sieltä kyselyiän suunnasta) ja ruoka pitäisi laittaa (ja aina on joko spagettia tai oranssia keittoa tai makaroonilaatikkoa) ja paita haisee märkänä (ja kaikki paidat myrkyttyvät siitä kitkerästä hiestä pilalle). En nihkeitä vaiheita, jolloin kaikki siirtymät ovat hillittömän hampaidenkiristelyn takana. En sitä tunnetta, kun katson peiliin enkä enää tunnista kuvaani; mun leukaperät ovat kasvaneet valtaisiksi kaikesta hampaidenkiristelystä ja vuosien valvominen näkyy vähän joka kohdasta. En kiukuttelupäiviä, joina kaikkien ärsytyskynnys on matalalla ja lapset viihtyvät hyväntuulisina vain saadessaan lapioida loskaa hyhmälätäköstä 8 m/s tuulessa ja räntäsateessa, omat varpaat kirvelevät kylmästä ja tunnin lapioinnin jälkeen kotiinlähtö aiheuttaa itkupotkuraivarit, vaikka mielestäsi ansaitsisit mitalin. 

Sunnuntaiaamupäivän omituinen nuoska-pakkaslumi taipui mainiosti Miestä korkeammaksi lumiukoksi, joka sai ruusupensaan oksanpätkästä teräväkielisen suun ja silmikseen kuolleet ruusunmarjat, joiden mädänneet ja kuivahtaneet lehdet taipuivat tuuheiksi räpsyripsiksi. Kun Mies oli tehnyt vielä korvat ja Unirosvon pyynnöstä lippiksen, Unirosvo ja päiväkotikaveri viimeistelivät ukon kahdella navalla.


Sitten on niitä toisenlaisia hetkiä. Ihan joka päivä niitäkin on. Pehmeitä poskia, hassuja huudahduksia, naurua, niin pieniä pyyntöjä että liikuttaa miten vähästä ne on tyytyväisiä, niin suuria vaatimuksia että huvittaa miten megalomaanisia mininarsisteja ne on.

Unirosvo juoksee isojen poikien perässä suremaan lumiukkomme kumppanille suoritettua teloitusta myöhemmin iltapäivällä.



Taikaa ja toive pienimuotoisesta ajan pysähtymisestä oli läsnä tänäänkin klo 19.35. Unirosvon iltasuihku sujui ilman kirkumista (se on hyvä suoritus). Kuivasin niskahiukset, ihmeteltiin napaa, rasvasin tomerat pohkeet. Se halusi juosta nakuna olohuoneessa. Päästin sen kirmaamaan vapauteen, jäin täyttämään pyykkikonetta. Muutaman minuutin päästä alkoi mietityttää, mitä Aikavaras puuhasi niin hiljaa: järjesteli rauhaisasti hamahelmiä. Unirosvo laukkasi vastaan kietoutuneena pinkkiin muumilahjapaperiin. Muutama keittiö-olohuonekierroksen jälkeen se viskasi lahjapaperin päältään, nappasi ties mistä kumpaankin käteensä serpentiinipötkylän ja jatkoi juoksemista.

"Mä oon nakupöllö! Nakupöllö heittää persenttiiniä! Persenttiiniä kaikille nakupöllöltä!" se nauroi heitellen serpentiiniä matkan varrelle, ja paljaat varpaat läiskivät parkettia väsymättömin juoksuaskelein. "Ole hyvä vain, persenttiiniä sinnekin päin!"

Eihän tämmöisiä voi koskaan enää tapahtua. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.


Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.


Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)


On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.


Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Keskipitkä kertomus jostain työpaikkakiusaamista muistuttavasta

Olipa kerran nainen ja sillä kaksi lasta ja työpaikka haussa. Se nainen epäili, ettei kukaan palkkaisi häntä, koska hänellä oli kaksi pientä lasta ja hitusen epämääräinen koulutus ja monta kotivuotta takana. Se nainen kävi kahdessa työhaastattelussa - toisesta se innostui, mutta ei saanut sitä työtä; toisessa sillä oli outo olo. Se nainen tunsi mokanneensa kaikki kysymykset, jotka liittyivät työn ydinalueeseen. No, ei se mitään. Ei se nainen varsinaisesti halunnut sinne töihin, sillä tuleva esimies nosti niskakarvat pystyyn. Lipevähkön kuoren alta pilkisti hetkittäin jotain epämiellyttävää. Eikä työhaastattelun pitäisi kai keskittyä käymään läpi esimiehen saavutuksia vuodesta herne ja palko, tai ruotimaan muiden hakijoiden ansioluetteloiden puutteita ja epäonnistuneita valokuvia ja sitä, miten harmi on että hienosti pärjännyt tuleva edeltäjä on lähdössä vaikka hänen suorituksiinsa oltiin vuosien varrella hyvin, hyvin tyytyväisiä?

Se nainen sai sen työn ja otti sen vastaan ja sai lapsille hoitopaikat ja pääsi aloittamaan jo viikon kuluttua. Sitä jännitti, mutta se oli kuitenkin myös innostunut pääsemään takaisin työelämään, oppimaan monitahoisen työnkuvan myötä uusia asioita ja kliseisesti ilmaistuna toteuttamaan itseään. Se sai perehdytystä 2 x 2,5 h ennen varsinaista aloituspäivää, josta eteenpäin se oli käytännössä omillaan. Onneksi ne kaksi työkaveria olivat mukavia, huumorintajuisia ja avuliaita.

Se nainen yllättyi siitä, miten tylysti pomo käyttäytyi. Jätti vastaamatta tervehdykseen. Puhui muille hänestä niin kuin hän olisi ilmaa siinä ihan vieressä. Käski tehdä dokumentin A ja saatuaan sen käteensä tuhahti ja sanoi, että tämähän on ihan naurettava! Ei edeltäjäkään tehnyt näin! Ei täällä ole koskaan tehty näin! On tärkeää keskittyä ja opetella miten täällä tehdään! Sitä paitsi minähän nimenomaan sanoin, että tee dokumentti B.

Se nainen luki ohjeita ja opetteli tekemään asioita. Se kysyi kollegoiltaan kysymyksiä ja sai paljon tietoa. Se koki pärjäävänsä hyvin, tekevänsä oikein. Se sai pomolta palautetta, että hommat eivät suju. Sitä alettiin painostamaan, että koska edeltäjän kanssa oli (sen naisen tietämättä) tehty erillinen työsopimus, että edeltäjä tulee perehdyttämään naista työhön iltaisin ja viikonloppuisin, naisen pitäisi tulla töihin perehtymään edeltäjänsä kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Nainen ei tahtonut luopua vapaa-ajasta juuri pitkän päivän päiväkotilaisina aloittaneiden lastensa kanssa eikä myöskään tuntenut aivojansa kovin vastaanottaviksi enää 8 tunnin hektisen ja tauottoman työpäivän jälkeen. Naiselle suututtiin ja kerrottiin, että hän on hankala ja yhteistyökyvytön. Kun nainen kysyi asioita pomolta, vastauksia ei kuulunut. Mitä kyllä kuului oli jonkin ajan päästä nalkutus viivästymistä, jotka aiheutuivat kun nainen ei saanut pomolta vastauksia.

Pomo määräsi, että kukaan ei saa pitää omaa puhelinta näkyvillä työpäivän aikana. Äänet pois. Päiväkodin mahdolliset soitot työpaikan vaihteeseen. Pomo määräsi, että kahvitauko käytetään palaveriaikana, koska tehostaminen. Pomo määräsi, että jos käy lounasravintolassa syömässä, ei saa käydä yhtä aikaa työkaverin kanssa.

Pomo potkaisee naisen reppua, jonka nainen on jättänyt tuolinsa viereen. Pomo lainaa naisen työpuhelinta ja palauttaa sen paiskaamalla sen metrin päästä keskelle naisen näppistä kesken naisen kirjoittamisen. Pomo menee lupaa kysymättä naisen tietokoneelle ja alkaa näpytellä. Useaan otteeseen kuukausien varrella. Joskus kun nainen tulee aamulla töihin, tuoli on eri korkeudella kuin naisen töistä lähtiessä ja kone virransäästötilassa. Käy ilmi että kenelläkään ei ole henkilökohtaisia sähköposteja, jotta johdon on luvallista käydä lukemassa mitä työntekijät ovat kirjoitelleet asiakkaille.  

Pomo kommunikoi näin: "Onko niitä vielä tullut?"
Nainen: "Mitä tarkoitat?"
"Että onko niitä vielä tullut?"
"Siis mitä onko tullut?"
"No niitä!"
"Mitä niitä? Olen pahoillani mutta en kerta kaikkiaan nyt ymmärrä mitä."
"HMPH!" Pomo kääntyy niskojaan nakellen ja marssii pois.

Naisen kollega sanoo, että on vaikea tehdä joitain asioita, koska tietoa näistä asioista tässä yrityksessä ei ole missään. Pomo ärsyyntyy ja käskee kysyä häneltä, koska hän "tietää kaiken." Häntä suorastaan loukkaa, miksei kukaan kysy näistä asioista häneltä. Kollega pyytää kertomaan esimerkiksi asiasta C. "Mistä minä voisin tietää! Googlaa!" pomo huutaa naama punaisena.

Nainen kertoo pomolle, että palavereiksi määrätyt kahvitauot, jotka päättyvät aina huutamiseen siksi, että pomo ei kestä tavallisia työntekijöiden esittämiä kysymyksiä, ovat todella ahdistavia. "Luuletko että sun pienten lasten takia sulla on vaikeuksia sopeutua työelämään? Että pienet lapset ja työn ja kotielämän ristiriita tekee susta yliherkän?" pomon vastaus on. Loppuunkäsitelty.

Kesä kuluu kohti loppuaan ja naisen kaksi kollegaa irtisanoutuvat. Toiselle hankitaan seuraaja, mutta vasta kuukauden päästä. Töitä alkaa keräytyä, ja aiemminkin on ollut hurjan kiireistä. Toiselle, käy ilmi myöhemmin, yritettiin myös löytää seuraaja, mutta yritys toimii suhteellisen suppealla alalla ja hakee sen verran erikoistunutta väkeä, että piirit ovat pienet ja yrityksen maine sieluntappajana on levinnyt viimeisten parinkymmenen vuoden saatossa laajalle. Toimisto on ollut tuulinen, ovi käynyt jatkuvasti; kaikki ovat jo olleet siellä töissä tai tuntevat jonkun joka sieltä on lähtenyt hieman rikkinäisenä. Pomolla ei ole pomoa - on vain keski-ikäinen naispomo, hänen aisaparityttärensä ja pari työntekijää. Aluehallintovirastolle on tehty ajoittain ilmoituksia asiattomasta kohtelusta. Työsuojeluviranomaiset ovat tulleet tarkistuskäynnille, mutta pomo on ollut paikalla eikä kukaan ole uskaltanut sanoa, ettei kaikki ole ookoo.

Pomo väittää sanoneensa asioita, joita on todennäköisesti vain ajatellut. Pomo väittää, ettei ole koskaan sanonut asioita, joita on sanonut. Pomo ei vastaa sähköposteihin - niistä jäisi kirjallinen jälki. Pomo ei vastaa, kun kysytään miten pitäisi toimia - pomo kertoo kyllä jälkikäteen, että kaikki meni perseelleen ja pahasti. Pomo tiukkaa asioista X, Y ja Z, joita nainen ei ole tehnyt vaikka häneltä niitä odotetaan. Pomo vastaa, että edeltäjä hoiti ne aina, joten ne ovat nyt naisen vastuulla. Nainen pahoittelee, ettei tiennyt. Kukaan ei sanonut, missään ei lukenut. Pomo sanoo, että se on naisen oma vika, kun ei suostunut vastaanottamaan perehdytystä.

Naisen kuopus sairastuu ja nainen soitetaan hakemaan lapsi päiväkodista kesken päivän. Pomo on työmatkalla eikä nainen saa pomoa kiinni lähtiessään töistä tuntia tavallista aikaisemmin. Nainen soittaa pomolle kotoa. "Nyt on niin", pomo sanoo, "että sinähän varmasti ymmärrät itsekin, että tällainen ei käy. Nyt kun kaikki muut ovat lähteneet, ei käy päinsä että sinä olisit poissa. Sinun tulee nyt ymmärtää että on täysin sinun vastuullasi kehitellä tulevaisuudessa vaihtoehtoinen järjestely, jotta tällaiset tapaukset eivät toistu."

Nainen hankkii puheluntallennusapplikaation. Kuulemma pomo on irtisanoutuneelle kollegalle huutanut törkeyksiä puhelimitse useampaankin otteeseen.

Tulee syksy, kiireinen syksy. Työt kasaantuvat. Nainen kokee, että kun hän tekee jotain itsenäisesti, hänelle annetaan kurinpalautusta: pitäisi kysyä neuvoa eikä tunaroida omin päin.  Kun nainen kysyy neuvoa, vastaus on joko epämääräinen ympäripyöreys tai suora käsienpesu: edeltäjä hoiti nämä aina itsenäisesti! Nainen yrittää ajatella huumorin kautta: saa ainakin absurdeja anekdootteja kavereille kerrottaviksi. Ja onhan sekin etu, turvallisuushakuinen ihminen kun on, että aina on varmuus ettei tee mitään oikein. Että johonkin voi sentään luottaa!

Nainen saa uuden työkaverin. Työkaveri on mukava, sentään, mutta kokematon asioissa joita tämän työnkuva edellyttää. Nainen pohtii, palkkaako pomo tarkoituksella hakijoita, jotka eivät vastaa työn vaatimuksia, jotta pääsisi nipottamaan, nurisemaan ja tenttaamaan, osoittamaan työntekijöille näiden paikan, saamaan raivareita siitä että asiakaslehden osoitetarrat on tulostettu eri tavalla kuin edeltäjä tulosti.

Nainen on käynyt jo pitkään joka päivä mol- ja duunitori- ja kuntarekry-sivustoilla. Lähettänyt hakemuksia silloin kun näkee avoimen paikan, joka olisi mahdollista saada, paikan joka ei ainakaan olisi vielä pahempi kuin nykyinen. Sitä tulee varoivaiseksi helvetissä. Koska aina voi käydä pahemminkin!

Puolen vuoden aikana nainen on kahden lapsen vuoksi sairauksien takia poissa töistä yhteensä kaksi puolikasta päivää. Loput kolme kokonaista päivää hoitaa naisen mies. 

Ai niin, naiselle maksetaan käytännössä harjoittelijan palkkaa. On vastuuta muttei valtaa. Palaute on pelkkää rakentavaa, ilman niitä hampurilaisen leipäosia. Kuopus nukkuu miten sattuu ja esikoinenkin heräilee välillä janoon, välillä pissahätään, välillä itkemään että on ikävä naapurin tyttöä. Nainen on jo pitkään tehnyt töitä mielestään todella kovatahtisesti, yrittäen kiriä to do -listaa lyhyemmäksi, pyrkien minimoimaan tekemättömien töiden katalysoimaa nalkutusta. Asiakkailta tulee positiivista palautetta, työkaveri ihailee miten taitava ja ehtivä nainen on ja vielä mukava ja hyvä neuvomaan ja opastamaan. Nainen jaksaa sen voimin.

Tulee messut. 20 tuntia ylitöitä yhden viikon aikana. Kertyneet tunnit saa pitää vapaana sitten joulun välipäivinä....tadaa...jolloin toimisto olisi joka tapauksessa kiinni. Messut menivät naisen mielestä hyvin. Messujen jälkeen pomo ilmoittaa, että työntekijät olivat liian hitaita ja tehottomia - nyt mietitään mitä tehdään ensi vuonna paremmin, on niiiiin paljon parannettavaa!

Naista väsyttää tolkuttomasti. Nainen huomaa tehneensä tavallista enemmän huolimattomuusvirheitä. Niistä jauhetaan loputtomiin. Nainen tulee araksi. Nainen menettää motivaation: kun työpöydälle isketään hankala keissi, jota nainen ei osaa tehdä saman tien itse, nainen piilottaa sen paperipinon alimmaiseksi ja ajautuu sen yhden keissin sijaan tekemään ne kymmenen muuta jonossa olevaa asiaa, jotka osaa hoitaa kiitettävästi. Sitten siitä viivästyneestä keissistä tulee tietysti numero. Naista syytetään lisäksi sellaisten projektien viivästymisestä, joiden aikatauluista ollaan alun perin päätetty yhdessä. Naisen olisi pitänyt aloittaa niiden toteutus aikaisemmin kuin oli sovittu, sehän on selvä.

Naisen mies sanoo, että tuollainen kuulostaa työpaikkakiusaamiselta. Nainen epäilee - ei kai nyt sentään kiusaamista. Eihän minua kiusata! Naista vähän hävettääkin. Hän on tottunut olemaan hyvä asioissa joita tekee. Nyt hän on huono. Ehkä hän ansaitsee potkimista.

Syksy pimenee ja nainen alkaa epäillä itseään enemmän ja enemmän. Ehkä hän onkin aika tyhmä lopulta. Ehkä hän olisi tehnyt kaiken paremmin, jos olisi tsempannut enemmän. Välillä hän näkee kirkkaasti, mitä on tapahtumassa, mutta toisinaan ei. Kun pomon kenkien kopina lähestyy hänen työpistettään, kylmä hiki kihoaa ja kädet alkavat täristä. Hän alkaa halveksia itseään pelkuruudestaan. Hän lukee asioista ja tajuaa pomon olevan narsistinen sosiopaatti, mutta ihmettelee mikä hänessä itsessään on vikana, kun hän päästää pomon kaltaisen pellen menemään ihonsa alle vaikka näkee tämän läpi. Nainen on lukossa.

Nainen saa kutsun lupaavaan työpaikkahaastatteluun. Haastattelu menee hyvin ja nainen huomaa, että osaa puhua järkeviä asiallisten oloisten ihmisten kanssa. Nainen jännittää lähes kaksi viikkoa, kunnes lopulta tulee soitto, että joku toinen valittiin tehtävään. No, itse tehtävä ei ollut erityisen kiinnostava, mutta nainen on silti pettynyt, tai lähinnä ahdistunut. Hän huomaa itsessään varoitusmerkkejä, tuntee itsensä hauraaksi. Haluaisi pois mutta ei tahdo irtisanoutua tyhjän päälle, koska mitä jos mitään muuta työtä ei missään vaiheessa löydykään? Töissä nainen ei yhtäkkiä uskalla tehdä enää mitään muuta kuin pakolliset perusrutiinit ja pieniä mitättömiä hommia, jotka ainakaan eivät voi mennä pahasti pieleen.

Seuraavana päivänä valintamme-osui-tällä-kertaa-erääseen-toiseen-puhelusta nainen saa pomoltaan kutsun kehityskeskusteluun. Nainen on jo pari kertaa antanut suoraa palautetta, että kokee tietynlaisen kohtelun ja tietyt syytökset epäreiluiksi, mutta saanut henkisesti turpiinsa keskusteluissa. Nainen päättää yrittää vielä kerran. Nainen palauttaa vastauslomakkeen rehellisesti täytettynä etukäteen. Nainen kertoo olevansa uupunut kohtuuttomaan työmäärään, jatkuvasti uusia pikkutehtäviä putkahtelevaan työnkuvaan, alituiseen negatiiviseen palautteeseen ilman minkäänlaista kannustusta. Seitsemän kuukauden aikana nainen on saanut kahdesti hyvin pienimuotoista myönteistä palautetta esimieheltään. Nainen toivoo keskustelun ratkovan tulehtuneita kommunikaatioyhteyksiä terveemmiksi.

Keskustelu on farssi. Puolitoista tuntia solvaamista, epäjohdonmukaista sinäolettehotonjahankalajapilaattoimistonilmapiirin-rauhoitunythyväihminensunkanssaonkauheakeskustellakunpuolusteletitseäsi-kiireonsunomavika-munkritiikkijohtuusiitävainkunsäteetvirheitä-jankuttamista. Kauhuleffamaiset mittasuhteet saavuttavia manipulointiyrityksiä. Vai mitäs sanot siitä, kun pomo kumartuu naisen puoleen, katsoo liioitellun säälivästi ja kuiskaa: "Se tuntuu varmasti todella todella pahalta tehdä noin paljon virheitä. Todella, todella pahalta. Sen täytyy tuntua hirveältä, kun me [viitaten itseensä sekä tyttäreensä] joudutaan jatkuvasti muistuttamaan sua niistä. Me ymmärretään että susta tuntuu tosi kurjalta kun sua joudutaan muistuttamaan sun tekemistä virheistä, jotka ei saa toistua."

Nainen ei saa syötyä eikä nukuttua.

Tarina alkaa käydä raskaaksi, eikö vain?

Nainen on kuullut, että vuosien varrella yrityksestä on jäänyt joku hoitojakson kautta työkyvyttömyyseläkkeelle, muutama vaatinut pitkän toipumisajan ennen kuin kykenevät taas mihinkään. Entiset työntekijät eivät halua kuulla pomosta enää sanaakaan. Eivät tervehdi kadulla.

Kaikeksi onneksi naisen anoppi on laittanut naisen CV:n kiertoon isossa organisaatiossa, johon ihme ja kumma satutaan juuri tähän saumaan tarvitsemaan puolen vuoden sijaisuuteen ihminen, joka tekisi juuri niitä asioita joissa nainen on hyvä. Eräs todennäköisesti johtajuustaitojensa enemmän kuin pelkästään firman perustamisen vuoksi johtajan asemaan päässyt ihminen innostuu naisen CV:stä ja kutsuu naisen keskustelemaan sijaisuudesta. Kehityskeskustelun jälkeisenä päivänä nainen karkaa töistä kesken päivän vedoten huonoon oloon, joka ei ole lainkaan valhe vaan siinä työympäristössä totinen tosi, ja menee keskustelemaan sijaisuudesta isoon organisaatioon mukavan ihmisen kanssa, joka palkkaa naisen siltä istumalta.

Kotimatkalla nainen soittaa sosiopaattipomolleen ja irtisanoutuu.

Tänä iltana nainen on ollut todella iloinen ja ihmettelee yhä hyvää tuuriaan. Tietää selviävänsä yhdeksästä jäljellä olevasta työpäivästä narsistisosiopaatin alaisuudessa.

Ikkunatontut tanssahtelevat ja Mies toi kauppareissulta pikkolopullon kuohuviiniä juhlan kunniaksi.


Saa onnitella!


maanantai 4. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, taas


Vuosi vaihtui (viime viikolla). Lasten ilotulitustapahtuma Kupittaalla; kovimpien pamausten hienovaraiseksi yllätyspelkääjäksi osoittautui korvatulehduksestaan jo ulkoilukuntoon toipuneen Unirosvon sijaan Aikavaras. Ei nakkeja, perunasalaattia tai tinoja tänäkään vuonna. Kenties ensi kerralla jaksaa jo panostaakin eri tavalla kuin ajamalla Kupittaalta kotiin Kotipizzan kautta.

Aikavaras kokeili luistimia ekaa kertaa uudenvuodenpäivänä.

En oikein tiedä, mitä ajatella viime vuodesta. Onneksi se on ohitse, on ensimmäinen intuitiivinen ajatus. Mutta eihän se huono vuosi ollut. Hyvin väsynyt vain. Aikavaras täytti kolme, Unirosvo yksi ja avioliitto kymmenen vuotta. Yksikään vauva ei saanut alkuaan tai syntynyt (kuten ei tänäkään vuonna). Unirosvo siirtyi kesän kynnyksellä nukkumaan päiväunet sisällä, Aikavaras kiemurteli syksyllä kokonaan vapaaksi päiväunistaan. Käytiin Kanarialla, Tukholmassa ja Pärnussa. Yritin kirjoittaa kirjaa. Hankin ajokortin. Valvoin ihan käsittämättömät määrät, nukuin kuopuksen nipistysote henkitorven ympärillä. Oli unikoulu, joka auttoi muutamaksi kuukaudeksi, sitten tuli loppusyksy ja flunssasuma ja muuttuneet olosuhteet ja kas, taas sitä nukutaan Unirosvo niskaan hönkien.


Enimmäkseen se oli tietysti tätä tällaista.

Vuodenvaihteen kunniaksi Aikavarkaalta jätettiin yövaippa pois, niin monta kuivavaippaisten aamujen viikkoa oli jo takana. Siirtymä siitä, että vaipasta huolimatta sänky oli märkä kolmena yönä viikossa kuivana pysyneeseen yövaippaan kävi lopulta ykskaks yllättäen, tuosta vain.

Lähimetsästä löytyi umpijäätynyt metsälampi, jonka jäälle saatiin tehtyä liukumisrata. Kivaa oli myös ihmetellä lammen sisään jäätyneitä ilmakuplia ja ruohonkorsia.

Vaihdoin kynttelikön karttapalloon ja tontut sekalaisiin somisteisiin. Plussakelit laskivat pakkaselle, pakkanen kiristyi. Jotta seinät eivät kaadu päälle, tavarat rikkoudu ja veljekset vain tappele, ollaan ulkoiltu mutta tavallista lyhyemmissä erissä, etteivät yhdetkään pienet varpaat ehdi vaipua syväjäähän. Ihme ja kumma lasten ennen niin atooppiset posketkin vaikuttavat kestävän kymmenen miinusastetta. Sisään tullessa eteisestä putkahtaa omenaposkiset juoksentelijat N-tädin kutomissa villahaalareissaan (mikäli kummallakaan tai molemmilla ei ole just raivaria päällä).

perjantai 18. joulukuuta 2015

Hiustenkasvua ja onnistumisen kokemuksia



Kuulemma on yleistä, että imetysaikana lähtee tavallista enemmän hiuksia. Mä en huomannut sellaista efektiä Unirosvon imetysaikana, mutta ilmeisesti tukkakatoa tapahtui. Viime viikot olen puolihuolimattomasti kummastellut, miten pääni näyttää jatkuvasti tosi rähjäiseltä, vaikka miten hyvin harjaisin hiukset luottokampaukselleni takaraivonutturalle. Kun otin silmät käteen, huomasin että ympäri hiusrajaa kasvaa kymmenen sentin mittaisia hiustukkoja – juuri sen mittaisia, että ovat alkaneet joukolla kasvaa Unirosvon imetyksen loputtua –, jotka eivät näin pitkinä enää millään sopeudu pysymään kiinni sidottujen hiusten joukossa. Auki näitä hapsuisiksi kasvaneita laiheliinihiuksia taas ei voi pitää, koska ne leijuvat sähköisinä ja näyttävät yhtä väsyneiltä kuin miltä musta tuntuu.

Varasin kampaaja-ajan. Huomasin lähestyväni vuosittaista kampaajakäyntiä huolestuttavan naiivilla valheellisen toivon asenteella: kun pää kevenee ulkopuolelta, myös ajatukset kevenevät. 


Tolkuttomat, tottelemattomat hapsut; kiitos kuitenkin, että kasvatte takaisin!


Niinhän ei tietenkään käynyt, mutta tukka kyllä keveni parikymmentä senttiä. Nyt sitä pitäisi tosin jaksaa vähän laittaakin edes joka toinen päivä.
Tilapäinen vieroitus hiuslenkeistä ja takaraivonutturasta

***

Mies on vuosien varrella aivopessyt mut joulusiivouksen kannalle. Tänä vuonna päätin, ettei joulusiivous saa kumuloitua joulunaluspäivien stressiprojektiksi, joka vie ajan, energian ja hermot. Aloitin hyvissä ajoin pienin askelein; kun uuni ja mikro ja jääkaappi on kuurattu ja kaikki ovenkahvat ja ovet ja kaapit pyyhitty ja tasoja peittävät röykkiöt purettu ja järjestelty pois silmistä, on paljon helpompi ryhtyä loppusilaukseen. Sain jopa siirrettyä Unirosvon napatyngän kylppärin uumenista roskiin; viime vuonna en ilmeisesti kyennyt tekemään sitä hormonipäissäni, puhumattakaan siitä että olisin heittänyt sen pois heti irrottuaan kesäkuussa 2014... (Vilpittömät pahoittelut, jos tämä tieto ällöttää jotakuta, mutta mulle se oman lapsen kuivunut napatynkä on samaa tasoa kuin maitohampaat, ja niitäkin moni säästelee!)

Huoh. Vähäpätöisiä ovat kotiäidin onnistumisen kokemukset.


Aikavaras sen sijaan saa onnistumiselämyksiä muustakin kuin hyvissä ajoin aloitetusta joulusiivouksesta. Hän muun muassa opettaa K-Mummia puhumaan suomea oikein (”Ei kuulu sanoa puttoo, ei se ole sana, pitää sanoa putoo tai putoaa, minä osaan sanoa ne jo oikein!”) ja hehkuttaa ongelmanratkaisutaitojaan arkisissa tilanteissa, esimerkiksi jos jalkakäytävällä pyörii tyhjä mehutölkki ja äiti epäilee, mahtaako se mahtua bussipysäkin roskikseen, jonne lapsi sen tahtoisi toimittaa: ”Hei mä keksin! Jee! Se voi mahtua sinne…vaikka…väkisin tunkemalla! Näin minä ratkaisin tämänkin ongelman.” 

Unirosvo osaa hänkin positiivisen palautteen taidon, ja kehuu itseään (”Hyvääää!”) jokaisesta suuhun päätyneestä lusikallisesta sekä muun muassa ilmeisesti onnistuneeksi mieltämästään kaatumisesta.